”Olen rakastunut vaimooni noin 17 vuotta sitten, ja rakkauteni häntä kohtaan on ollut horjumaton kaikki nämä vuodet.

Valitettavasti minulla avioeroperheen lapsena ja isän kanssa kahdestaan kasvaneena on ollut erittäin vajaat taidot rakastaa ja osoittaa rakkautta.

Rakkaalle puhumisen taidoissa on ollut suuria puutteita, ja malli toiselle puhumiseen on tullut vääristä paikoista. Lähes koko aikuisikäni samassa paikassa työskenneltyäni olen omaksunut työporukoissa kuultua erittäin huonoa ”äijä”huumoria, ja sitä vahingollisesti kotonakin viljellyt. Kuinka voikin olla, että vasta nyt kun liittomme on ajautunut syvään kriisiin, olen kyennyt ymmärtämään, ettei nämä kaikki huumorina sanotut toisen ominaisuuksiin liittyneet heitot olekaan huumorina vastapuolelle uponneet!

Tuntuu sydäntä raastavalle kun kaikkien näiden vuosien jälkeen tajuaa, että kuinka paljon toista onkaan osaamattomana tarkoittamattaan loukannut. Kuinka voin ikinä pyytää riittävän uskottavasti anteeksi, jotta toinen ymmärtäisi vilpittömän katumukseni ja pahoitteluni aitouden?

Toki tämä ei ole ongelmiemme ainut laukaisija. Olen pienestä pitäen omaksunut hyvin perinteisen tavan suomalaisesta miehen mallista, jonka tapa ”välittää ja rakastaa” on tehdä paljon töitä jotta pärjätään. Ja kuinka tämä ajatusmaailma yhdistettynä äärimmäisen suureen työmoraaliin ja korkeaan lojaliteetiin on muovannut minusta vuosien varrella työnarkomaanin.

Kuva Eric Ward, ylin kuva Adrian Swancar.

Tietysti kannoin työstressin kotiin, eikä se stressi kotonakaan enää ole lauennut. Sen laukaisemiseksi on tarvittu lisää aikaa vieviä harrasteita, ja ongelmamme on kasaantunut huomaamattani. Nyt kun minut on asiaa pysäytetty miettimään, olen itsekin ihmeissäni siitä kuinka käsittämättömään kierteeseen olen luonteeni periksiantamattomuuden ja vääristyneen lojaliteetiin takia itseni ajanut.

Tuntuu pahalta kun kuulen kysyttävän: ”Mitä sinä olet siellä kotona paennut?” Hmm… Kuinka joku saattaa edes ajatella noin?! Kysymys pysäytti miettimään, että onko todella niin, että joku ajattelee että pakenen. Asiaa pohtiessani päädyin kysymään asiasta ystävältäni, ja hän totesi joskus ajatelleensa toiminnastani samoin. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä paremmin ymmärrän, että todellakin siltä käyttäytymiseni on saattanut sivullisista tai jopa puolisostani vaikuttaa.

On äärimmäisen raastavaa tajuta, että omaksuttu tapani toimia ja osoittaa rakkautta on voinut toisista ihmisistä tuntua pakenemiselta tai sen välttelyltä. Itse en ole koskaan kokenut että en haluaisi kotiin rakkaideni luo.

Tuntuu pahalta tajuta, että oma toimintani ei ole tukenut oman elämäni prioriteetejä ajattelemallani tavalla, vaan on ajanut tilanteen siihen että oma puoliso, jonka viereen olen päivittäin kaivannut, ei minua enää kaipaakaan.

Usean viime kuukauden aikana olen tutustunut alan kirjallisuuteen ja sen myötä tutustuminen itseeni on alkanut syventyä. On pysäyttävää huomata miten ”sumussa” itse voikaan elää ja kuinka omia tärkeimpiä arvojaan vastaan voi huomaamattaan ajautua toimimaan, jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta joitain kolmansia osapuolia kohtaan, kuten työtä tai harrastuksia.

Raastaa rintaa niin että tuntuu kuin sydäntä revittäisiin irti. Toivottavasti asioiden huomaaminen ja niiden korjaaminen ei tullut liian myöhään.

Korjaustyöni on alkanut voimakkaina tunteenpurkauksina, ja aluksi päivät kuluivat lähinnä itkien ja lukien, keskittyminen työhön oli mahdotonta. Kuukausien kuluessa asioiden hahmottaminen ja ymmärtäminen on syventynyt, ja osan öistäkin saan nukuttua.

Kuva Mark Pan4ratte.

Suhtautumiseni työhön on muuttunut prosessin aikana, aluksi tunsin jopa voimakasta vihaa työtä kohtaan. Mutta perehtyessäni tunnelukkoihini ja opittuihin toimintamalleihin, joita olen elämässäni omaksunut, on minun pikkuhiljaa ollut helpompi ymmärtää tapojani toimia. Sekä erityisesti sitä, mitä niissä haluan muuttaa, jotta ne vastaisivat paremmin arvojani ja toimisivat niiden tukena.

Toivon että tästä kirjoituksesta olisi apua jollekin teistä, jotka tunnette ilta toisensa jälkeen itsenne yksinäiseksi kotona lasten kanssa odottaessanne miestänne kotiin. Puhukaa asiasta ajoissa puolisollenne, ja tehkää hänelle selväksi mitä tunnette ja haluatte. Älkää erehtykö luulemaan ettei teitä ikävöitäisi tai luoksenne kaivattaisi. Kyse voi olla virheellisistä ja vääristyneistä olettamuksesta siitä, kuinka rakkaudesta ja perheestä ja sen hyvinvoinnista huolehditaan.

Keskusteluun asiassa kannattaa varata kärsivällisyyttä ja aikaa. Yhdessä tulee myös pohtia, mikä on tärkeää ja millainen toimeentulo on riittävää, ja mikä aidon onnen tuo. Ottakaa huomioon ettei työssä iltojaan viettävä välttämättä koe että hänellä olisi vaihtoehtoja. Voi olla että työyhteisön paine yhdistettynä huoleen toimeentulon jatkuvuudesta ja riittävyydestä ajaa ihmisiä toimimaan tietyllä tavalla.

Itse en tätä koko ajan syvenevää kierrettä edes enää huomannut. Nyt kun minut on pysäytetty asiaa miettimään, en voi kun ihmetellä omaa toimintaani viime vuosina.”

Nimim. Osaamaton

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 79 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

79 vastausta artikkeliin “Mies: Minulla oli harhakuva siitä, kuinka rakastetaan, ja tähän se sitten johti…”

  • Js sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta! Nyt sain hieman valaisua siihen, miksi isäni oli aina etäinen ja sitten kun hän harvoin oli kotona, hän oli käytökseltään hirveä. Että hän on itse saattanut olla täysin tietämätön siitä, kuinka paljon pahaa oloa hån kylvi ympärilleen.

    No, meidän suvussa ketju on katkaistu, hänen toimintaansa ei jälkipolvi ole hyväksynyt.

  • Surusilmä sanoo:

    Sinut on pysäytetty totaalisesti ja olet selvästi mennyt itseesi ja miettinyt monin tavoin ,miksi näin on käynyt. Ehkä rehellinen keskustelu puolisosi kanssa voi vielä auttaa. Musta sä voisit kertoa kaiken tämän mistä kirjoitit ehkä muutakin ja voisitte aloittaa puhtaalta pöydältä uusin ajatuksin.Meillä miehen vakava sairastuminen ja 8 vuoden hoitaminen vei mehut minusta . Ilman kosketusta,hellyyttä ja arvostusta. Ihan kaikki vastuu heitettiin syliini kerta laakista pienen lapsen kanssa. Päädyimme asumaan eri osotteisiin ,otimme etäisyyttä . Nyt 7 vuotta myöhemmin vietämme enemmän aikaa yhdessä perheenä. Meillä on leppoisaa ja mukavaa,sillä pahin on takana. Kriisit selätetty ja monta kokemusta vahvempana. Ehkä uusi alku onnistuu teilläkin. Luulen,ettei peli ole menetetty,kunhan olet rehellinen rakkaallesi ja kerrot tunteesi ja ajatuksesi.

  • Mun mies sanoo:

    Aino:

    Meillä lapset kyllä viihtyy isänsä seurassa. Tämä kun panostaa kaiken lapsiin. Vaan kun onnelline perhe vaatisi myös onnellisen avioliiton.
    Miestä ei sotku haittaa. Minun pitäisi siis siivota ja jaksaa vielä olla aina valmis seksiin.
    Työpäivän ja kotitöiden jälkeen ei paljoa enää innostusta ole.
    Mies itse päivät kotona.

    Ehkä olis pitäny erota jo aikoja sitten

  • Mun mies sanoo:

    Oma mies myös avioeroperheestä. Miehen mallia hänellä ei ollut. Suhde isään näin aikusenakin etäinen. Meidän lapset ei juurikaan isoisäänsä tunne.

    Kaikki tuo ”epänormaali” tunnekasvatus ja perhe-elämä heijastuu suoraan meidän perheeseen. Vaimo on itsestään selvyys jolle voi puhua mitä vaan ja aina pitäisi antaa anteeksi. Kun vika on aina siinä että toinen osapuoli on tosikko.

  • Miesnäkökulma kunniaan! sanoo:

    Kiitos tästä kirjoituksesta – aloin ymmärtämään vähä paremmin miestäni ❤️

  • Aino sanoo:

    Kuulostaa tutulta. Mies on aina töissä, kavereiden kanssa tai harrastuksissa. Minä pyöritän huushollin ja hoidan lapset, siivoan miehenkin sotkut. Olen lastenhoitaja, köksä, palvelija ja tarvittaessa tarjoan seksipalvelujakin. Tosin mitään maksua en näistä saa, joten kotiorja on varmaan oikeampi termi.

    Lapsiensa kanssa mies ei vietä aikaa yhtään enempää kuin on pakko – ja sitten vihaisena syyllistää minua, että olen kääntänyt lapset hän vastaan. Ihme homma, isää ei koskaan kotona näy, häntä eivät lasten asiat kiinnosta ja kommunikaatio lapsille on 90%:sti komentamista, valittamista ja lasten ”virheiden” nokkimista. Mutta minun syynihän se etteivät viihdy isänsä seurassa.

    Eipä tosiaan tullut mieleen, että mies ei vaan osaisi osoittaa rakkautta… Traagista jos näin on. Eniten nyt pelkään, että oppivatko lapset isältään vinoutuneen ”rakastiamisen” mallin. Olisi varmaankin pitänyt erota jo aikaa sitten.

    • Helga sanoo:

      No todellakin olisi! Tai ainakin näyttää miehellesi tämä kirjoittamasi kommentti.

  • Go for it sanoo:

    Ihanaa, että olet huomannut virheesi ja myöntänyt ne. Milloinkaan ei pitäisi olla liian myöhäistä, etenkään jos molemmilla on pitkä ja vahva rakkaus takana.

  • Äityli sanoo:

    Pyydäpä heti ensi töiksesi puolisoasi lukemaan tämä teksti.

  • Yksinäinen äiti sanoo:

    Kiitos tästä tekstistä. Ymmärrän miestäni heti paremmin, kun hän on kasvanut eroperheessä ilman sisaruksia ja isänsäkin on ollut aika onneton antamaan minkäänlaista roolimallia pojalleen.

  • Eronnut sanoo:

    On todella upeaa, että olet herätetty tilanteeseen ja olet suostunut prosessiin itsesi kanssa. Tietoisuus on mahdollisuus muutokseen. Toivon, että puolisosi antaa sinulle aikaa ja jatkatte yhdessä.

  • JoskusVaihtamallaParanee sanoo:

    Olet älykäs ja rohkea, kun uskallat myöntää tosiasiat. Tekstistäsi huokuu lempeys. Jos vaimo ei enää sua halua, sulle on luvassa jotain niin paljon parempaa 🧡
    Eikä asiat ole koskaan yhden vastuulla, ei vaimosi ole täysin syytön kaikkeen..jos hän ei pysty katsomaan samalla mitalla peiliin, sillon peli on myös menetetty. Tai toisin sanoen silloin tuhlaat vain aikaasi häneen!

  • Ehyeksi tulossa sanoo:

    36 vuotta. Kun toinen vetäytyy. Kun huomaat, ettei kaikki ole kunnossa ja kysyt asiaa, vastaus oli aina ettei mikään ole vikana. No sitten löytyi toinen, joka osasi ilmeisesti oikeat asiat kysyä. Tai hänelle oli helpompi puhua. En tiedä.

    Vaikka sydämmeni särkyi tuhansiksi sirpaleiksi, silti toivon, ettei uusi suhde ajaidu samoihin ongelmiin.

    Minä kokosin sirpaleeni ja päätin, että tässä uudessa omassa suhteessani kerron ja kysyn, enkä kelpuuta sitä, ei mitään, vastausta.

  • ILD sanoo:

    Meillä jossain määrin samoja ongelmia, mies eli lapsuutensa tunnekylmässä perheessä eikä ollut oppinut empatiaa, mikä on ollut suurin ongelmamme. Nyt on kaikki muuttunut kun sairastuin parantumattomaan keuhkotautiin ja aikani täällä on kortilla, mahdollisesti elinaikaa 5-6 vuotta. Kun sain diagnoosin, näin ensimmäisen kerran kun mies itki. Hämmästyin ja sanoin etten tiennyt ,että hän välittää niin paljon.
    Näytä kirjoituksesi vaimollesi ja menkää terapiaan.

  • Elämä on sanoo:

    Koin saman 13v. Avioliitto päättyi samoista syistä. Olin totaalisen yksin. Yritin lähestyä mutta työnnettiin pois. Eron jälkeen halusi takaisin. Mutta minä en.
    Meillä kaikilla on paljon oppiläksyjä. Opetetaan me lapsillemme kuinka tärkeää on elämä jossa on huomioimista ja kunnioittamista.

  • Jonakin päivänä helpottaa sanoo:

    Kiitos kirjoituksestasi. Se kosketti minua erityisesti koska oma liittoni on kaatunut samoihin ongelmiin toisenkin yrityksen jälkeen. Kipu ei kokonaan hellitä vaikka kuinka itselleen järkeilee erilaisista tarpeista kun toista on rakastanut koko sydämestään.

    Meille kävi samoin, tietysti jokaisella on omat kipu kohtansa. Minä kaipasin ja janosin läheisyyttä ja yhteistä aikaa taustojeni takia, mies pakeni ja antoi kaiken aikansa harrastuksiin omien opittujen malliensa takia. Tapamme rakastaa olivat erilaiset ja siksi rakkautemme oli jo alussa vääristynyttä ja aukoi vanhoja haavojamme. Itse en osannut muuta kuin mukautua toisen elämään ja tyytyä, kipuilin sitä kuitenkin raivolla ja tunteenpurkauksilla mitkä saivat mieheni entistä etäämmälle.

    Silti meillä oli paljon hyvää ja koin olevani turvassa parisuhteessamme. Ex-miehelläni on maailman puhtain sydän eikä hän ikinä olisi tehnyt vääryyttä minulle pettämällä vaikkei hän enää arvostanutkaan minua viimeisinä aikoinamme yhdessä. Minä sen sijaan ajauduin luulemaan että joku toinen olisi parempi.

    Olen joutunut tekemään todella paljon töitä ymmärtääkseni että meidän on parempi erillään vaikka olen halunnut yrittää korjata kaiken. Kiintymyssuhteisiin pureutuva kirjallisuus ja oma läheisriippuvuuden ymmärtäminen on saanut minut jatkamaan eteenpäin päivä kerrallaan.

    Rakkaus ei katoa, se muuttaa muotoaan.

  • Omppu sanoo:

    Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä yli 20vuotta. Silloin kun lapset oli pieniä ja elämä rankkaa, kaipasin miestäni paljon, kaipasin ja odotin että hän olisi mukana arjen askareissa, siinä perhe elämässä jota molemmat rakensimme. Tosin minä sitä sitten pidin kasassa, hän oli paljon töissä ja harrastamassa. Lapsetkin kaipasivat isäänsä, kerran tyttäremme kysyi että milloin iskä tulee taas kylään… Niinpä. Surullista, äärettömän surullista. Kyllä hän on näin jälkeenpäin myöntänyt että olisi pitänyt olla enemmän läsnä ja olla mukana arjessa. Ei se vaan kauheasti enää lohduta.
    Olen myös lukuisat kerrat sanonut että kaipaan läheisyyttä valtavasti, mutta muutosta ei vaan tule, hän hivelee puhelintaan mieluummin. Hän koskettaa vain silloin kun haluaa seksiä ja minulle se on totaali turn off. Ärsyttää vaan jos toinen koskettaa vain seksiä halutessaan, hän ei esimerkiksi tajua että sängyssä olisi ihan kiva vaan makoilla lähekkäin, hänelle se on aina signaali seksistä, siksipä en enää mene hänen lähelleen kun minä nimenomaan kaipaan läheisyyttä ilman seksiä.
    Ratakisko on liian paksu väännettäväksi.

  • Onneton sielu sanoo:

    Täällä yksi väsynyt vaimo. Väsynyt odottamaan toista töistä. Väsynyt odottamaan hellyyttä, väsynyt odottamaan seksiä. En enää jaksa yrittää edes tehdä aloitetta, kun on torjuttu tarpeeksi monta kertaa. Mun sielu huutaa läheisyyttä, toinen vaan käy syömässä ja nukkumassa kotona. Nyt olen siinä pisteessä että puolison läsnäolo ahdistaa… eroa pohtinut pitkään, mutta hyppy tuntemattomaan pelottaa ihan sikana.

    • Väsynyt sanoo:

      Minulla sama tilanne, olen tosi yksin. Mies aina töissä. Väsynyt tilanteeseen, mutta pelottaa lähteä. On kuitenkin turvallinen olo mutta todella yksinäinen. Myös seksi hävinnyt. Olenko syyllinen tilanteeseen?? Ajanko miestäni pois?

      • Onneton sielu sanoo:

        Samaa olen pohtinut minäkin että onko syy minussa… en tiedä. On vain kamala katsoa kun elämä lipuu ohi, ahdistaa. En tiedä onko tämä se nk. 40 kriisi vai vain parisuhdekriisi, mutten halua tuhlata elämääni täällä kotona odottamiseen. Turvallista täällä on, mutten ole onnellinen.

    • Surullinen sanoo:

      Tämä on kuin omalta näppäimistöltä.

      Läheisyys on kadonnut. On joo lapset ja töitä. Lisänä miehellä vaativa äiti. Tuntuu, että miehen prioriteetit ovat ykkösenä työ, toisena oman ajan ottaminen (=juo olutta autotallissa ja tuijottaa kännykästä jalkapalloa), sitten äitinsä loputtomat projektit, neljäntenä nukkuminen. Sitten lapset. Sitten meidän kodin ylläpito, auto… En tiedä mahdunko kymmenen kärkeen.

      Mies on kasvanut tunnekylmässä kodissa, jossa vanhemmat eivät ole edes nukkuneet yhdessä. Juhlapyhiäkään ei juuri noteerattu, mitään yhteistä ei tehty perheen kesken. Mies ei myöskään osaa kertoa tunteistaan, vaan patoaa kaiken sisäänsä. Ei osaa edes lapsille kertoa välittävänsä, minusta puhumattakaan.

      Jollain tasolla kyllä välittää minusta ja lapsistaan, mutta on tyystin tunnevammainen. Hän ei tajua, kuinka pahasti mua loukkaa, että hän nykyisin halaa vain pyynnöstä, pussaa pikaisesti hyvänyönpusun, mitään sen enempää meillä ei ole tapahtunut vuosiin. Olen tehnyt aloitteita, mutta minut on torjuttu. Olen lopettanut aloitteiden tekemisen, kun itsetunto ei kykene vastaanottamaan enää yhtään torjuntaa.

      Miehen kanssa puhuttu monta kertaa. Hän kuulemma yrittää näyttää tunteitaan enempi, mutta enpä ole huomannut muutosta. Hänellä voi olla vähän motivaation puutetta, kun onhan meillä hänen mielestään kaikki hyvin. Meillä on kaksi tervettä lasta, velaton iso okt ja Audi, harvoin meillä myöskään riidellään. Puuttuu vain läheisyys. Mä tunnen itseni täysin arvottomaksi miehelleni, ja välillä pohdin, josko olisin kuitenkin yksin onnellisempi. Olenhan yksin nytkin, vaikka yhdessä.

    • Onnellisesti eronnut sanoo:

      Mä keräsin monta vuotta voimia (ja rahaa) irtiottoon. Sitten vaan tein sen. Hain yksin eroa ja järjestin (osin käräjäoikeuden kautta) aivan kaiken. Se oli ihan sanoinkuvaamattoman rankkaa aikaa. Lapset oli eskari-ikäisiä.
      Siinä vaiheessa kun oikeasti sisäistää, että on vain yksi elämä ja omastaan on 100% itse vastuussa, mikään ei pidättele.

      Nyt yhteishuoltajuus jo rullaa hyvin, ja kaikki on järjestynyt. No problems.

      Just do it!!

  • Sokeri sanoo:

    Jotkut miehet eivät ikinä ymmärrä.

    Itse olen tässä muutaman vuoden yrittänyt sanoa miehelleni, että se, että olemme samassa huoneessa vaikka katsomassa telkkaria, ei ole läheisyyttä. Hänellä ei ole tarvetta koskea minua, ei ole koskaan ollut, ja viime kesänä lakkasin itse menemästä lähelle koska en vaan jaksanut enää. Siispä kehojenvälistä kosketusta tapahtuu muutaman viikon välein. Seksistä ei ole ollut tietoa pitkään aikaan, koska läheisyys on kadonnut. Hänen kotikasvatuksensa oli tylyä ja kylmää, häntä ei koskaan halattu, eikä hän kaipaa fyysistä kontaktia kun taas minä tarvitsen sitä voidakseni hyvin.
    Suhde kaatui tähän ja myös miehen ongelmiin laittaa muut naiset järjestykseen. Siispä hän saa jatkaa elämäänsä eksänsä ja äitinsä pompotettavana. Minä jatkan yksin, ja varmaan hankin itselleni koiran. Se sentään nauttii rapsuttelusta ja lähtee aina iloisesti mukaan.

  • Nimetön sanoo:

    Jos ero tulee, niin varmasti tulet tapaamaan vähemmän vaativan naisen, eli ei huolta 🙂 Tiedän, että monet naiset ovat todella ripustautuvia miehiinsä, mutta kyllä meitä itsenäisiäkin naisia löytyy. Ei ole väärin haluta omaa aikaa, mutta on väärin viettää elämäänsä ihmisen kanssa, joka haluaisi enemmän, kuin olet valmis antamaan. Itse en enää nyt aikuisena haluaisi edes asua miehen kanssa yhdessä, koska se oma tila on niin tärkeää. Minulle sopii oikein loistavasti, että miehellä on työnsä lisäksi omat puuhan omassa kodissaan, ja me nähdään sitten viikonloppuisin ja välillä arkisin töiden jälkeen. Minulla on oma elämä, joten en todellakaan tarvitse sitä miestä siihen jatkuvasti.

    • Kursori sanoo:

      ”Vähemmän vaativa nainen” siis hyväksyy kaikki typerät äijäläpät jotka kohdistuvat naisen fyysiseen olemukseen, ja jaksaa odottaa vuosikymmeniä kotona, kun mies on töissä ja muualla. No, se on sinun tapasi olla parisuhteessa. Avautujan vaimoa parempi et kuitenkaan ole.

      • Lol sanoo:

        Oisit eronnu ja ettiny itelles parempaa, etkä ois ollu niin riippuvainen miehestäs 🤭

    • Lilly sanoo:

      Minusta kyse ei ole riippuvuudesta. Mikään teksitissä sano enään että naistakaan kiinnostaisi viettää aikaa poissa olevan miehensä kanssa.

      Olen koulutettu, hyvin tienaava äiti en oikeastaan tarvitse miestäni tai hänen rahojaan mihinkään. Minulla on paljon ystäviä ja harrastuksia joita tapaan ilman miestäni sillä hän ei ole ollut enää vuosiin osallinen kotielämäämme tai vapaa aikamme. Lomillekkin häivyn ilman häntä. Kolme vuotta lasten pettymyksiä lykätyistä ja perutuista matkoista riitti.
      Mieheni on töissä ja omissa harrastuksissa. Hyväksyin sen jo aikoja sitten eikä se minua kiinnosta mitä hän tekee.
      Hän ei tunne lapsiamme tai minua, hän ei tiedä miten päivämme on mennyt, mistä pidämme eikä hän osallistu mihinkään. Aluksi yritin vängätä hänet jouluhin ja synttärijuhliin paikalle nykyään minua ei kiinnosta. Omapahan on valintansa.
      Käytän miestäni toisinaan seksiin, muuten en vaivaudu. Ainoa syy miksi en eroa on se että siitä on niin paljon vaivaa eikä miehestä ole suoranaisesti haittaa.
      Kun vanhin lapsi muuttaa opiskelemaan muualle aion vaatia avointa suhdetta tai ottaa eron koska varmaan muutenkin muutettaisiin pienempään taloon.
      Kun päätin lakata yrittämästä aluksi hän kyseli suutunko jos hän on joulun töissä tai kesälomalla kalareissussa kun sanoin ettei minua todellakaan kiinnosta esitti loukkaantunutta mutta siinähän esitti. Aika monta vuotta liian myöhään.
      Minun puolesta jokin ”itsenäinen” nainen saa mieluusti kerätä mieheni, ehkä pääsisi vähemmällä vaivalla itse.

  • Randombypasser sanoo:

    Hieno kirjoitus, arvostan erityisesti tuota kriittistä itsetutkimusta!

    Itsellä hieman vastaava tausta, eri nyansseilla maustettuna, mutta voin hyvin samaistua varsinkin siihen, että paetaan töihin, suorittamaan ja keräämään irtopisteitä. Ainoa merkittävä kysymys itselleni oli, että miksi ja mitä sinne pakenen? Miksi tarvitsen sitä pakopaikkaa, mikä kotona ahdistaa? Mitä koetan saavuttaa sillä työn teollani, mitä sellaista jota en voi muutoin saavuttaa? Omalla kohdallani tiedän vastauksen mitä sinne pakenin, miksi on melko selkeä, muta tuo jonkin saavuttaminen vielä hämmentää. Tosin voi olla, että jonkin saavuttamista ei tarvitsekaan ymmärtää, se on vain sivujuonne kujanjuoksussa.

    Samoin tuo alati syvenevälle kierteelle täysi sokeutuminen on kuin omaa tarinaa lukisi. Sitä ei vain näe, sitä ei voi itse enää siinä pisteessä pysäyttää ja jos toisella ei ole voimia tai keinoja siihen, on lopputulos aika väistämätön, usein loppuunpalaminen ja hyvin usein myös ero. Ironia piilee siinä, että kun on palanut loppuun, tulee ero usein kaupan päälle, ihana piste i:n päälle korostamaan virheitä, mutta toisaalta ymmärrettävä ja tarpeellinenkin, ihminen ei muutu ennen kuin tuska on sietämätön.