”Olen monta kertaa nähnyt keskusteluja ongelmista isovanhempien kanssa. Tällä kertaa painimme sellaisen parissa itsekin, mutta juttu alkaa saada hiljalleen mielenkiintoisia sävyjä.

Olemme naimisissa oleva pariskunta, jolla on useampia lapsia. Lapsillamme on kahdet elossa olevat isovanhemmat, joista kumpienkaan kanssa ei mene täysin putkeen – toiset kun määrälevät ja puuttuvat ihan liikaa, ja toisia taas ei ole vuosiin kiinnostanut lapsemme. Tällä kertaa puhutaan näistä jälkimmäisistä.

Tässä kuviossa isovanhemmalla on uusi puoliso. Yhteydenpito on heidän kanssaan tapahtunut lähinnä soittelemalla meidän kanssamme, lasten kanssa ei haluta puhua. Kyläilykään ei koskaan onnistu, samoin lastenhoidon – myös hätätilanteessa tarvittavan tai vaikkapa puolen tunnin mittaisen tarpeen – suhteen. Mitään jatkuvaa tai pitkäaikaista hoitoapua emme ole koskaan tarvineet tai pyytäneet, eikä mielestämme isovanhempien missään nimessä kuulu hoitoautomaatteja ollakaan.

Ylipäätään lasten vuoksi harmittaa yhteydenpidon vähäisyys ja se, ettei siitä tullut mitään, vaikka millä keinoin koetettiin. Kun pyydämme heitä kylään tai ehdotamme, josko itse piipahtaisimme heillä lyhyesti, vastaukset ovat sitä luokkaa että täytyy just nyt siivota, lähteä kauppaan, värjätä mummon hiukset tai tyhjentää kellarikomero. Meille on liian pitkä matka ja polttoainekin maksaa. Lapsilta tippuu murusia pöydän alle, viimeksi joku kaatoi vesilasin ja pöytäliinankin joutuu sitten pestä.

Jossain vaiheessa kysyimme, olemmeko toimineet jossain kohden väärin, ja yritimme keskustella tilanteesta. Siitä, että uudesta puolisosta huolimatta lapset edelleen kaipaavat isovanhempaa, ja haluaisivat kovasti tavata tätä. Paistaa vaikka vaarin kanssa lettuja, käydä pihalla keinumassa tai ihan vain olla. Vastaus oli hyvin positiivinen yllätys; joo, totta kai. Mielellänihän minä. No, yllätys oli sitten se lopputuloskin – tai ehkä ei, en enää tiedä – mitäänhän ei tilanteelle tapahtunut.

Päinvastoin, uusi puoliso pyysi välittämään meille terveiset, että jatkossa voitaisiin kyläillä vain kutsuttaessa, esimerkiksi juhlapäivinä. Kipeältä tuntui, eikä ollenkaan vähiten lasten vuoksi, mutta nostimme kädet pystyyn.

Koimme, että olimme yrittäneet kaikkemme. Kuka jaksaa vuodesta toiseen yrittää tehdä itseään ja perhettään tykö toiselle – omalle vanhemmalleen – jos minkäänlaista vastakaikua ei saa? Miksi edes pitäisi?

kuusenhavuja

Päätimme, että ihan lasten ja oman fiiliksen vuoksi annamme heidän tehdä jatkossa kaikki aloitteet, niin emmepä sitten ole tunkemassa heille liian tiuhaan – ilmeisesti kun sitten olemme heistä niin rasittava porukka, että kolmekin kertaa vuodessa on liikaa.

No niin. Näin on menty pitkän aikaa, asia on noussut välillä esille lasten kanssa. Varsinkin isommiksi kasvettuaan heitä on ihmetyttänyt, mikseivät he koskaan pääse vaarilaan yökylään tai tekemään vaarin kanssa mukavia juttuja. Ollaan kerrottu, kuinka asia on. Hiljalleen kyselyt baarista ovat kaikonneet, niin surullista kuin se onkin.

Tapaamme pari kertaa vuodessa, tunnin verran, siinä se. Taannoin oli vuoden toinen kerta. Oli ihan mukava nähdä, mutta lapsenlapset ovat vieraantuneet vaaristaan eikä jutteleminen vaikuta luontevalta. Eivät he osaa kertoa kuulumisiaan tai asioitaan välittömästi tai seurustella mutkattomasti, kun koko ihminen tuntuu heille niin vieraalta. Tämäkin on toki surkeaa, mutta mielestämme ymmärrettävää.

Hiljattain saimme sitten räyhäyspuhelun. Että mikä siinä on, kun lapset ei juttele vaarilleen mistään, ovat niin kovin hiljaisia? Miksi pienin (yksivuotias) ei tule vaarin syliin? Miksi nelivuotias ujostelee? Voi vaari hyvä, kun se ihmissuhde ei vahvistu itsestään. Ei se yksivuotias sinua tunne, kun olet tavannut häntä tasan kaksi kertaa yhteensä, yhteensä kahden tunnin ajan. Nelivuotias on nähnyt sinua yhtä usein. Isommille lapsille sinä tunnut vieraalta, ja se taas johtuu siitä, että olet ihan itse sellaisen roolin valinnut.

Me olemme yrittäneet, niin turkasen paljon yrittäneet. Ja aina vastaus on ollut jyrkkä ”Ei”. Toki kaikilla on oikeus kieltäytyä, jos joku asia ei sovi, mutta kaikkea ei voi saada. Et voi pysyä noin etäällä, rakentaa muureja, rajoittaa kaikkea kanssakäymistä minimiin – ja silti olettaa, että kaikki säilyy ennallaan. Mikään ihmissuhde ei toimi niin.

Miksi me emme kelvanneet?”

Nimim. Ikävää

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 8 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Isoäiti Peruuta vastaus

8 vastausta artikkeliin “Miksi me emme kelvanneet isovanhemmille?”

  • Väärää miniä sanoo:

    Meillä lapset eivät kelpaa, koska miniä on vääränlainen, eikä koskaan hyväksytty. Se kostettiin lapsille. Muut lapsen lapset ovat NIIN rakkaita. Lasten ollessa pieniä, sydän itki verta lasten puolesta.

  • PakastajaElvi sanoo:

    Ihan tutun kuuloista. Onneksi meidän lapsilla oli aikanaan kahdet välittävät isovanhemmat, vaikka isäni ja puolisonsa eivät osanneetkaan olla haluamansa kaltaisia , tai lapset eivät sitä olleet. Paljon mielipahaa ja arvostelua mahtui noihin vuosiin, kunnes laitoin välit poikki. Nyt viileissä/asiallisissa väleissä vain aikuisten kesken. Lapset eivät tunne, niin eivät enää kysyle/välitä. En edes sitä heiltä vaadi. Ystävät ovat se perhe, jonka voit valita…

  • Kristiina sanoo:

    Kyseessä voi olla isoäitipuolen valinta. Tunnesidettä ei hänellä ole ja hän mahdollisesti määrää ns. kaapin paikan.

  • minä vaan sanoo:

    Jännä että puhutaan jostain kaukaisista henkilöistä kuten vaikka naapureista, työkavereista tai koululavereista. Oikeasti puhut niinkin läheisestä kuin isä tai äiti ja sitäkautta azia pitäisi olla ratkaistavissa jos se halutaan ratkaista. Ensimäinen kohta on että asian ottaa puheeksi lapsi…

  • Isoäiti sanoo:

    Sitten tuollaiset isovahemmat saavat vanheta aivan rauhassa ja odottaa turhaan vieraille kun itse ei enää pysty liikkumasn. Ikävää.

  • Märta sanoo:

    Meillä on miehen kanssa hankalat työajat ja emme pärjäisi ilman isovanhempien apua. Olemme kiitollisia heille, että he rakastavat lapsiamme suurisydämisesti ja iloisia siitä, että lapsenlapset tuovat paljon iloa heidän elämäänsä. Meidän lapsemme ovat toistaiseksi ainoat lapsenlapset ja silloin kun meillä oli vasta esikoinen, anoppi aina sanoi, että laatu korvaa määrän 🙂

    On kurjaa lukea siitä, että isovanhempia ei kiinnosta lapsenlapset. Omat lapseni ovat vasta pieniä, mutta jos he joskus saavat lapsia aion olla läsnä ja lähellä. Eräs kohtaamani isovanhempi kutsui lapsenlapsiaan ”elämän jälkiruuaksi”, ihana nimitys! Eräs tuntemani naishenkilö suri todella paljon, kun hänen pojallaan meni poikki yksinhuoltajaäidin kanssa. Oli ehtinyt kiintyä lapsiin, kun hänellä ei ole omia lastenlapsia.

  • Marleena sanoo:

    Elin perheessä, jossa isä oli väkivaltainen alkoholisti.
    Äidin kuoleman jälkeen päätin panna välit poikki. Niin paljon kärsimystä hän oli aiheuttanut koko perheelle. Sitten päähäni pälkähti, että minulla ei ole oikeutta viedä lapsilta heidän ainoaa isoisääsä. Hammasta purren otin hänet takaisin elämäämme. Entisestä juoposta kehkeytyi mallikas isoisä, jolla oli aikaa leikkiä ja kuunnella lasten juttuja. Pullon korkki pysyi kiinni aina ollessamme yhdessä. Lapset saivat viettää monta muistorikasta kesää mökillä isoisän kanssa ja minäkin sain kokea ihan erilaisen isän kuin lapsuudessani.

  • Jaana sanoo:

    Meillä on sama tilanne. Omalla isälläni o pitkään, siis puhutaan ihan vuosikymmenistä jo, ollut ”uusi” puoliso. Kaikki nämä vuodet isäni on pitänyt minun ja puolisonsa välejä meidän omana asiana, eikä ole auttanut rakentamaan suhdetta minkäänlaiseksi. ”Uusi” puoliso näki minussa aikoinaan äitini ja piti minua syyllisenä siihen, että alkoholisoitunut äitini häiriköi ja terrorisoi häntä ja hänen lapsiaan. Se oli minusta niin epäreilua, että kaikki luottamus oli mennyttä ja ”uusi” puoliso näyttäytyi minulle vieraana ja kylmänä aikuisena. En koskaan mielestäni silti käyttäytynyt huonosti, vaan yritin parhaani. Hän ei.

    Nyt kun minulla on mies ja lapsia, tilanne on uudestaan yhtä kylmä. Muutamia vuosia meni hyvin, jos ei oteta lukuun sitä outoutta että meitä ei koskaan ole kutsuttu Ukin luo kylään, eivätkä edes kolme lastani ole koskaan käyneet heidän luonaan. Kun Ukin vaimo jäi eläkkeelle muutama vuosi sitten, ei Ukkia ole enää näkynyt.

    Muutama vuosi sitten tilanne eskalotui aivan käsittämättömän pienestä alkaneeseen riitaan, jonka varjolla välit meihin on nyt katkaistu. Ymmärrän, että tilanteessa on aina kaksi puolta, mutta omaani ei ole minulle valotettu muuten kuin haukkujen varjolla. Tilanne on surullinen ja joskus tunnen jopa katkeruutta. Eikä kyse ole meilläkään ollut lasten hoidosta, vaan elämässä mukana olemisesta: pienistä hetkistä, kyläilyistä, edes jostakin.

    Äitini elää jossakin laitoksessa, isäni samassa kaupungissa ihmisen kanssa joka ei antanut mahdollisuutta vaikka ensi kertaa tavatessamme olin lapsi, 11-vuotias. Nyt hän tuntuu saaneen mitä halusi: isäni vain itselleen ja omille lapsilleen ja lapsenlapselleen. Heille he ovat läsnä ja olemassa.