”Olen eri elämäntilanteessa kuin ikätoverini. Muut opiskelevat korkeakouluissa ulkomaita myöten, minä elän perhe-elämää.

Lukiossa ystäväni olivat meneviä sinkkuja, minä vakavassa parisuhteessa. Sairastin lukioiässä masennusta, jonka pohjalta kaverit eivät tehneet mitään nostaakseen. Sairas mieleni kertoi, etten kelvannut kaveriksi ja, että minua välteltiin. En tiedä kuinka paikkaansa tämä piti, mutta ajatus vaikutti minuun niin, etten uskaltanut pitää yhteyttä kun olin niin epämieluisaa ja hävettävää seuraa.

Siitä asti olen ollut ystävätön. Työelämässä olen pidetty kollega. Todennäköisesti siksi, että olen ahkera, autan aina ja piristän työpäivää huumorillani. Minua ei kuitenkaan kutsuta lasilliselle töiden jälkeen, ja lounaalle usein hieman tuppaudun mukaan. Kun tein työtä, jossa vuorottelin lähimpien työkavereiden kanssa taukoja niin, ettemme käyneet samaan aikaan, söin lounaani pikaisesti pukuhuoneessa, jotten joutuisi olemaan yksin kaikkien kaveriporukoiden keskellä.

Yksi lapsuudenystävä minulla on, jota näen muutaman kerran vuodessa. Elämäntilanteemme eivät voisi olla erilaisemmat, enkä usko hänen oikeasti haluavan viettää kanssani aikaa, vaan hän osallistuu elämääni lähinnä siksi koska olemme aina olleet tekemisissä.

Tahtoisin ystävän, jolle kirjoittaa päivän hauskoista tapahtumista, lähettää hauskoja kuvia, joihin samaistumme, julkaista somessa yhteiskuvia sydämien kera, ehkä jopa halata nähdessämme kerran kahdessa viikossa kahvilassa.

Ystävän, jonka kanssa ei vaihdeta puolen vuoden kuulumisia, vaan joka on reaalisti mukana elämässäni. Ystävän, jonka elämäntilanteeseen ja arvoihin samaistun. Ystävän, joka viestii kaikin tavoin, että tykkään susta, etkä pääse musta eroon. Mistä niitä löytää?”

Nimim. Ystävätön päivä

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä me voimme tehdä yksinäisyydelle? Kerro meille kommenteissa.

 

Ylin kuva Alex Ronsdorf.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 26 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Paula Peruuta vastaus

26 vastausta artikkeliin “Minulla on tänäänkin ystävätön päivä”

  • Vain minä sanoo:

    Minullakaan ei ole juurikaan kun jokunen tuttava,ei yhtään ketään kelle ois ainakin joskus se ykkönen. Juu ei oteta lounaille,taikka kysytä lähetkö vaikka johonkin terassille tms,tuohon toki käytetään näppärästi syynä absolutismiani. Huoh mikä tekosyiden äiti tuo onkaan…onneksi on koira ja äreä teinitytär,koiralle varsinkin tulee lätistyä jne muttei toki sama asia kun oikea ystävä. Hyvä huono äiti voitko tehdä tänne sivuillesi jonkin ystävä pyyntö nurkkauksen??

  • Aina yksin sanoo:

    Tämähän on niiiiiin tuttua! Useasti olen muuttanut paikkakunnalta toiselle. Edellisellä paikkakunnalla minulla oli 1 hyvä ystävä, jonka kanssa kahviteltiin. Muuton myötä se jäi, kun en jaksanut koko aikaa ronkua kylään tai mennä itse, kysellä kuulumisia tms. Kavereita on, mutta eipä niitä näy ympärillä silloin, kun yritän järjestää jotain. Eikä pahemmin hekään kutsu minua mukaan omiin juttuihinsa. Päivät istun kotona yksikseni (yrittäjänä toimisto on onneksi kotona🙄) ja illat olen vain perheen takia olemassa. Miehellä on omat menot ja jutut, välillä pääsen mukaan, mutta sielläkin istun yksin hymyilemässä. En oikein tunnu kuuluvani mihinkään. Onneksi kesällä on työkavereita, mutta en kyllä koe, että heille voisi oikeasti kertoa asioista. Kuluuhan päivät paremmin heidän seurassa, mutta ei se ole kuitenkaan kaveruutta kummenpaa. Ystäviä olen yrittänyt etsiä, mutta ehkä niitä ei vaan ole minulle tarkoitettu. Ehkä olen itse liian vaativa tai huono ystäväksi!?! Mene ja tiedä

  • Tyttötuollainen sanoo:

    Voin samaistua tähän täysin. Olen muita kohtaan lojaali, auttavainen ja kannustava niin työelämässä, kuin ystävyyssuhteissa. Kuitenkin tuntuu, että kiinnipitäminen muihin on hankala saada jatkuvaa kontaktia tai pidettyä yhteyttä. Onko vika itsessäni, vai ovatko kaikki vain niin kiireisiä? Haluan hyvän ystävyyssuhteen, mutta en halua myöskään olla riippakivi, yhteydenpito ja kiinnostus pitäisi olla molemminpuolista.

  • Jensku90 sanoo:

    Hienoa, että pystyit avautumaan näin vaikeasta aiheesta. Mä oon itse huomannut vuosien kuluessa, että aikaisemmat ystävät/kaverit mun elämässä ovat olleet aikalailla ”ryyppäyskavereita” tai sellasia ketä ei ihan oikeasti ole kiinnostanut mitä mulle kuuluu. Mun synttäritkin pystyttiin ihan helposti vaan jättämään väliin ja menemään ihan perus illanistujaisiin sinä samana iltana. Myöhemmin kun välit on menneet poikki niin olen kuullut että selän takana on puhuttu paskaa ja paljon. Mulla on tällä hetkellä itsellä se tilanne että on pari hyvää ystävää, mutta elämäntilanteet on sen verran erilaiset että yhteistä säveltä ei aina löydä täysin, kun oikeasti se pikkulapsi -arki vie mehut ihan täysin. Ja en nyt tarkoita sitä, että pitäisi olla kokoajan puhumassa lasten kakkavaipoista tai kiukuttelusta. Sillä on joskus suurikin merkitys että ollaan ”samassa veneessä.” Olisi kiva vähän tietää, että mistäpäin suomea porukka täällä on😊 juuri sen takia, että voisi jopa nähdä enemmän kuin kerran puolessa vuodessa 😉

  • Miu-mau sanoo:

    Täällä myös yksi perheellinen yksinäinen. Vielä muutama vuosi sitten olin tyytyväinen ja onnellinen kourallisesta hyviä ystäviä. Nyt huomaankin, että yhteyttä ei enää ole. Suurin osa ystävistäni ottavat yhteyttä kun kaipaavat kuuntelijaa. Sen muutaman kerran kun olen yrittänyt itse avautua/ valittaa/ purkaa mieltäni, olen saanut kommenttia että sinuna en valittaisi, onko sulla ketään kenen kanssa puhua asiasta jne. Eli hyvin yksipuolista. Mieluummin siis yksin kuin roskasankona. Nyt yritän nauttia niistä hyvistä juttelutuokioista mitä puolituttujen kanssa saan, tuskin keski-iän paremmalla puolilla enää uusia ystäviä pystyy saamaan.

  • Avaudu itse sanoo:

    Jos haluat ystäviä, ole itse ystävä.
    Älä turhaan kanna katkeruutta siitä, että lukioikäiset lapset eivät osanneet kohdata sinua. Olet nyt aikuinen, anna aikuisten kohdata sinut.
    Moni halusi sinuun yhteyttä mutta kieltäydyt, koska kerroit mielestäsi liikaa itsestäsi. Ei siinä aloituksessa mitään järisyttävää ollut.
    Ja huomaatko, moni halusi sinuun yhteyden juuri tuosta avautumisestasi johtuen!

  • Masentuneen ex-ystävä sanoo:

    Olipa surullista luettavaa. Minulla on paljon kavereita ja muutama tosi ystävä. Mikä on sitten erilaista: Uskon olevani hyvä ystävä. En laske kuka otti viimeksi yhteyttä enkä ajattele, etteivätkö ihmiset haluaisi olla kanssani. Pikemminkin ajattelen, että miksei joku haluaisi, olenhan kiva tyyppi. Pyrin tekemään toisen päivän paremmaksi.

    Valitettavasti eräs ystäväni jäi matkan varrelle masennuksensa takia. Hän ei koskaan kertonut siitä, ei selväsanaisesti pyytänyt apua. Ei vaan koskaan ottanut yhteyttä ja silloin, kun näimme puhui vain kaikkea negatiivista. Enkä tarkoita, että pitäisi aina olla positiivinen. Olen myötäelänyt ystävän syövän, toisen lapsettomuuden, kolmannelta kuoli juuri sisarus. Mutta näissäkin, edes syövässä, se paha asia elämässä ei ollut kaiken energian nielevä musta aukko kuten masennuksessa vaikuttaa olevan. Haloo Helsingin biisi Kevyempi kantaa kertoo hyvin millaista on olla masentuneen ystävä:
    ”Sä halusit pois,
    Sä halusit pakoon
    Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää
    Sä halusit pois,
    Kun et pystynytkään
    Kaikkeen mitä piti yrittää
    Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan
    Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en
    Että sut on kevyempi kantaa hautaan.”
    Pahasti masentunut vie toiseltakin ilon elämästä. Tapaamisen jälkeen minulta vei monta päivää toipua.

    Eli jos olet masentunut, hoida itsesi kuntoon. Kun pystyy antamaan valoa toistenkin elämään, saa sitä itsekin.

    • masentuneen omainen sanoo:

      Masentunut voi ihan yhtä helposti hoitaa itsensä kuntoon kuin syöpää sairastava toipua syövästä itse tai läheisen menettänyt saada läheisensä henkiin uudestaan. Eli täysin mahdotonta. Ja ajattelematonta vaatia tuollaista. Psyykkisiin sairauksiin saa Suomessa vielä tosi vaihtelevasti ja vaihtelevantasoista apua. Ja siinä missä syöpä niin myös masennus on taakka läheisille, niin onneksi on niitä muita ystäviä, joiden kanssa puida positiivisia asioita ja pikkumurheita jos se syöpää tai masennusta sairastava tarvitsee tukea omaan sairauteensa. En voi käsittää, että joku jättää masentuneen ystävän sen masennuksen vuoksi. Ja itse olen ystävä ja läheinen monellekin masentuneelle, joten tiedän, mistä puhun. Näen heidän sairautensa ja heidät itsensä erillisinä asioina, aivan samoin, kuin syöpä ei määritä syöpää sairastavaa. Toivon, että jatkossa osaat suhtautua masennukseen oikeana sairautena, etkä hylkää ihmisiä sen vuoksi. Et ollut itse kovin hyvä ystävä masentuneelle ystävällesi.

      • Sama sanoo:

        En varmaan ollut hyvä ystävä, mutta kun ystävyys vie paljon eikä anna juuri mitään, on aika laittaa happimaski omille kasvoille.

    • Niin se vaan on sanoo:

      Ihan oikein teit. Masentuneella ei ole oikeutta vetää toista mukaansa. Itselläni diagnosoitiin joitain vuosia sitten keskivaikea masennus. En nähnyt mitään järkeä siinä, että muiden pitäisi virua kanssani. Ja itsellänikin oli suunta ylöspäin. Nyt masennus on selätetty ja ystävyyssuhteet kunnossa. Arvostan itseäni sen verran, etten koskaan suostuisi masentuneen nenäliinaksi. Tottakai ystävien kesken tuemme toisiamme rankoissa paikoissa mutta jos näyttää siltä, että toinen jää vuosiksi vellomaan, niin jokaisella on oikeus pelastaa itsensä.

  • Paula sanoo:

    Masennus aiheuttaa niin paljon kaikenlaisia oireita, että ne jotka eivät ole sitä kokeneet, eivät usko tai voi ymmärtää sitä. Se voi olla ihan fyysistä kipuakin. Niin paljon voi masennus tehdä.
    Olen ollut masennuksen kourissa useamman kerran elämässäni. Tiedän sen tunteen, ajatuksen, että minä en kelpaa, minulla ei ole mitään annettavaa muille.
    Haluaisin olla sinulle korva, vertaistuki ja ystävä <3 Mutta ymmärrän anonymiteettisi täysin.
    Tämän verran neuvon: hae apua. Sen ei tarvitse olla lääkitystä, vaan jo hoitajalle juttelu kerran viikossa auttaa jo paljon. Ja joku jo mainitsi harrastukset. Etsi harrastus josta tykkäät. Se on aika todennäköinen paikka löytää samanhenkisiä ihmisiä. Tsemppiä ja valoa sun tulevaisuuteen <3

  • Yksi ystävätön lisää sanoo:

    Ihan kuin mun kirjoittama. Mä en vaan käyny lukiota ja mulla ei ole lapsuudenystävää, jonka kans tapaisin pari kertaa vuodessa.
    Oon kateellinen niille vanhoille kavereille, jotka on keskenään tekemisissä, mutta mä en mahdu joukkoon. Oon kateellinen niille, joilla on se ystävä, jonka kans kaikki pelaa puolin ja toisin.
    Mulla on vaan muutama kaveri, jotka kysyy seuraks, jos ei muita saa, mut jos mä kysyn, on aina muuta tekemistä.
    Kunpa vielä joskus ois ystävä, mutta en jaksa enää uskoo moiseen, kun aina, kun luulen, et löysin ystävän, vedetään pian matto alta ja se ihminen on samanlainen ku muut.
    Ehkä en vaan kelpaa kellekään.

  • Miee sanoo:

    Olipa niiiiiiiiin tutun kuuloista tekstiä!!! ❤️

  • Huono Äiti -toimitus sanoo:

    Hyvä tämän jutun kirjoittaja, nimimerkki Ystävätön päivä! Olemme saaneet yhteydenottoja, jossa toivotaan että sinulle voisi lähettää sähköpostia. Voit lähettää sähköpostiosoitteesi meille Avaudu tästä -lomakkeen kautta jos toivot, että välitämme yhteydenotot sinulle 🙂

    Halutessasi voit myös laittaa suoraan tähän kommenttiketjuun anonyymin sähköpostiosoitteen, jolloin muutkin keskustelijat voivat suoraan laittaa sinulle viestiä 🙂

    • Ystävätön päivä sanoo:

      Hyvä Huono äiti-toimitus ja kommentoijat!

      Vau, en ajatellut että pahan oloni purkaminen johtaisi tällaiseen määrään tutustumispyyntöjä ja samaistumiskommentteja, olen onnellisen häkeltynyt!

      Ottaen kuitenkin huomioon, että olen tässä avauksessani kertonut itsestäni asioita, joita en kertoisi ihan kenelle tahansa ja jotka eivät myöskään ole asioita joilla itseäni ensimmäisenä kuvaisin, haluaisin pitää itseni anonyymina.

      Tästä avautumisestani aiheutuneesta keskustelusta tuli mieleeni, voisiko Huono Äiti-toimitus järjestää facebookissa tai blogin kommentoinnissa ystävien etsintäketjun, jossa voisi ottaa yhteyttä samanhenkisiin ihmisiin? Tällä tavoin olisin varmasti mukana!

      Terveisin,
      Ystävätön päivä

      • Sannam sanoo:

        Koskettava kirjoitus. Itse olen samanlaisessa tilanteessa. Koen olevani uskollinen ystävä mutta silti tuntuu, ettei kukaan ”tarvitse” minua. Olen ottanut yhteyttä vanhoihin ja uusiin ystäviin ja pyytänyt heitä teatteriin tai ko serttiin, mutta ”aina” vastaus on ”Olisi kiva, mutta…” Olen empaattinen, fiksu ja huumorintajuinenmutta silti tuntuu, että tuttavapiirissäni aina joku toinen henkilö menee edelleni.
        Olen sairastanut masennuksen ja kokenut raskaan arjen totaaliyksinhuoltajana ja ehkä näinä ajanjaksoina en pystynyt solmimaan ystävyyssuhteita ja näin keski-ikäisenä uusien tai vanhojen ystävyyssuhteiden aktivoiminen tuntuu mahdottomalta.
        ”Etsin ystävää” – applikaatio tai sivusto olisi hyvä. En tiedä, onko sellaista.?

  • Ole ystävä sanoo:

    Lukioikäisiä kavereita ei voi vaatia nostamaan ketään masennuksen pohjalta. Odotit ehkä, että he kannustavat ja pyytävät mukaansa? Voi olla, että heillä jokaisella oli omat haasteensa, eikä kukaan ymmärtänyt tilannettasi kunnolla.
    Muutenkin oman mielenterveyden hyvinvoinnin ulkoistaminen toisille ”ystävyyden” nimissä, ei toimi.

    Kirjoitit, että lapsuudenystäväsi elämäntilanne on erilainen ja USKOT, ettei hän halua viettää aikaa kanssasi. 1. Erilaiset elämäntilanteet voivat olla rikkaus ystäväsuhteessa. Miksi pitäisi olla samanlaiset elämäntilanteet ja arvot, jotta voi kunnioittaa toista ja olla ystävä? 2. Olet itse rakentanut muuurin välillenne, koska uskot jo valmiiksi, ettei hän halua ystävyyttäsi. Hän saattaa miettiä, miksi otat etäisyyttä. Puhu avoimesti hänelle.

    Hakeudu harrastuksiin, joissa on samanhenkisiä ihmisiä. Älä itse päätä ennakkoon, ettei sinua haluta ystäväksi. Tutustu rauhassa, kaveeraa, ja jossain vaiheessa suhde voi edetä ystävyydeksi.

    • Ystävätön päivä sanoo:

      Olet ihan oikeassa, että lukioikäisillä on omat kipuilunsa. Näitä silloisten kavereideni kaikkia kipuiluja kuuntelin ja tuin pienistä koestresseistä aina raskausepäilyihin ja irtosuhteisiin asti. Mielestäni lukioikäinen kuitenkin on kykenevä reagoimaan kun toinen sanoo ”minä taidan olla masentunut”. Tai ainakin YSTÄVÄ olisi näin tehnyt. Voi vaikka sanoa ”voi kurjaa, oletko hakenut apua tai voinko minä tehdä jotain? Haluatko lähteä leffaan?” Lukio-ikäinenkin on opiskellut terveystiedossa masennuksesta…

      Olet ihan oikeassa, että erilaiset elämäntilanteet eivät estä kaveriutta, ja siksi tämä ihana henkilö onkin yhä elämässäni. Kuitenkin ystävyyteen kuuluu mielestäni se, että voidaan ymmärtää toisen ongelmia, ilon aiheita ja mielenkiinnonkohteita eri tasolla kuin kaverit.

      Mikäli olet joskus sairastanut masennusta tai lukenut siitä, saatat ymmärtää sen vaikuttavan ajattelutapaan radikaalistikin. Minä vainoharhaisesti uskoin, että olen vastenmielinen luonteeltani ja käytökseltäni. Koin tuppautuvani ja uskoin kaikilla olevan asiat paremmin ilman minua. Ei ole helppoa pitää ystävyyttä yllä tällaisella taakalla varsinkin kun myös todellisuudessa jätetään ulkopuolelle (joskin jälkikäteen uskon, että ulkopuolelle jättämisen syynä oli enemmänkin se, että he kokivat etten minä seurustelevana halua lähteä esim. Bileisiin).

      Kirjoitin aloituksessani, etteivät kaverini tehneet mitään auttaakseen masennukseni kanssa. En koskaan olettanutkaan heidän maagisesti parantavan minut, mutta koottuani rohkeutta viikkoja kertoakseni tämän elämäni suurimman salaisuuden ja saatuani vastaukseksi outoja katseita en pystynyt tästä enää kellekkään kertomaan ja elin yksin masennuksen ja sen lieveilmiönä syömishäiriön kanssa niin kauan, kunnes raskauteni loppuvaiheessa ikävät tunteet katosivat ilon, onnen ja onnistumisten myötä.

      Ystävät eivät voi parantaa mielenterveyttä, mutta kyllä ystävien luonnehdintaan kuuluu ”on aina tukena eikä hylkää vaikean paikan tullen”.

      Harrastuksia olenkin kokeillut, niin äitinä kuin nuorena naisenakin, toistaiseksi tuloksetta. Näen kuitenkin tulevaisuudessani ystävän.

  • Osu ja uppos sanoo:

    Olisin voinut kirjoittaa tämän. Olen he*vetin yksinäinen ja tuntuu, että vain annan ”ystävilleni” saamatta takaisin mitään. ”En kerkiäkään tänään näkemään, mutta voisin tuoda x:n leikkimään sun lasten kanssa, kaipaisin omaa aikaa.” Ja tietenki se sopii, koska omat lapset ilahtuu leikkikaverista. Vaikka se vaatiskin ruokahommien uudelleensuunnittelun ym.
    Kun ehdotan itse jotain, kukaan ei lähde mukaan ja minulle ei kukaan mitään ehdotakaan. Ja oikeasti sanotaan, että olen työpaikan ”paras tyyppi”, aina iloinen ja kannustava plaaplaaplaa.

  • mimmi sanoo:

    Minulla ei ystäviä ole, kaikki joita pidin ystävänä, käyttivät minua vaan oksennusämpärinään, jolle oksentaa kaikki oma paha olo. Myös luottamukseni petettiin liian monta kertaa, joten en pysty luottamaankaan ihmisiin. Heti, kun tutustun uusiin ihmisiin, pidän itseni lukossa ja kerron vain välttämättömän. Mieheenkin luottaminen on kovilla välillä, mutta en enää epäile häntä joka asiassa.

  • Mira sanoo:

    Minulla on kavereita, mutta ei läheisiä ystäviä. Suurin osa heistä on lapsuudenystäviäni. Itse yleensä ehdotan mahdolliset tapaamiset, soittelen kuulumiset, eikä kukaan kavereistani koskaan soita minulle ”muuten vain”.
    Silloin soittavat, jos tarvitsevat apua, tms.

    Mielestäni suurin syy sosiaalisen elämäni hiljenemiseen on johtunut siitä, että lopetin täysin alkoholin käyttämisen vuosia sitten. Kukaan ei enää pyydä minua mihinkään bändejä kuuntelemaan, iltaa istumaan, tms. Tapaavat ja käyvät kyllä muulla kaveriporukalla, mutta minua ei pyydetä mukaan. Ennen pyydettiin. Olen kai sitten jotenkin tylsä, koska en juo ja viihdyn hyvin perheeni kanssa.

    En myöskään harrasta avioliittoni ulkopuolisia suhteita, kriiseile jatkuvasti parisuhteessani, tai flirttaile vieraiden miesten kanssa. Nämä kaverini tekevät niin. En kuitenkaan ole koskaan heitä sitä moralisoinut. Mielestäni kaverini ovat nyt keski-iän paikkeilla taantuneet teineiksi jälleen.

  • YhdenYstävä sanoo:

    Minä olen oikeasti todella pidetty ihminen ja minut on äänestettykin työpaikan kivoimmaksi työkaveriksi. Olen kuullut että ihmisiä jännittää edes yrittää ystävystyä kanssani koska näyttää siltä että minulla on jo niin paljon ihmisiä ympärilläni, ja saattavat ajatella että eivät ”kelpaa”.

    Työpaikan ulkopuolella minulla on oikeasti vain yksi (mutta sitäkin mahtavampi) ystävä. Koska olen ollut koulukiusattu niin minullekin tulee helposti se tunne että tuppaudun, joten olen tyytyväinen että on edes tämä yksi. Lisäksi tunnen että en kelpaa ja että minussa on ehkä ihmisenä jotain vikaa.

    Kuulostaa siltä että aloittajalla on samantyyppisiä ongelmia ja ongelmien juuri on pään sisällä.

  • Ystävätön36 sanoo:

    Vau. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tuon tekstin. En ole varma, onko lohdullista vai surullista lukea että en ole ainoa tässä tilanteessa oleva. Poden huonoa omaatuntoa siitä että vanhat ystävyydet eivät ole kestäneet, vaikka jälkeen päin arvioituna en ole koskaan ollut kovin haluttu ystävä. Ja tunnen myös häpeää siitä että olen ”pakottanut” ihmisiä viettämään aikaa kanssani, vaikka he eivät sitä ole halunneet. Viimeisetkin ystävyydet hiipuivat, kun paloin loppuun työssä, enkä jaksanut pitää keneenkään yhteyttä. Ei sillä, että kukaan olisi kysellytkään, kuinka voin.

    • Osu ja uppos sanoo:

      Siis tämä just! Se syyllisyys siitä, että haluaa mukaan. Ja häpeä ja ihan kaikki. Olin masennuksen takia pari kuukautta töistä pois, eipä kukaan kaivannut ja sen jälkeen ei senkään vertaa kukaan ollut tekemisissä. Ihan kuin kelpaisit jotenki, kun kaikki on hyvin, mutta yksikin särö täydellisen iloisessa ulkokuoressa, sut voi heittää sivuun, koska ”vaan mökötät”.

  • Ystäväksi sanoo:

    Mielelläni tutustuisin sinuun. Missähän päin asustelet ja mitenhän saisi sinun yhteystietoja..? 🙂

  • Ei se määrä vaan laatu sanoo:

    Voi, oli ikävä lukea tätä. Itselläni on ystäviä ja ”ystäviä” eli ns oikeita ystäviä on tasan yksi. Muut on hiljalleen vaipuneet Facebook päivityksiin ja peukutuksiin. Monia syitä siihen esim asutaan eripaikkakunnillla ja eri elämäntilanteet. Toisella lapsia, toisella vuorotyö, kolmannella ei lapsia joten hän ei ymmärrä että kun lapsi haetaan hoidosta kotiin on tehtävä ruokaa ja kotiin liittyviä asioita. Joku ajattelee että tekosyitä kaikki, voi olla niinkin. Mutta tämä yksi todellinen Ystävä (siskoni luen myös ystäväkseni mutta kun hän on sisko niin en laske koska hän on aina mukana 😊😍) tietää että luotan häneen ja tuen häntä mitä ikinä. Ja tiedän hänen luottavan minuun. Valitettavasti asumme eri paikkakunnilla joten näemme harvoin mutta kun näemme tuntuu kun olisimme nähneet pari päivää sitten vaikka tosiasiallisesti aikaa on saattanut mennä 4 kk.