Huono Äiti sai avautumisen:

”En ymmärrä, miten lemmikkikoiran kuolemasta tehdään nykyään niin iso numero! Julistetaan somessa suuresti ja kiitellään myötätunnosta. Parhaimmillaan ollaan sairauslomalla koiran kuoleman takia! Ystäväni totesi ” Se on VAIN koira. Minulta on kuollut lapsi.”!!!

Nimimerkki: Ihmettelijä

Koiran kuolema on monelle koiranomistajalle erityisen kova paikka ja moni vertaakin koiran menettämistä perheenjäsenen menettämiseen. Niille, jotka eivät koiraa omista tämä voi olla vaikea ymmärtää, mutta surun taustalla olevien syiden tiedostaminen voi auttaa.

Koiran kuoltua ihminen menettää lemmikin, joka tarjoaa ehdotonta rakkautta, hyväksyntää ja lohtua huonoina päivinä. Koiran omistajat, jotka intensiivisesti kouluttavat koiraansa esimerkiksi johonkin lajiin menettävät kumppanin, jota he ovat hoivanneet ja kouluttaneet.

Monille lemmikkikoira tuo myös piristystä ykinäiseen arkeen. Korona-aikana huomattiin kasvua lemmikkieläinten kysynnässä. Yksi ihmisen perustarpeista on seura ja monelle yksinäiselle lemmikki tarjoaa paljon kaivattua seuraa. Koiran menettäminen voi ja saa siis tuntua pahalta.

Ymmärrätkö sinä lemminkin menetyksestä tulevaa surua?

Oletko surrut koiran kuolemaa?

Jaa kokemuksesi.

Osallistu maalausremontin arvontaan tästä jutusta!

Onneksi emme yrittäneet maalata itse

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 72 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Nimetön Peruuta vastaus

72 vastausta artikkeliin “Miksi koiran kuolemasta pitää tehdä niin iso numero?”

  • Karvaisten äiti sanoo:

    Itse aikoinaan jo 15-vuotiaana päätin, että en koskaan voi hankkia lemmikkiä. Silloisen perheenjäsenen, pitkäaikaisen koiran kuolema aiheutti niin valtavan surun (paljon isomman kuin isovanhemman tai serkun kuolema). Vaan 29-vuotiaana kun tapasin nykyisen mieheni, niin hänellä oli kaksi karvaistakin lasta ja niin muutin taloon, jossa he jo olivat. Molemmista on ollut valtavasti iloa ja molemmat (etenkin nuorempi ihan lellikkini) on minulle äärimmäisen tärkeitä. Nyt yli 10 vuotta myöhemmin jo välillä hieman pelottaakin, että mitäs kun heistä aika jättää. Tiedän jo ennakkoon, että elämäni järkkyy ja pahasti.
    Karvaiset lapset ovat lohduttaneet ja antaneet valtavasti rakkautta, ovat auttaneet selviytymään masennuksen läpi, äidin kuoleman läpi ja ennen kaikkea oman biologisen lapsettomuuden läpi. Bonuslapseni (karvattomat siis) ovat minulle äärettömän tärkeitä (hankalasta murkkuiästä huolimatta), mutta niin ovat myös karvaiset lapseni. Rakastan heitä kaikkia kuin olisivat omiani. Ei se rakkaus ole keneltäkään pois.

  • Koira on ihmisen paras ystävä sanoo:

    Koira on enemmän kuin vain lemmikki. Minulle se on paras ystävä, harrastuskaveri ja pyyteettömästi rakastava perheenjäsen. Meidän perheessä koira on rakastettu perheenjäsen. Lapsille se tuo iloa ja lohtua. Se, että sinä et ymmärrä lemmikin kuoleman suremista ei tee ystäväsi surusta yhtään vähäpätöisempää. Sen sijaan, että vähättelet toisen tunteita voisitkin niellä soimaavat sanasi ja tukea ystävääsi surun keskellä. Sillä hänelle koiran ja perheenjäsenen kuolema on musertavaa.

  • Karvalapset sanoo:

    Eiköhän jokaisen suru ole sallittua ja se saa olla sellaista kun ihminen kokee sen olevansa. Surin itsekin ensimmäisen koirani poismenoa, suren varmasti seuraavankin. Ei niitä turhaa karvalapsiksi sanota, koska kun pentu tulee taloon, ne koulutetaan, kasvatetaan, ruokitaan, hoidetaan ja huolletaan. Toki tekemistä koirassa on vähemmän kun ihmislapsessa, mutta silti ovat ne rakkaita. Toki en itse ole koskaan surrut mitään julkisesti somessa, koska se ei vaan ole tyylistäni, suruni on henkilökohtainen asia ja haluan käsitellä sen itsenäisesti enkä julkisesti. Toisaalta ymmärrän somesuremisen, toisaalta se ehkä mielestäni on mennyt vähän överiksi nykypäivänä. Mutta kukin tehköön niin kuin kokee itselleen parhaaksi.

  • Jonna sanoo:

    En itke kun ajattelen isäni kuolemaa. Vähän ehkä kun äitini kuolemaa kun se on niin tuore tapaus. Mutta itken vuolaasti kun ajattelen koiraani joka piti viedä lopetukselle. Koira on osa perhettä siinä missä lapsetkin. Ei suru yhtä kohtaan syö surua toista kohtaan.

  • Anna surulle tilaa tuomitsematta sanoo:

    Jotkut on elämänsä aikana käyneet sellaisen rumban läpi, että se koira voi olla ainoa syy nousta sieltä sängystä ylös ja/tai olla tekemättä itsemurhaa. Omiin vuosiin mahtuu yli 30 vuotta väkivallan kokemista sen eri muodoissa (kyllä, ihmiset on minusta aika kamalia), useita lähellä kuolemaa kokemuksia, kroonisia sairauksia (suurelta osin juuri tuon väkivallan seurauksena) ja näihin liittyvää konkreettista päivittäistä fyysistä kipua, vuosia terapiaa. Lapset (väkivaltaisesta parisuhteesta) toi tullessaan enemmän työtä ja tuskaa kuin iloa. Ja oma ikä alkaa 4lla. Liikun, harrastan, menen ja teen koirien kanssa. Se on omaa aikaa. Koirien kanssa ollessa saan olla ja unohtaa kaiken muun. Jopa tosi huonoina päivinä, kun ei jaksaisi enää edes hengittää ja kipua ei saa hallittua, nuo rakkaat ovat tässä. Eivät tuomitse tai kyseenalaista. Eivät ole epäluotettavia, kieroja tai pahoja. Tuovat minulle läheisyyttä, turvaa sekä lohtua. Ei minua täällä mikään muu pidättele kuin koirat. Että itke sinä lapsesi puolesta. Minä itken koirieni. Minä otan osaa sinun menetykseesi ja suren sinun kanssasi. Jos sinä et kykene samaan empatiaan, kunnioita minua ja suruani edes sen verran, että olet hiljaa ja sanomatta mitään.

  • Anna olla sanoo:

    Surin kyllä koiraani yhtä paljon, kuin myöhemmin keskenmenoa. Suuria menetyksiä molemmat. Antakaa nyt vain ihmisten surun olla.

  • Ihmettelen sanoo:

    Miksi suruja pitäisi koskaan verrata? Eikö voitaisi vaan lohduttaa toinen toisiamme?

  • Johanna sanoo:

    Ensimmäinen koirani kuoli sen jäätyä auton alle. Pari kuukautta itkin joka päivä. Surin koiraa enemmän kun yhdenkään ihmisen menettämistä.

    Ja ei, en ole menettänyt lasta. Sellaisesta menetyksestä ei voi edes puhua samana päivänä.

  • Nukurauhassapikkuinen sanoo:

    Aiemmin joku kommentoi juurikin osuvasti, että koira on kuin lapsi, joka ei koskaan aikuistu. 12 vuotta ehti ihana pieni karvakasani olla minulla. Siinä jaettiin kyllä niin paljon arkea ja kokemuksia, reissattiin ja touhuttiin kaikenlaista. Toinen nukkui sylissä pois viikonloppuna, keho väsyi, vain kuori toisesta jäi syliin. Silti itken eniten sitä hetkeä, muistikuvaa, kun pienen petiinsä peitellyn jätin laatikossa tuhkaamon tiloihin. Sydän särkyy. Ajan kanssa varmasti ajatuksen yhteydessä muistaa, etten Hylännyt sinne ketään, vaan rakas lemmikki oli jo mennyt. Laatikko oli oikeastaan jo tyhjä. Niin pyyteetöntä rakkautta ei unohda.

    Minusta kenenkään ei tulisi kommentoida toisen suruprosessia. Jos en tästä työkykyiseksi elpyisi, toivoisin toki että joku ohjaisi minut jonnekin tuen piiriin, mutta IKINÄ en kaipaisi tölväisyjä tai vinoiluja siitä, miten minun pitäisi TUNTEA.

    • Vieläkin ikävä sanoo:

      Ihanasti kirjoitettu, kuvailit niin hienosti minunkin tuntemuksia. Koira oli niin tiiviisti kaikessa mukana 15 vuotta, tottakai ikävöin ja suren.

  • Haukku sanoo:

    Koira on laumaeläin ja kiintyy omistajaansa. Moni koira on pelastanut omistajan tai muiden hengen esim. herättämällä tulipalon sytyttyä yöllä. Koira on aina vilpitön, ainoa aina luotettava ystävä. Ansaitsee kunnioituksen ja kaipauksen.

  • Mitzi sanoo:

    Kyllä saa surra ja julkaista.ne koiratkin on ihan kuin omia lapsia.enkä tällä nyt vähättele lapsen menetystä.itse menetin rakkaan koirani 2 viikkoa sitten ja olen vieläkin ”ihan sumussa”.hammaskiven poisto muuttui eutanasiaksi yhtäkkiä kun koiralla huomattiin kielessä syöpä…rankkaa tästä tekee sen että koira oli kanssani 24/7 koska olen liikuntarajoitteinen.tuon koiran ansiosta pääsin jo kerran pois pyörätuolista vaikka lääkärit sanoivat etten voi enään kävellä ikinä.joten tuntuu että menetin rakkaan ystävän/lapsen/rakkaani tuossa tilanteessa 😔

  • Se piski sanoo:

    Nykyään koirista ja kissoista käytetään pronominia hän. Ennen sanottiin se.

    • Anna olla sanoo:

      Minulle on puhekielessä lapsetkin ”se” ja koirat joskus ”hän”. Se on puhekieltä, ihan sama.

  • Ei näin. sanoo:

    Mun työkaveri on saikuttanut puolet viikosta koiran takia, useamman viikon jo. En tiedä onko piskillä joku vika, mutta työnantajalle on ilmoitettu turhista saikuista. Joo, akuutit tapaukset ymmärrän, onhan se jo eläinsuojelullisesti pakko hoitaa. Mutta akuuttia ongelmaa viikkoja?

    Varmaan tuo työkaveri on puoli vuotta psykoosissa jos/kun karvakasasta henki loppuu. Ikävä, koiralta löyhkäävä tyyppi. Mutta töissä tuo saikuttelu on meidän muiden selkänahasta pois.

  • Nimetön sanoo:

    Suren lintujen ja oravienkin kuolemaa.
    Seurasin kesällä silkkiuikkuperheen elämää. Neljä poikasta matkasi ensin emon selässä ja myöhemmin ui perässä. Kaksi jäivät usein jälkeen ja emo käänsi suunnan kohti lumpeenlehtiä, joiden päälle ne pääsivät lepäämään hetkeksi ja sitten matka jatkui. Loppukesästä emon perässä oli vain kaksi poikasta. Ne pienimmät lumpeenlehdillä lepäilleet eivät selvinneet.

  • Nimetön sanoo:

    Mulla oli 19 vuotta kissa. Sain sen lapsena ja se muutti mun mukana mun ekaan ja tokaan kämppään. Se piti huolen etten koskaan ollut yksin ja kun sairastuin masennukseen se piti huolen että mulla oli aina edes joku syy nousta ylös sängystä. Ärsyttää et jotku ihmiset on tommosia et pitää alkaa vertaamaan kuka on menettänyt eniten.

  • Maria sanoo:

    Olen surrut koirieni ja kissojeni kuolemia ihan mielettömän paljon, mutta en olekaan äiti ja nämä karvaiset kaverit ovat olleet minulle siksi kuin lapsia, todella läheisiä. En tietenkään vertaile niitä lapsiin yleensä, ovat ihan eri luokkaa tietenkin

  • Be3n there sanoo:

    Minulta on kuollut useita koiria, muita eläimiä ja ihmisiä läheltä ja myös oma lapsi. Jokainen suru on omanlaisensa, suurin on suru omasta lapsesta. Ja valitettavasti lapseni kuoleman kohdalla niissä kohtaamistilanteissa se vastapuoli on ottanut esille sen että:” ymmärrän miltä sinusta tuntuu, koirani kuoli juuri.” Ei, et ymmärrä ja älä vertaa lastani koiraasi.

    Eläin on kuitenkin eläin, vaikka rakas sekin. Some on siitä erikoinen että sen eläimen kohdalla menetyksen suhteen voi saada enemmän osanottoja kuin ihmisen kuoleman kohdalla.

    • Nimetön sanoo:

      Totta, useimmiten koira kuolee korkeaan ikään tai sairauteen, se on luonnollista että koira kuolee ennen omistajaa. Koiraa ottaessa sen jo tietää. Mutta se että oma lapsi kuolee, ei sitä ole.

  • Minä sanoo:

    Minulle ei ole lapsia suotu, eläimet ja varsinkin koirat ovat muodostuneet perheenjäseniksi. Vaikka koiran elämän on tiivis ja suhteellisen lyhyt, mutta sen kasvattaminen vain viikkojen ikäisestä, veteraaniksi kaikkine iloineen ja suruineen. Kun koet yhden elämän parhaat ja huonoimmat päivät, terveyden ja sairauden, sitoudut siihen ja se kulkee rinnalla, siitä elämästä tulee tärkeä riippumatta mitä lajia elämä edustaa. Ennemmin on empatiakyvytöntä väheksyä parhaillaan hyvän ystävän, kumppanin tai perheenjäsenen menetystä ja verrata sitä muihin suruihin. Uskon että lemmikeille on varattu ihan oma surun ja rakkauden laatu, eikä sitä tulisi väheksyä, vaikka eläimettömälle se olisikin vain lemmikki, monelle lemmikin omistajalle on elämän täyttävä ja hyvän elämän lähde.

  • Mikäs siinä sanoo:

    Koira on koira ja ihmiset ihmisiä, mutta joskus koira voi olla rakkaampikin kuin joku huonosti käyttäytyvä läheinen. Suru on suurta ja varmaan erilaista. Suru muuttaa muotoaan, jos aluksi tuntee tarvetta kertoa somessa ja puhua niin mikäs siinä.

  • Huoh sanoo:

    Tarviiko kaikkea aina ymmärtää? Oli kyse sitten ihmisen elämänvalinnoista tai vaikka sitten lemmikin suremisesta. Kunhan toisen ihmisen valinnat eivät satuta muita, eiköhän sitä voi vaan jatkaa omaa elämäänsä sen enempää päivittelemättä ja paasaamatta nettiin. Oikeesti joillain ihmisillä on joko liikaa aikaa käsillä tai sitten muuten vaan ongelmia oman päänsä sisällä jos toisen ihmisen tapa elää tai surra herättää niin suuria tunteita että siitä pitää avautua nettiin.