Minusta ei ole erityislapsen äidiksi
”Kirjoitus ”Pitääkö erityistarpeista lasta vain jaksaa ja jaksaa” herätti minussa ajatuksia, joista olen kokenut syyllisyyttä ja joista minua on syyllistetty. Rohkaistuin Avaudu tästä -lomakkeelle koska em. kirjoitus oli herättänyt muissa samankaltaisia ajatuksia. ”Joidenkin meistä pitää olla Huonoja, jotta ne muut voivat tuntea olevansa tosi hyviä”, lukee kirjoitusikkunan alapuolella tätä kirjoittaessani. Kuulkaa, nyt on tosi hyvä hetki tuntea itsensä tosi hyväksi, sillä se, mitä seuraavaksi kerron, tekee minusta Huonon.
Tunnustukseni on seuraava: minusta ei ole erityislapsen äidiksi. Olen aivan liian itsekäs, heikko ja laiska sellaiseen. Jos ennen lapsen syntymää saisin tietää lapsen olevan vakavasti sairas tai kehitysvammainen, todennäköisesti keskeyttäisin raskauden. Olen pohtinut, että jos se selviäisi vasta lapsen synnyttyä, todennäköisesti antaisin lapseni pois. En usko, että se olisi minulle helppoa. Mutta uskon että se olisi lapsen edun mukaista. Myönnän, että myös omani.
Ennen kuin kukaan älähtää, antakaa kun selitän… Minusta ei vain ole siihen. Olen aivan liian itsekäs olemaan mahdollisesti pienen lapsen vanhempi koko loppuelämäni. Minusta ei ole kenenkään omaishoitajaksi. Teen töitä tavalla tai toisella erityisten lasten parissa ja se on vain vahvistanut päätöstäni. 8 tuntinen työpäivä riittää. Ei olisi oikein, että enemmän tai vähemmän salaa olisin katkera lapselleni, joka mahdollisesti tarvitsisi jatkuvaa hoivaani. Tiedän, tarvitsee ”normaali” lapsikin jatkuvaa hoivaa. Mutta se lapsi kuitenkin varttuessaan tulee yhä itsenäisemmäksi ja lopulta myös muuttaa omilleen. Vauva-aika ei kestä 18-vuotiaaksi asti.
Läheiseni ja tuttavani, joille olen uskaltautunut tunnustamaan pimeät ajatukseni, ovat haukkuneet minut ja toivoneet, etten koskaan voisi saada lapsia. Voi myös olla, etten saa. Ja jos saan, pahinta olisi jos lapsen elämästä tuleekin yhtä helvettiä, ja minä toin hänet tähän maailmaan väkisin, kysymättä hänen mielipidettään.
Olen itsekäs, koska haluan silti saada lapsia. Eihän lapsia loppujen lopuksi tehdä kuin omaksi ilokseen, koska jotkut meistä kokevat sen olevan heille tärkeää. Minä olen yksi heistä. Haluan perheen, vain koska haluan. Eipä sitä tarvitse sen enempää perustella. Ymmärrän, että aihe herättää voimakkaita tunteita. Mutta mielestäni on parempi, että tunnistan heikkouteni ja puutteeni, ja myönnän ne rehellisesti.
Ja te erityislasten vanhemmat, jotka luette tämän: ihailen teitä suuresti. Minun silmissäni te olette yli-ihmisiä. Teidän lapsenne ovat aivan yhtä arvokkaita, rakkaita, kauniita ja upeita, kuin perusterveetkin lapset. Tiedän, että tekään ette ole täydellisiä, teilläkin on synkät hetkenne. Annatte valtavan panoksen jo pelkän arjen pyörittämiseen ja nostan siitä hattua. Mutta myönnän, että minä en pärjäisi yhtä hyvin, kuin te. Ja olen siitä rehellinen.”
Nimim. Ajatuksia erityistarpeisen lapsen vanhemmuudesta
Artikkelikuva Kristina Flour.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 27 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Vastaus henkilölle Rouva Huu Peruuta vastaus
27 vastausta artikkeliin “Minusta ei ole erityislapsen äidiksi”
Uusimmat artikkelit
Hyvin kirjoitettu. Ikinä en raskausaikana miettinyt, etteikö lapsi olisi terve. Ultra näytti oikein hyvin kasvavaa vauvaa ja muutenkaan ei mitään ongelmia. Kuinka ollakkaan, minusta tulikin erityislapsen äiti tai siis meistä tuli erityislapsen vanhemmat. En kuitenkaan tiedä muunlaisesta vanhemmuudesta. Merkit alkoivat jo pienenä vauvana ja vahvistuivat lapsen kasvaessa kunnes saatiin diagnoosit. Mutta se arki vaan pyörii omaa rataansa. Lapsi sitoo etenkin minua paljon ja joudun suunnittelemaan elämäni hänen ehdoillaan. Toki joskus harmittaa, kun ikätoverit koulussa ovat jo huomattavasti itsenäisempiä, mutta minä edelleen huolehdin, että syö, käy pesulla, vien ja haen koulusta, annan lääkkeet, autan läksyissä keskivertovanhempaa enemmän, kyselen kaveria hänelle heidän äideiltään, nukun toisella korvalla, jotta kuulen, jos hän vaeltelee unissaan ja samalla pyörin byrokratian rattaissa. Ai niin, siellä töissäkin pitäisi käydä. Näin auki kirjoitettuna arki kuulostaa aivan hullulta, mutta jotenkin sitä selviää, kun asiaa ei liikaa ajattele. Ajattelen, että kyllä mä vielä jonkunlaisen veronmaksajan hänestä kasvatan. Meillä juhlitaan pieniäkin saavutuksia vaikka ne olisi ihan ”normijuttuja”. Kun ei ajattele liikaa, niin selviää. Sieltä välillä mennään, mistä aita on matalin. Joskus kyllä tekee mieli kysyä, että ”Miksei aina saa vaan nukkua?”.
Kaikki varmasti toivovat tervettä. Silti oman lapsen lopettaminen mahaan on jotenkin kamalaa. Kun ultrassa näkee miten ne elää ja touhuaa, niin miten sen voi tappaa, vaikka olisikin jotain tavallisesta poikkeavaa? Meillä kolme ”terveenä” syntynyttä, mutta erityisiä silti lopulta kaikki. Kognitiivisesti erittäin lahjakkaita kaikki, mutta lahjan hintakin kova, kaikilla erilainen. Aika paljon joutunut työstämään asiaa. Tällä hetkellä ajattelen, että yhteiskunta tarvii erityisensä ja iso osa meidän (yhteiskunnan) ongelmista on siitä, että me ei ymmärretä erilaisten arvoa.