Jokainen lapsi on omalla tavallaan täysin uniikki, mutta sitten on vielä valtava määrä hieman erityisemmäksi määriteltyjä ihmistaimia.

Olisiko ennen vanhaan edes osattu havaita hyvin pieniä eroja ihmisten toiminnassa. Ehkä ei niputettu ainakaan niin tarkasti tavallisen standardia, mikä kumma se sitten onkaan? Tua kummastelee, sillä hänen tuttavapiirissään on kasapäin erityiseksi diagnosoituja nappuloita.

”Pöyristyttävää havaita, miten monella lähipiirissäni on erikoislapsia. Jokainen lapsihan on omalla tavallaan hyvinkin erikoinen, eikä koskaan samanlainen kuin muut, mutta miksi pitää saada jokin virallinen diagnoosi?

Minulla on ystävien lapsissa yli tusinan verran adhd-diagnosoituja, joista suurin osa ulkopuolisen silmään on vain hieman normaalia aktiivisempia, jos sitäkään. Lisäksi löytyy laajalta kirjolta muita erikoistapauksia, aspergerista lievään kehitysvammaan ja touretteen. Erikoista on se, että Englannissa asuvilla kavereilla on molemmissa perheissä virallisesti todettu autistilapsi, ja sama juttu minun kaksilla jenkkituttavilla. Myös heidän perheissään löytyy autismin kirjoon diagnosoituja lapsia yhteensä 3 kappaletta. Näistä useilla on lääkitys jo alle kouluiässä ja lapset käyvät viikoittain erilaisissa tukiterapioissa ja pienryhmissä.

Entisaikaan tuskin oli tarvetta kategorioida lapsia näin tarkkaan. Oli ne villimmät luokan pojat ja hiljaisemmat luokan tytöt, mutta harvalle tarjottiin mahdollisuutta psykologin säännölliseen tapaamiseen tai annettiin krooninen lääkitys. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ravinnolla on merkitystä lisääntyneeseen diagnosointiin. Liiallisesti prosessoitu ruoka, lisäaineet, suuri sokeripitoisuus ja kaiken maailman geenimanipuloitu ape tekee tehtävänsä varsinkin USA:ssa.

Toinen asia on tämä vähän trendiksi noussut erikoisherkkyys. Tuttavalla on erityisherkkä tytär ja tämä äiti kuuluu vertaistukiryhmään, jossa kuulemani mukaan on liki 1000 jäsentä ja joka päivä tulee lisää. Kaikilla on kuulemma hyvin erityinen, erityisherkkä lapsi, joka reagoi koviin ääniin tai vaatteiden saumoihin hyvin tunnepitoisesti. Voisin sanoa mutu-tuntumalla, että heistä puolet on vain vainoharhaisia ja lapsissa ei ole mitään niin kovin erityisen herkkää. Kaikilla on omat kotkotuksensa ja välillä ihan tavallista aikuistakin saattaa ärsyttää tai häiritä pienempikin asia. Ei siinä ole sen dramaattisempaa!

Oma sukulaiseni toimii neuvolapsykologin virassa isossa kaupungissa, ja hän kertoo välillä mielenkiintoisia tarinoita vanhemmista, jotka kiikuttavat täysin terveen ja normaalin lapsen saamaan ”virallista diagnosointipaperia”. Lapsi on milloin liian rauhallinen, liian kiltti, liian rohkea, liian altis kinastelemaan sisarustensa kanssa ja jopa liian seurallinen. Eli voisiko asialle tehdä jotain ja antaa lausunnon poikkeavuudesta. Mitä se sitten auttaa? Lapsella on hieno erityisnimike, joka leimaa hänet omien vanhempien ja kaverien silmissä. On vastuutonta alkaa pumpata kemikaaleja kasvavaan ihmiseen ja vaikuttaa hänen hermostoon sekä aivotoimintaan yhdisteillä, joiden pitkäaikaisesta vaikutuksesta ei tiedetä tarpeeksi.

Ja miten rajoittavaa elämä voi ollakaan. Ystäväni ei ole kertaakaan osallistunut lapsensa kanssa meidän perheen synttäreille, koska hänen erityisherkkä poikansa ei kestä hälinää, lahjapaperien kahinaa ja liian monia uusia kasvoja. Hänelle tulee stressi ja yöunet menevät sekaisin. Yritän ymmärtää, mutta mielestäni liian monet retket ja tapahtumat ovat jääneet yhdessä kokematta tämän ”vaivan” vuoksi.

Kollegani avautui viime viikolla kahvihuoneessa, että hän on huolestunut teini-ikäisestä tyttärestään, joka tutkii hiuksistaan kaksihaaraisia niin intensiivisesti, että vaikuttaa ihan autistiselta. Otin sen ihan vitsinä, ja nauroin itsekin nuorena tutkineeni illat pitkät mustapäitä kasvoissa ja hiusten kaksihaaraisia. En silti mielestäni ollut häiriintynyt tai outo! Kollega loukkaantui ja kertoi olevansa täysin tosissaan sekä epäilleensä asiaa jo pidempään, tämä oli vain viimeinen niitti. Voi pyhä jysäys. Ihmisillä ei nykypäivänä taida olla kovin paljon joustonvaraa kanssaihmisille, koska teet niin tai näin, aina voi olla riski tulla leimatuksi jollain tapaa hulluksi tai poikkeavaksi. Ehkä olen itsekin maanis-depressiivinen, sillä joskus olen iloinen ja innostunut, toisina päivinä taas matalamielinen ja melankolinen.”

Erityisyys alkaa heti syntymästä. Vauva, älä tyydy tavanomaiseen!

Mutta tuleeko erityisille erityisen paljon p***aa palautetta päiväkodista?

Jotkut jutut vaan kulkee suvussa. Kun huonous on periytyvää lajia.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 20 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Sheena Peruuta vastaus

20 vastausta artikkeliin “Mikä diagnoosi laitettaisiin?”

  • Nimetön sanoo:

    Uskomatonta paskaa joku kehtaa kirjoittaa 😮
    Astuppa viikoksi erityislasten yksinhuoltajan saappaisiin ja tule sit uudelleen kertomaan, että miten meni noin niinku omasta mielestä toi sun stooris. 🤔

  • SIRKKU sanoo:

    Hyvä kirjoitus. Olen itse miettinyt aivan samaa. Lähipiirissä yhdessäkin perheessä on kaikki,siis todellakin kaikki lapset nyt diagnosoitu. Samoin aviomies. Rouvassa ei itsessään tietenkään ole mitään vikaa,vikaa,vikaa…..
    Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Niin paljon negatiivisia kommetteja tästä kirjoituksesta tuli.
    Ja kyllä. Tiedän ja ymmärrän, että on erilaisia oireyhtymä,mutta tuntuu,että nykyään esim. hiukankin ylivilkas lapsi on jotenkin poikkeava ja tarvitsee hoitoa ja diagnoosin.

  • Omaishoitaja sanoo:

    Hei!Olen 3 pojan äiti joista vanhin on (20 v)vaikeavammainen poika ja täysin autettava joka suhteessa. Keskimmäinen poika on lievästi/keskivaikea kehitysvammainen ja nuorimmainen ”tavis” ja terve lapsi.
    Ymmärrän ystävääsi täysin kun hän ei ole tullut herkän lapsen kanssa .Meillä tämä vaikeavammainen poika ei tykkää hälystä,vieraista ihmisistä,pikku lasten äänistä ,vieras paikka jne..Samat rauhalliset rutiinit ja oma koti on paras paikka.Ollaan kuitenkin vuosien saatossa vierailtu ystävillä,sukulaisilla tai kaupassa käyty sen avulla että pojalla on tabletti pyörätuolin pöydällä ja kuulokkeet päässä.Sieltä tulee musiikki tai ohjelmaa.
    Ilman tablettia poika huutaa ja kitisee.Jos ei musiikki tai ohjelma ole pojalle käynyt,niin sitten ollaan lähdetty pois tai sitten hän on huutanut koko ajan.Välillä kanssaihmiset eivät ymmärrä tai ei halua ymmärtää poikaa.Tuijotetaan vihaisesti jne. .Eikä mikään muu auta kun kuulokkeet ja tabletti.Silloin on rauha maassa. Joten tervetuloa elämään meikäläisen arkia ,niin näet minkälaista se on. Terv.Omaishoitaja,henkilökohtainen avustaja ja 3 pojan äiti jolla on 2 erityislasta.

  • "Luulosairas vanhempi" sanoo:

    Tähän ei voi kyllä muuta todeta kun voi pyhä yksinkertaisuus! Mä en edes vaivaudu avaamaan asiaa muutaku sanomalla että täs on ny kyllä niin asiasta mitää tietämättömän ”diagnoosi” diagnosoitujen lasten vanhemmille. Huhhuh!

  • Huono Äiti sanoo:

    Tämä on tosiaan varsin mielenkiintoinen avaus. Olisi mukavaa saada erityislapsen vanhempi meidän kirjoittajatiimimme, eli paikka on auki, saa ottaa yhteyttä!

  • Huono kun ei jaksa? sanoo:

    Siis mikä pointti tällaisen tekstin julkaisemisella on, Huono Äiti?? Onko tarkoitus satuttaa meitä erityislasten äitejä vielä lisää vai oliko tarkoitus osoittaa että tuo kirjoittaja oli se tietämätön hölmö? Varmaa on että moni tästä pahoitti mielensä. Niin minäkin. Taas tätä samaa tietämätöntä taivastelua. Luulisi että siihen tottuu mutta melkeinpä enemmän se viiltää kerta kerralta, omien voimien huvetessa. Kun menin itkuisena työpaikkalääkärille viime viikolla etten jaksa enää, hän hymähti minun olevan labiili kun tavallisista elämän pikkuasioista suistun raiteiltani. Elämä erityisen kanssa voi olla todella kuormittavaa. Jos ei sitä ymmärrä edes ammattilaiset, ei kai pitäisi edes odottaa että muutkaan ymmärtää. Kokemus totaalisesti yksinjäämisestä kyllä taas löi silmille. Kiitos vaan tekstistä. Ainakin tunnen olevani huono joten kai se maaliinsa osui.

  • Ulla sanoo:

    Oletpa tietämätön 🙁

  • Mimmeli sanoo:

    Oma lapsukaiseni pääsi puhtain paperein kouluikäiseksi. Lapseni on verbaalisesti lahjakas: oppi puhumaan alle vuoden ikäisenä, on edelleen lahjakas sosiaalisesti ja muutenkin on mielestäni ja neuvolankin mielestä hyväoppinen. Niinpä äimistyin kun opettaja muutaman kouluviikon perusteella epäili ”matematiikan oppimisvaikeutta” . Vaikka olin sitä mieltä että kyseessä on lähinnä tunnelukko, kulkee tuo leima tuosta päivästä lukien lapseni mukana. Nyt matikka on tyhmää ja inhottavaa ja hirveää. Ja leima sen kun tarraa vain tiukemmin. Ryhmät on liian isoja ja apua opetustyössä tarvitaan. Ikävää että apu saadaan näiden pienten kustannuksella.

  • hanna sanoo:

    Komppaan edellisiä, eli jos on virallinen diagnoosi, niin se on varmasti annettu syystä. Ei kukaan vanhempi pysty sellaista lapselleen ”shoppaamaan”, päin vastoin diagnoosia on vaikea saada (ihan resurssisyistäkin). Erilaisuus ei joka tilanteessa näy ulospäin, joten tällaisissa jutuissa kannattaisi mieluummin olla tuomitsematta.

  • just joo sanoo:

    Masentavaa lukea tällaista tekstiä vielä nykyään. Onkohan kirjoittajalle tullut mieleen että se mitä hän näkee tuttavaperheen lapsista, ei välttämättä ole koko totuus? On erityislapsia jotka tsemppaavat yli jaksamisensa kodin ulkopuolella tunnollisuuttaan. Näistä lapsista ei välttämättä huomaa pikaisesti nähtynä mitään kovin erityistä. Mutta sitten vaikka koulupäivän jälkeen yrittäminen kostautuu. Jos lapsella on hankaluuksia sosiaalisien suhteiden hahmottamisessa ja vuorovaikutuksessa, aistiyliherkkyyksiä, keskittymisvaikeuksia ja kuullun- ja luetun ymmärtämisen hankaluuksia, tavallinen koulupäivä voi olla todella raskas. Sitten kotona se ulkopuolisten silmään normaalilta näyttävä lapsi purkaa stressiä jos jonkinlaisilla keinoilla. On uhmakkuutta, oman toiminnan ohjauksen vaikeuksia, kovia kiukunpuuskia ja aggressiivisuutta ja niin edelleen. Arki sen normaalilta tai korkeintaan hieman erikoiselta vaikuttavan lapsen kanssa voi olla ihan uskomattoman haastavaa ja ajaa koko perheen jaksamisen rajoille.

    Esimerkiksi autisminkirjon häiriöissä on paljon asioita joita ei voi tajuta kukaan joka ei omakohtaisesti joudu kokemaan niitä. Jos arki on yhtä selviytymistaistelua päivästä toiseen, on mukava ajatella että ne kanssaihmiset ja ”tuttavaperheet” sitten vielä arvostelevat ja tuomitsevat siihen päälle. Tiettyjä asioita ei vaan voi ymmärtää ennen kuin ne omakohtaisesti kokee. Tajuan sen. Mutta niin kauan kun ei tiedä mistä puhuu, voi jättää ne omat mielipiteensä sanomatta ääneen. Mutta niin kai äitien tässä maassa tulee toimia, ymmärtämisen sijaan lyödä vielä lyötyä, sitä jolla on muutenkin raskasta. Toivottavasti kirjoittaja muistaa nyt sitten kertoa näille ”tuttavaperheilleen” myös mitä mieltä on näiden diagnooseista. Voi olla että tuttavapiiri kutistuu aika lailla.

    Ja hei, voin kertoa että Suomessa lapsille ei todellakaan jaella diagnooseja helpolla. Siitä Amerikan tilanteesta nyt on turha aina jauhaa, kun suuren yleisön mielipiteissä se samalla yleistetään koskemaan Suomeakin.

  • Sheena sanoo:

    Bipolaarisen eksänä ja aspergerin vanhempana toivottaisin, että tulisit päiväksikin seuraamaan sitä taistelua, mitä meidän elämäksi kutsutaan. Ennen diagnosointia sekä aikuinen mies, että 10-vuotias lapsi kärsivät oireistaan niin paljon, että halusivat kuolla. Jos yksikin jättää tämän kirjoituksen takia hakematta asianmukaista hoitoa itselleen tai lapselleen, kannatko sinä henkilökohtaisesti siitä vastuun? Et. Puskista on niin helppo huudella.

  • Joanna sanoo:

    Aivotonta shittiä. Todella kapeakatseisesti ja ajattelemattomasti kirjoitettu. Voin yhtyä tasan tähän:

    ”Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ravinnolla on merkitystä lisääntyneeseen diagnosointiin. Liiallisesti prosessoitu ruoka, lisäaineet, suuri sokeripitoisuus ja kaiken maailman geenimanipuloitu ape tekee tehtävänsä varsinkin USA:ssa.”

  • Matriarkka sanoo:

    Mistä näitä ’asiantuntijoita’ sikiää… Diagnoosi asetetaan, jos asetetaan, pitkällisten tutkimusten jälkeen!! Moni on taistellut vuosia saadakseen diagnoosi lapselleen. Diagnoosi auttaa sekä lasta että ympäristöä ymmärtämään, ettei toinen kykene toimimaan samoin kuin muut. Ei ADHD-lapselle auta käskeminen, että ei saa unohtaa koulukirjoja tai istu ja ole hiljaa, Lapsi EI PYSTY siihen.

    Tai autismin kirjon lapselle kehoitus: nyt vaan leikit niiden muiden kanssa.

    Otatko asioista ensi kerralla selvää ennen avautumisiasi.

  • Leijonaemo sanoo:

    Voi pyhä jysäys, et todellakaan taida olla erityislapsen vanhempi. Oma poikani sai diagnoosin ADHD 3.v mikä on vähän harvinaisempaa niin nuorena siis. Pyyntö tuli päiväkodilta, meillä kotona asui ja asuu edelleen meidän aurinkoinen poika vähän vilkkaampi. Ja mainittakoon että kotioloissa ja loma-aikoina ei meillä keskittymislääkkeitä tarvita, koulupäivinä ne todettu kullan arvoisiksi. Ääniyliherkkyys on ja ilotulitteet katsellaan ikkunan takaa ja käydäänkö me tapahtumissa ja Linnanmäellä juu käydään. Asiat vaan valmistellaan järjestetään enemmän aikaa ja tilaa sulatella uudet asiat, vältetään suuria ylläreitä. Ja kyllä käydään ulkomailla niin lentäen kuin laivalla on aina käyty vauvasta asti. Ei meillä asu ongelma vaan oma rakas poika, diagnoosi on avannut ovia tukimuotoihin helpottamaan arkea. Suututtaa tuollainen asenne, meille oli helpotus saada diagnoosi ja selitys miksi lapsi käyttäytyy niin kuin käyttäytyy eikä vain ole ilkeä ja samalla saatiin ammattilaisilta apua miten arki sujuisi ilman jatkuvaa vääntöä .

  • Miimu sanoo:

    No onpa taas kirjoitus. Autismi ym. oireyhtymät ovat neurologisia oireyhtymiä, eikä niitä niin vaan anneta. Kun äiti huolestuu lapsensa kehityksesta, neuvolasta laitetaan eteenpäin ja lapsi käy monenmoisia tutkimuksia moniammatillisen työryhmän tarkan silmän alla. Mitä aikaisemmin lapsi diagnosoidaan, sitä nopeammin kuntoutus pääsee alkamaan. Niin, onhan minun poikani vaan ronkeli, kun ei syö kuin muutamaa ruokaa, ei puhu sanaakaan vaikka ikää on jo 7, joo, hänellä ei vaan ole puhuttavaa! Autismin kirjon lapsilla on yliherkkyyksiä monilla osa-alueilla, eikä lapsi ole vain oikukas tai ilkeä. Jollain lapsella ruuan haju, maku tai koostumus on vain niin kamala, ettei voi syödä. Eräs asperger poika sanoi kerran että ruoka pistelee suussa. Autismin kirjon lapsilla kun tuo aivokoppa toimii eri tavalla kuin tavislapsella, aivot voi lähettää viestin että tämä ruoka sattuu ihan fyysisesti. Et älä vähättele nykyajan diagnosointia, ei kukaan turhaan halua erityislapsi-leimaa, niikuin kirjoittaja mainitsi. Kaikki äidit haluaisi terveen lapsen, mutta kun meille joillekin on annettu nämä erikoiset erityiset, jotka on yhtä rakkaita kuin muutkin lapset.

  • Suuta soukemmalle sanoo:

    Et tiedä mistä puhut. Ei niitä diagnooseja niin vain anneta. Toki erilaisuus kunniaan, mutta lapsen parasta ajatellaan, kun mietitään, miten häntä voidaan auttaa ja tukea kehityksessä ja oppimisessa. Erityisistä vaikeuksista kärsivän itsetunto on koetuksella, jos hän on jatkuvasti huonompi kuin muut, ei pärjää eikä tarvittavaa tukea ole resurssoitu esim päiväkotiin. Ja jos et tiedä miksi ad/hd-lasta lääkitään, niin ei kannattaisi tuomita. Aivoja stimuloidaan lääkityksellä, jottei aivojen kehitys jäisi jälkeen. Lääkitys ei suinkaan ole rauhoittavien antamista, vaan stimulantti. Koska ad/hd-lapsen aivojen etulohkon toiminta on liian hidasta, sitä voidaan lääkkeellä stimuloida, jolloin kehitysviivästymää saadaan ehkäistyä. Diagnoosit ovat yleistyneet, koska kehitystä tapahtuu. Lääketiede menee eteenpäin. Ennen oli kaikki erilaiset oppijat laiskoja ja tyhmiä, tarkkislaisia ja vammaiset suljettiin laitoksiin. Diagnosointi auttaa ymmärtämään ja auttaa auttamaan yksilöä. Miten voit tuomita, jos joku on huolissaan ja haluaa auttaa lastaan? Vaikkei kaikki tunne oikeita termejä ja käyttävät sanaa autismi kun ovat huolissaan, niin mistä voit olla varma näkemättä ilman asiantuntemusta, ettei taustalla ole esim. joku pakko-oire. Ja jos joku on erityisherkkä niin mitä se sun napaa kaivaa. Pitäisikö raahata lasta tilanteisiin, joista hän ei nauti tai hommata se diagnoosi, että voi esittää todistuksen ja säästyä syntymäpäiväkutsuiltasi. Kyllä ärsyttää noin musta-valkoinen ajattelu ja kaikkitietävä asenne.

  • Arkitehti sanoo:

    Autismi on jatkumo, ja raja luonteenpiirteen ja diagnoosin väillä on veteen piirretty viiva. Tottahan se on ettei kaikkea tarvitse diagnosoida, mutta toisaalta ei niitä ”vanhoina hyvinä aikoina” diagnosoimattomia mitenkään sen enempää hyväksytty. Olivat vain tyhmiä, tuhmia ja omituisia, mahdollisesti sekä luokkatovereiden että opettajien kiusaamia – mitäs olivat niin omituisia, oma vika.

  • ulla sanoo:

    Päiväkodin tai koulun huolestuessa lapsen poikkeavasta (liian äänekäs/hiljainen ja nopea/hidasliikkeinen) käytöksestä ”normiin” nähden, vanhemmat joutuvat kiikuttamaan tervettä lasta tutkimuksiin saadakseen todisteet terveydestä. Kasvatusalanammattilaisten sana on hankalampi kyseenalaistaa kuin vanhempien näkemykset.

    Ihan näin touhua vierestä seuranneena.