Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Meillä oli alussa ihana rakkaustarina. Meidän kummankin elämäntilanne oli siinä kohtaa että vakiintuminen näytti sopivan loistavasti kuvioon. Minä rakastuin iloiseen vauhdikkaaseen mieheen joka vei minut pienen paikkakunnan ”seurapiirien” keskelle. Nautin siitä että hänellä oli ympärillään hauskoja ihmisiä, menoa ja meininkiä. Itse kun olen introvertti, minun ei tarvinnut tehdä sitä ”työtä” vaan sain nauttia kaikesta sivuosassa. Hän taas rakastui minun kypsyyteeni ja rauhallisuuteeni. Tasapainotimme toisiamme. Arkemme toimi myös siinä mielessä että hän matkusti paljon työssään ympäri Suomen ja minä sain vetäytyä silloin omaan rauhaani. Nautin ajasta yksin akkuja ladaten.

Milloin sitten kaikki muuttui? Ei sitä voi sanoa tarkalleen. Jotkin asiat olivat näkyvissä jo alusta saakka mutta eihän sitä rakastuneena halua antaa niiden liikaa häiritä. Ei, vaikka välillä vatsassa muljahti kun vain suljin silmät joiltain asioilta. Enkä kadu kuitenkaan, sillä meille syntyi neljä ihanaa lasta. Viimeisenä vielä kaksoset. Tänään minä olen väsynyt äiti ja puolisoni on ärtynyt kumppani, joka on koko ajan kiukkuinen kun elämä ei olekaan bilettämistä, päivittäistä seksiä ja seikkailua.

Kuva Nik Shuliahin. Ylin kuva Aarón Blanco Tejedor.

Kuinka paljon minua onkaan kuluttanut lasten ”suojeleminen” isän kärttyisyydeltä, älyttömiltä ideoilta, valvottamiselta, rajojen puuttumiselta. Kun asiat eivät suju niin kuin hän haluaa, loukkaavien sanojen määrä on rajaton. Lomat ovat aina suunnittelematta koska elämämme on niin tempoilevaa. Pitkäaikaista suunnittelua ei ole, koska kriisissä ei voi kesää suunnitella ja kriisejä on koko ajan. Ja silloin kun on jokin viikko ettei kriisiä ole, en halua ottaa mitää aihetta puheeksi mistä voisi mahdollisesti puhjeta uusi riita. Se riita voi puhjeta mistä vaan. Ja lapset kärsivät.

Tempoilevuus näkyy myös taloudellisesti. Meidän tuloilla pitäisi olla mahdollista ostaa vaikka paljon tarvittu toinen auto. Mutta kun ei ole pitkän ajan suunnitelmaa, niin ei ole suunnitelmallista säästöäkään. Mies ei myöskään muista mitään. Kait silloin on helppo raivostua kaikista pienistä asioista, kun hetkessä on vain se asia mikä siinä meni pieleen. Hän sanoo että on tunteikas ihminen, joka näyttää tunteensa. Niin näyttää, ainoastaan ne negatiiviset tunteensa. Loukkavat sanat, huudot, pahat katseet, väheksymiset.

Sitä mietin vieläkin, missä kohtaa kaikki muuttui? Missä kohtaa on se raja että tämän perhe-elämän suojelu katkaisee kamelin selän? Missä kohtaa on se kun lapsille parempi voikin olla vanhempien ero, isosta järkytyksestä huolimatta? Pariterapiaa on koitettu monta kertaa. Enkä usko mustavalkoisiin tarinoihin, silloinhan tämä olisikin helppoa. Mutta kun on kaikki harmaan sävyt. Toinen ei vain näe keltaista, vaaleanpunaista ja vihreää. Kaikki syy on miehen mielestä vain siinä isossa virheessä että minä olen ”huijannut” hänet tähän perhe-elämään.”

Nimim. Aik 

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 48 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Nimetön Peruuta vastaus

48 vastausta artikkeliin “Mies, joka huijattiin perhe-elämään”

  • Perhe-elämään huijattu, melkein diagnosoitu ABC...Ö-Oireyhtymän omaava isä sanoo:

    Minä en kyllä uskaltaisi tässä jaella kenellekkään mitään diagnooseja. Itse samaistun miehen rooliin aika vahvasti. Olen ollut varsinkin nuorempana aika vilkas ja menevä. Mulla on myös kokemus vastaavan tyyppisestä tilanteesta, missä koien olevani tuo perheen mies.

    Tavattiin ex-puolisoni kanssa ollessani 25v huoleton nuori mies. Vietin ennen häntä vilkasta seuraelämää ja deittailin paljon. Tuleva ex-puolisoni oli tuolloin vasta 19v, mutta hänellä oli siitä huolimatta tuore ero pitkästä teini-ikäisten parisuhteesta. Meilläkin oli aluksi aika kivaa ja asiat eteni aika vauhdikkaasti. Mä asuin pienemmällä paikkakunnalla, jossa oli vakituinen työ ja ystäväpiiri. Hän muutti muistaakseni jo parin kuukauden tapailun jälkeen luokseni. Muistan, että tykkäsin kovasti kun hän halusi aina huolehtia meidän molempien hyvinvoinnista. Hän oli todella parisuhdekeskeinen mikä oli tavallaan kivaa, mutta mitallin kääntöpuolena aika dominoiva ja sellainen ehdoton kaiken tietävä ihminen. Se rupesi itseäni hiertämään jossain vaiheessa aika paljon. Mulla oli hieman erilaisia suunnitelmia tulevaisuutta ajatellen. Kaipasin pois tunkkaisesta pikkukaupungista, suunnittelin opiskelua jossain isommalla paikkakunnalla. Ehdotin hänelle, että voisin hakea opiskelemaan ja muuttaa muualle. Hän ei oikein pitänyt ajatuksesta vaan halusi, että perustettaisiin perhe ja mentäisiin naimisiin. Asia hiersi välejämme aikalailla, mutta pysyttiin yhdessä vaikka hain opiskelemaan. Hankittiin sitten koira pahimpaan hoivaviettiin. Hän kuitenkin aika ajoin ilmaisi halustaan saada lapsi. Mä en oikein lämminnyt ajatukselle, että ainakaan siinä kohtaa haluaisin lapsia. Ilmaisin asian myös hänelle ja se aiheutti aina riitaa. Sain myös tietää opiskelemaan pääsystä ja olin sitä mieltä, että muuttaisin hänen kanssaan tai sitten yksin.

    Muutaman viikon päästä hän pudotti pommin silmilleni. Hän kertoi olevansa raskaana. Ihmettelin, että miten se voi olla mahdollista. Oman tietoni mukaan hän söi e-pillereitä. Hän oli kuitenkin tyytyväinen tilanteeseen ja sanoi, että vahinkoja sattuu. Menin joskus myöhemmin lukemaan hänen päiväkirjaansa, missä oli merkitty ovulaatiot tarkasti ja milloin pitäisi harrastaa seksiä. Kuulostaa kyllä näin jälkeenpäin aikamoiselta saippuasarjan käsikijoitukselta, mutta silloin ei naurattanut. Siinä kyllä pysähtyi elämä kertaheitolla ja pohdin monta kuukautta miten tästä päästäisiin eteenpäin. Päätin kuitenkin jäädä suhteeseen oman perhetaustani takia. Omat vanhempani ovat eronneet ja päätin jo lapsena, että en halua omien lapsieni kokevan samaa. Asia kyllä hiersi todella pahasti välejämme ja olisin halunnut pois suhteesta, mutta halusin mielessäni uhrautua hyvän asian takia. Saatiin vielä toinen lapsi pari vuotta myöhemmin. Luottamus oli kuitenkin mennyt ja en päässyt asiasta ikinä yli. Käyttäydyin varmasti juuri kuin tuo tarinan mies. Sain kyllä kuulla jatkuvasti olevani todella huono mies ja isä. Ja varmasti olinkin, mutta henkisesti olin pahasti puun ja kuoren välissä. Lopulta suhde päättyi kun hän jäi kiinni pettämisestä. Minua ärsytti, että olin ”uhrannut” omasta elämästä 7 vuotta hänen kanssaan ja suhde päättyi näin. Se oli varmasti kuitenkin mun, lasten ja hänen loppuelämän kannalta iso asia. Mä en olisi varmasti ikinä pystynyt olemaan onnellinen siinä suhteessa. Vaikka luottamus olikin mennyttä, niin suurin syy eroon oli varmasti se, että oltiin hyvin erilaisia ihmisiä ja nähtiin asiat hyvin eritavalla.

    Erosta on kulunut nyt 5 vuotta ja olen todella tyytyväinen elämääni. Samaistun tuohon mieheen myös tuossa kohdassa missä lapsia pitää ”suojella”. Mä olen lasteni kanssa vuoroviikoin ja huolehdin luonnollisesti kaikista heidän asioistaan, kun ovat mun kanssa. Aluksi oli tietysti hankalaa opetella kaikkia arkisia asioita lasten kanssa. Suhteen aikana olin pelkkänä statistina enkä saanut/pystynyt ottamaan tilaa olla sellainen isä kuin itse haluan ja pystyn parhaimmillaan olevani. Exäni halusi aluksi vaikuttaa(”suojella”) voimakkaasti lapsia ja pelkäsi koko ajan mitä lapsille tapahtuu mun kanssa. Tavallaan ymmärränkin häntä kun olin meidän suhteen aikana aika passiivinen ja apaattinen. Hän teki jossain kohtaa jopa lastensuojeluilmoituksen. He eivät todenneet olosuhteissa mitään vikaa muutaman kuukauden tarkkailun aikana. Pointtini tässä on se, että itsellä nousee vähän karvat pystyyn , kun puhutaan että lapsia pitää ”suojella” isän vaikutukselta. Asiat voi tehdä, niin monella tavalla ja silti päästään hyvään lopputulokseen.

    Haluaisin olla lasteni kanssa koko ajan, mutta lasten äidin kanssa oltiin liian eri planeetalta. Mä olen tyytyväinen elämääni näin sinkkuna ja olen lasten kanssa joka toinen viikko. Mulle olisi varmasti voinut aiemmin lyödä jonkun keskustelussa mainituista oireyhtymistä, mutta kyse oli yksinkertaisesti siitä, että mulla ei ollut hyvä olla siinä suhteessa.

    • Äippä-65 sanoo:

      Olipa hyvin kerrottu omakohtainen kokemus. Asioilla on aina monta puolta ja on harmillista jos ei tule kuulluksi kuin yksi.

    • 35 vuotias nainen sanoo:

      Tarinastasi saa sen käsityksen, että expuolisosi jätti tahallaan ehkäisypillerien käytön pois kertomatta sinulle, että tulisi raskaaksi ja saisi siten haluamansa. Jos näin todella kävi niin, hui kamala sanoo 35 vuotias nainen täällä ! Minusta tuollainen on aivan kamalaa ja hirveää toimintaa, eikä noin saisi missään nimessä mielestäni menetellä. Kyllä sen pitäisi minusta olla yhteinen päätös että lapsia tehdään tai sitten ei.

      Toki todelliset vahinkolapset ovat oma lukunsa. Itse olen vanhempieni kolmas ”kierukkavahinko” lapsi. Lapsiluku oli kahden jälkeen heille täynnä ja äitini otatti kierukan. Se ei vaan sit ihan menny ku strömsöissä ;P.

      Se menee sitten minusta oman itsensä piikkiin, jos lapsia on yhteisestä päätöksestä tehty ja sitten toinen toteaa että ei tää ookaan tää perhe elämä mitä halusin. Lieneekö huonoa itsetuntemusta vai sitä ettei ole ollut ymmärrystä pysähtyä miettimään että mitä se lapsiperhe elämä oikeasti on. Joka tapauksessa tässä kohtaa ollut oma valinta ja siitä valinnasta täytyy tavalla tai toisella mielestäni vastuu kantaa. Joko olemalla puolisosta eronnut lapsen elämässä kuitenkin mukana oleva vanhempi ja on yhteishuoltajuus tai sit se että pystyy jäämään parisuhteeseen elämään kuitenkin. Tässä iso kysymys on mielestäni siinä kärsivätkö vanhemmat tai toinen vanhempi yhdessä parisuhteessa. Jos kärsii, niin kyllä se lapsiin heijastuu ja sehän ei ole heidän syytään mitenkään. Joskus ladten etu on mielestäni se että vanhemmat eroavat ja joskus ei. Tilanne kohtainen juttu.

  • Narcisistic rage sanoo:

    Narsistista raivoa, syyttelyä ja sumuttamista. Jokainen tietää miten lapsia tehdään ja miehesi on turha sinua jälkikäteen lastenteosta syyttää. Kenenkään ei tarvitse kuunnella/katsella aikuisen raivokohtauksia. Yllättävän monta adhd veikkausta kommenteissa mutta narsismi minusta selkeästi kyseessä ja aloittaisin sinuna katsomalla dr ramanin YouTube videoita aiheesta.

  • Mimmi sanoo:

    Huijannut perhe-elämään, voi jeesus. Ihan kuin ei olisi tiennyt, mitä seurauksia voi olla seksillä ilman ehkäisyä, ja tuskinpa lastenhankintaan on pakotettukaan (ainakin sellaisen kuvan saa, että kyllä lapset on yhteistuumin alulle laitettu). Ja jos lapsiperhe-elämän arki tuli yllätyksenä, ei se ole kumppanin tai lasten vika. Tai että heihin saisi sitten purkaa pahaa oloaan. Ikävä, ettei pariterapia ole auttanut.

    Eksäni valitti minulle aikoinaan, että huijasin ja pakotin hänet parisuhteeseen. En huijannut, olin alusta asti hyvin selvä, että haen parisuhdetta – sellaista, joka laajentuisi ennen pitkää omaksi perheeksi. En pakottanut, hän vain koki sen pakottamisena, koska se oli parisuhde tai ei mitään. Aivan kuin ei olisi itse valinnut olevansa kanssani. Keskenkasvuinen ”aikuinen” mies, joka ei halunnut ottaa vastuuta omista valinnoistaan ja elämästään, vaan pyöritti kaiken aina muiden syyksi. Oli se sitten minä, työkaverit, yhteiskunta, kuka vaan.

  • ehkä sanoo:

    Voisko miehelläsi olla jotain neurologista tai mielenterveyspuolen haastetta, esim. ADHD. Oikean diagnoosin, lääkityksen ja muun avun löytäminen vois olla tosi tärkeää.

  • Katuva äiti sanoo:

    Tarina kuulostaa valitettavan tutulta. Itse elin 15 vuotta vastaavanlaisessa suhteessa ja olen katunut, että odotin niin kauan tilanteen parantuva, koska nyt aikuiset lapseni kipuilevat kokemuksiensa kanssa. Minua harmittaa, että vein lapsiltani turvallisen lapsuuden.

  • Surkea puoliso sanoo:

    Tsemppihali! Diagnooseja ja lopullisia ratkaisuja ennen pitää kokeilla käytännönläheiset ratkaisut. Joitain vuosia sitten, meillä meinasi mennä kaikki solmuun kun minä olin se huono puoliso, joka on niin hajalla rakastamansa työn jäljiltä, ettei kykene lainkaan toimimaan vastuullisena ja rakastavana kumppanina tai vanhempana. Samalla puolisoni, mies, oli lapsen kanssa kotona ja arkemme aivan erillään. Seurasi riitoja kaikesta. Lopulta mies tajusi, että olen puun ja kuoren välissä, eikä jaksamiseni parane ilman tekoja. Pääsimme yli tilanteesta puolison ideoiman kolmen kohdan ohjelmalla, johon kuuluivat 1) kodin valkotaulu, johon kirjoitetaan kaikki aikataulut ja kauppalistat sun muut, 2) aamurutiinilla, jossa se kenen ei ole pakko lähteä töihin tekee aamupalan ja hoitaa lapset lähtökuntoon ja 3) lauantai-ilta on date-night, jolloin lapsenvahti katsoo hommien perään kotona ja me mennään ulos syömään. Siinä tulee kahden aikuisen kesken käytyä ilman häiriöitä mennyt ja tuleva viikko ja katsottua toista silmiin rauhassa ainakin kerran viikossa. Tulee puhuttua myös raha-asiat, joista laaditaan yhdessä excelit, niin että molemmat on varmasti samalla sivulla.
    Jos kuulostaa kylmältä, niin sitä se ei ole. Onnistyimme vähentämään riitelyä hyvin konkreettisesti. Ilman turhia riitoja jää aikaa ja energiaa rakkaudenosoituksille, joita ilman on kylmää ja suhde kuolee.
    Voimia kaikille arkeen varsinkin näinä aikoina.

  • Tasa arvo mennyt takapakkia sanoo:

    Kiitos kirjoituksestasi,
    Olen nähnyt tätä niin paljon nykyään että mies purkaa mieltään perheeseen. Otetaan ”unelmien” nainen ja kaikki tuntuu niin hyvältä, mutta kun arki koittaa jää sen pyörittäminen naisen vastuulle.
    Olen ihmetellyt mistä tämä kumpuaa, koska oma isäni ja muiden isät aikoinaan olivat erittäin vastuuntuntoisia ja positiivisia.
    Nään nykymenossa juuri tämän vastuun ottamisen ongelman. Kun nyky mieheltä odottaa vastuun kantamista perheestä, kuulostaa se hänen korvassa vapauden riistolta.
    Se on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten toinen voi asettaa itsensä asemaan jossa on niin paljon puolisoa ylempi, että voi elää kyllä sen kanssa, kun toinen tekee kaiken.
    Kotona elämästä tulee työpaikka, jossa pomo määrää tahdin ja alaiset hyppii sen mukaan.
    Vanha sanonta onkin että koti on yhteinen yritys.
    Jos tällainen ihminen lähtisi yrittämään kaveri porukassa ja olettaisi voivansa käyttäytyä noin toisten osakkaiden kanssa, voisi yhteistyö loppua lyhyeen.
    Miksi sitten oletetaan että kotona perheen jäsenet ovat kuin alamaiset joille voi käyttäytyä miten vaan?

  • Avautuminen isolla A:lla sanoo:

    Samaa tulin kommentoimaan kun muutkin, adhd. Voi toki olla lisäksi muutakin jo päälle kertyneenä..
    Mulla on itsellä dg (32v.) ja silloin kun tutkittiin, mun mies sanoi et jos meistä jommalla kummalla on, niin hänellä. No aivan. Mun silmään aivan selvä tapaus, mut hän itse ei halua tutkia tai ylipäätään ymmärrä et mikään olis vialla.

    Hän ei kiukkua eikä raivoo, se osa on temperamentin puolesta mulla 😅 vaan lähinnä mököttää ja ahdistuu. Elämässä pitää olla kokoajan jotain ”targettia”, jotain mitä ostaa, joku reissu tulossa tai vaan uusia vaatteita tai mitä tahansa. Hän tienaa tosi hyvin, mut ei hahmota yhtään mihin raha menee.. me ollaan 10v oltu naimisissa ja jossain vaiheessa mentiin siihen, et mulla oli käyttöoikeudet tileihin ja maksoin kaikki laskut, et homma pysyi jotenkin kasassa. Nyt pankin vaihtojen jälkeen ei enää tätä kuviota 🤦 (mikä on hyvä, koska haluaisin et hän kiinnostuisi itse meidän taloudesta JA uskon et sillä on merkittävä vaikutus hänen omanarvontuntoon!) meillä on kehittynyt ihan erilainen käsitys varallisuudesta ja vauraudesta. Itse haluaisin pyrkiä veloista eroon, kun toinen taas kasvattaa velkasaldoa, ”hän tienaa niin hyvin, et voi”🤦

    Tulipa avautuminen ja paljon jäi sanomatta, mut lopputulos on et mies tuntuu masentuneelta, haluttomalta ja mieluiten nukkuisi tai kuuntelisi äänikirjoja.. aina silloin tällöin innostuu jostain hetkeksi ja herää eloon, kunnes taas vetäytyy. Jotenkin koen et siellä on taustalla semmonen tyytymättömyys elämää kohtaan ja toisaalta ahdistus kyvyttömyydestä muuttaa asioita.. unelmia on mut ei vaan saa siitä langan päästä kiinni 🥺

    Ehkä me yhdessä löydetään se langan pää vielä, ollaanhan me tähänkin asti tukevasti yhdessä eteenpäin menty.. on vaan raskasta kun oma lanka pysyy vihdoin käsissä ja toinen räpiköi edelleen pimeässä 🥺

    • Avautuminen helpottaa sanoo:

      Kirjoitit ihan, ku meidän elämästä! Noin 20v. oltu yhdessä ja ihan teineistä vielä. Oli vaikee tie ymmärtää miksi toinen on niin vastuuton, silti ylimielinen ja toisena hetkenä niin masentunut, ettei ylös sängystäpääse. Kaksi lasta, opiskelut, työ, kotityöt, ym. piti aina vaan yksin hoitaa, kun toinen kekkuloi siellä sun täällä, muka niin tärkeissä jutuissa. Tienaa oikein hyvin, mutta ei mitään älyä paljonko menee. Kiukkuaa vaan sitten, ku elämä niin vaikeeta ja mun pitäis auttaa, ku tienaanki niin paljo vähemmän ym. kivaa impulsiivista haukkua. Kun tuli mitta täyteen(15v. jälkeen), pakkasin kamat ja lapset ja sanoin selkeät ehdot mitä pitää tapahtua ja vielä selkeämmät ohjeet miten se tapahtuu, sillä muuten ei saa mitään aikaiseksi. Olin jo kolme vuotta näitä pyytänyt/rukoillut/vaatinut, kun oma jaksaminen oli jo ihan lopussa ja syy oli näinkin selkeä. Nyt ollaan taas saman katon alla ja elämä on alkanut olemaan helpompaa ja tasaisempaa. Joskus se jäärä tarvii valtavan stopin, että uskoo tarvitsevansa apua tai että itsessä olisi jotain vikaa. Vaikka se ADHD ei sen pahempi ”vika” olekaan, kuin vaikka oma migreenini. Hoitotasapaino kunnossa, niin arki sujuu.

  • Koettu on sanoo:

    Hei, on iso vaara että lapsenne oppivat vahingollisen parisuhdemallin, josta on hyvin vaikea kasvaa ulos. Itse kasvoin perheessä, jossa vanhemmat inhosivat suurimmat osan ajasta toisiaan, heillä oli eri makuuhuoneet myös. En osannut kyseenalaistaa vanhempieni parisuhdetta kuin vasta aikuisena, se kaikki oli minulle normaalia. Tuota ”normaalia” parisuhteen mallia olen toteuttanut omissa parisuhteissani ja metsään on menty. Nykyään vaikka tiedostan asian, en tiedä pystynkö silti luomaan toimivaa parisuhdetta ja edes löytämään sellaista. Isäni oli se tunteella elävä osapuoli, suuttui helpolla ja kaikesta, mökötti ja vinoili aina äidille. Aika tavalla hänen kaltaisia miehiä olen valinnut parisuhteeseen, en oikein edes kiinnostu muunlaisista vaikka haluaisin. Erosin lapseni isästä, sillä arki alkoi olla hyvin vaikeaa, lapsi kärsi, enkä halunnut hänen saavan huonoa mallia. Nyt kaikki on paremmin, hyväksyn sekin asian, jos tästä eteenpäin elän sinkkuna. Hyvä parisuhde toki olisi ihana asia, jos sellainen vielä toteutuisi 🙂

  • Katja sanoo:

    Kuulostaa tutulle, voisikohan sinunkin miehelläsi olla ADHD? Käyttäytyminen kuulostaa samalle kun oman mieheni, jolla tämä on nyt diagnosoitu. Ymmärrän tuskasi, on ikävää elää kokoajan varpaillaan ja tinkiä omista elämän arvoista ja tavoitteista.

  • Nimetön sanoo:

    Epävakaa persoonallisuushäiriö. Tuttuja piirteitä, ero auttoi elämän vakauttamiseen itselle ja lapsille, ja miehen on pitänyt kohdata oman käyttäytymisensä seurauksia suoraan lapsilta saamansa palautteen ja reaktioiden perusteella sen jälkeen kun en ole paikalla syyllistettävänä.

  • K sanoo:

    Nukkuuko miehesi kunnolla? Meillä happimaski vaikutti huomattavasti käytökseen. Univajeisena mies ärsyyntyi kaikesta ja ei saanut mitään aikaiseksi ja ärsyyntyi entisestään. Happimaski pelasti meidän liiton.

  • Nimetön sanoo:

    Tämä huijaamalla isäksi tuleminen on hämmästyttävää, kyllä kaikkien luulisi vuonna2021 tietäävän kaiken ehkäisystä.
    Haloo vanhemmat ja opettajat, pieni kertaus ehkä tarpeen.

  • Elina sanoo:

    Kuin meillä. Olen koko avioliiton ajan keskittynyt pitämään miehen hyvällä tuulella, kuitenkin räjähtää silmittömästi mitättömästä asiasta yllättäen.
    On ollut aina äidin poikapuoliso, äiti ollut ykkönen, mielipiteensäkin monistaa äidin mielipiteistä. Rahankäyttö täysin katastrofaalista, ostelee ja ostelee.
    Ylikorostunut ihailun ja kehujen tarve, uhraa vaikka meidän loman jonkun toisen ihmisen ihailun saamiseksi.
    ADHD tä tai jotain olen alkanut itsekin epäillä hänellä olevan. En jaksa lähteä, vaikka tiedän että se olisi oikea ratkaisu.

  • Innu sanoo:

    Ettei olisi miehellä vähän ad/hd piirteitä

  • Neurokirjon nainen sanoo:

    Tulin sanomaan että ADHD, mutta joku ehti ensin. Teidän molempien kannattaa opetella ymmärtämään sitä, koska se periytyy. Parisuhteessa hän oli seuraelämästä ja aktiviteeteista huolehtija. Mikä voisi olla hänen vahvuutensa isänä?