”Sinkkosen sanoin, ”vanhemmuus on helppoa, jos lapsi on temperamentiltaan rauhallinen”. Itselleni on siunaantunut kaksi hyvin temperamentikasta lasta. Kolmevuotiaani on maailman ihanin ja vauhdikkain lapsi. Olisin valmis hyppäämään luodin eteen lasteni puolesta. Uhmaikä ja kuopuksen vauvavuosi ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Lasken päiviä, jolloin voin palata töihin.

Noin kahdenkymmenen pyynnön ja komennon jälkeen uhmaikäinen ei vieläkään tottele. Hermot menee. Pieni tönäisy. Hiuskiehkurasta nappaaminen. Huono omatunto.

En haluaisi mistään hinnasta satuttaa lastani. Silti joskus hermot menee. En osaa poistua tilanteesta.

Huutaminen on väkivaltaa. Satuttaminen on väkivaltaa. Lannistava puhe on väkivaltaa. Pitäisi yrittää leikin varjolla. Ei toimi aina. Pitäisi kiinnittää huomio muualle. En muista. Miksi haluan komentaa lapsiani ja päättää mitä tehdään? Se on vanhemman tehtävä.

Kylttiin maalattu vihainen naama
Kuva Andre Hunter.  Ylin kuva Naomi August.

Pitäisi sanoittaa lapsen tunteita. Sanoitan, mutta silti kiellän kiukuttelemasta, temppuilemasta, ilkeilemästä. Puhe ei toimi. Vain raju suuttuminen pysäyttää. Mikä avuksi? Paha mieli, anteeksipyyntö, oman itsensä soimaaminen. En enää ikinä suutu noin esikoiselleni. Kunnes taas seuraava kerta tulee. Miksi olen tällainen?

Peilaan lapsen tunteita. En aina osaa olla aikuinen. Halu kontrolloida, rentouden puute. Paljon hyvää, pusuja, haleja, leikkiä, rakkautta, hoivaa. Ja sitten myös varjopuolet.

Miksi vanhemmuus on niin pirun vaikeaa? Kun aamulla huomaat odottavasi lasten päiväunia, päivän parasta hetkeä, on jotain vialla. Kunpa arki alkaisi jo, ei jaksa panostaa päivien aktiviteetteihin.

Kunhan pihalla jaksaa käydä. Kaksi lämmintä ruokaa päivässä aamu-, väli- ja iltapaloineen. Puhtaat vaatteet. Melko puhdas koti. Halu olla hyvä äiti. Ehkä onkin, mutta kokee olevansa ihan paska.

Myrskypilviä ja salamoita
Kuva Inactive.

Saako lapseni hyvän itsetunnon, hyvät lapsuuden kokemukset? Minua on pienenä tukistettu ja koen ansainneeni sen. En nähnyt siinä mitään vikaa. Kovaa vauhtia olen jatkamassa perinnettä esikoiselleni.

Miten osata hillitä hermot? Lapseni ovat iloisia, nauravaisia, luottavaisia, heillä on kaikki hyvin. Oman pääni sisällä myrskyää. Otan omaa aikaa. En näköjään tarpeeksi. Luonteeni on tällainen. Miksi? Mistä raivo kumpuaa?”

Nimim. Huonoin äiti ever

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 4 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Pyydät apua nyt Peruuta vastaus

4 vastausta artikkeliin “Miksi vanhemmuus on niin pirun vaikeaa?”

  • Ei saa satuttaa sanoo:

    En minäkään täydellinen ole, mutta fyysisen kurituksen olen tietoisesti jättänyt siirtämättä omaan vanhemmuuteeni. Apua saa ja pitää hakea jos on niin väsynyt että keinot ovat käsiksi käyminen ja suuttumus. Silloin ollaan väärillä urilla.

  • Pyydät apua nyt sanoo:

    Kyllä hermojen meno on meille lähes jokaiselle tuttua. Mutta tuo käsiksi käyminen sun pitää nyt puhaltaa poikki! Muuten lapsesi tekee sitä aikanaan omille lapsilleen, ja siitä voi jäädä jälkiä hänen psyykeensä, vaikka sinulle ei olisi tietääksesi jäänyt. Se ei ole nykypäivää ja on laitettava stoppi. Ilmoittaudu vaikka neuvolaan apua saadaksesi. Tai sitten pistät lasten isälle faktat tiskiin, että hänen on pakko auttaa ja puuttua, tai joku perheen ulkopuolinen tekee sen. Päiväkoti-ikäiset kertovat jo tädeille yms. tukistamisista eikä asia ehkä jää siihen.

  • Satu sanoo:

    Ihan kuin omasta elämästä! Mistä se raivo kumpuaa, niinpä. Ja miten sen saisi hillittyä… Pyydän aina anteeksi ja selitän että äitiä kiukuttaa. Paljon pusuja ja haleja vastapainoksi. Väsymys ja oman ajan puute aiheuttaa itselle näitä kiukustumisia. Ei vaan jaksa. Ehkä lapsikin ymmärtää lopulta kun sanoittaa omiakin tunteita.

  • Piku sanoo:

    Ei se vanhemmuus helppoa ole ja varmasti kaikille tulee ylilyöntejä, mutta itse lyömistä lapsena kokeneena päätin että omaa lastani en satuta fyysisesti, koska oma kokemus siitä on niin ahdistava vielä tänä päivänäkin. Tsemppiä sinne!