Mitä tehdä, kun puoliso –nainen– ei puhu itsestään, ei avaudu? Koet rakastavasi toista silti ja et missään nimessä halua erota. Uskotko teihin kaikesta huolimatta?

Ei sanoiteta omia tunteita ja toiveita muuta kuin suuttuessa sekä välillä todeten”rakastan sinua”. Ei kerrota mitä halutaan ja mistä unelmoidaan, kuin satunnaisesti ja silloinkin aika arkisista asioista, sellaisista joiden perusteella tietää, että jotain isompaakin olisi sanojen takana tarjolla, mutta ei sitä kerrota edes kysyttäessä. Ei ole mitään; mikään ei ole huonosti, jos vain nyt käytäisiin yhdessä syömässä ulkona. Hyvä, tehdään niin sitten.

En ole missään nimessä ollut hyvä puoliso, sen tiedän. Olen kantanut liialla työskentelylläni vastuuta yhden työllisen taloudestamme (ei lapsia, huom.) monta vuotta ja olen ajatunut johonkin suorittamisekierteeseen siinä, osin työnkin vaatimuksista, mutta enimmiltä osin ihan itse valitsemalla sen tien. Tiedän, että olen paennut suhteen vaikeuksia töihin, sitä ettei kunnollista keskustelua itsestä synny ja pakottaa ei voi. Sitä, etten tunne riittäväni puolisona, etten olekaan rakastettu kun minulle ei avauduta ja sitä, että tunnen etten ehkä tunnekaan puolisoani juuri ollenkaan. Muutuin epävarmaksi, turvattomaksi, etäiseksi, suojauduin, pakenin töihini, sinne missä pääsee ammattilaisuuden taakse turvaan. Paljosta työn teostani kyllä välillä keskusteltiin, avauduin jonkin verran sen syistä, en saanut vastakaikua. En avautunut enempää, kierre jatkui, kunnes päättyi omaan mahdottomuuteensa, loppuun palamiseen, jo ennen eroa.

Kuva Priscilla du Preez.

Tiedän myös, etten ole hyvä keskustelija. Olen hyvä puhumaan itsestäni, asioistani ja ajatuksistani. Pystyn sanoittamaan tunteitani ja tarpeitani, vaikka siinä on vielä parantamisen varaa paljonkin. Olen hyvä kuuntelija, mutta en ollenkaan niin hyvä kuulemaan. Olen myös liian kärkäs kommentoimaan ja miehille tyypillisesti korjaamaan asioita. Olen yrittänyt koko ikäni opetella paremmaksi ja työ kantaa hedelmää, mutta hitaasti. Yhdessä keskustellen sovimme, että kun puolisollani on hänelle tärkeä asia kerrottavanaan, niin hän keskeyttää minun tekemiseni kertoen haluavansa sanoa tärkeän asian ja silloin minä lopetan kaiken muun ja keskityn vain häneen.

Samalla sovittiin, että minä en saa kommentoida, en korjata enkä edes kysyä täsmennyksiä ilman lupaa tai suoraa kysymystä. Minun tehtäväni oli vain kuunnella, kuulla ja ottaa vastaan, oppia. Näin sovittiin vuosia sitten, eikä sen jälkeen ole kertaakaan tullut tilannetta, jossa hän olisi toiminut sovitulla tavalla. En tiedä miksi, olinko muka niin hyvä kuuntelija vai oliko muita syitä miksei toimittu sovitulla tavalla? Ja sitten lopuksi sain kuulla, etten oikein kuunnellut häntä. Olin ja olen ymmälläni, pitikö minun jostain sivukommentista lähimarketissa ymmärtää, että toisella oli jokin hätänä? Vaikka tärkeille asioille oli sovittu oma protokollansa, juuri siksi, että todella kuuntelisin? Jotta voisin tehdä muistiinpanoja etten unohda mitä juuri sanottiin? Ja ei, toisin kuin voisi luulla, näitä sivukommentteja ei ole montaakaan tullut per vuosi, ei todellakaan ole toinen jankuttanut vuosia likaisista sukista lattialla.

Kuva David Travis.

Minä olen yrittänyt olla vastaanottavainen, kannustava ja rohkaiseva, kiittänyt jokaisesta avatumisesta erikseen, kiittänyt aina kun minun haitalliseksi koettu toimintani toista osapuoltaan kohtaan on nostettu pöydälle. Olen yrittänyt puhua haitallisista tavoistani, yrittänyt ymmärtää niitä ja niiden vaikutuksia, korjata tapojani, mutta niistäkään ei synny keskustelua sen jälkeen kun asia on tuotu esiin, ikään kuin se riittäisi, että otapa tuosta koppi. Sama asia kuin sarkastinen vitsailu miesten tavasta sanoa rakastavansa: johan sen kerran sanoin, silloin häissä, tarviiko sitä koko ajan jankuttaa… TARVITSEE! Ja ihan samoin itseänsä tarvitsee avata toiselle JATKUVASTI, vaikka jankuttamiseen asti.

Miksi nainen ei puhu suhteessa? Alussa hieman, kun ihastutaan ja rakastutaan, mutta ei enää sen jälkeen, ei ainakaan suoraan ja ymmärrettävillä sanoilla, kiertelemättä? Vaikka kirjoitettaisiin kirje, nostetaan epäkohdat esiin, kerrotaan miksi ne tuntuvat pahoilta, epäreiluilta, mitä vaan. Kerrotaan miltä ylipäänsä tuntuu, yleisesti tai joissain erityisissä tilanteissa. Kerrotaan mikä on hyvin. Kerrotaan mitä tarvitaan, mitä puuttuu, mitä halutaan, mahdollisimman lyhyesti ja yksiselitteisesti. Kehystetään se kirje, nostetaan näkyville, käydään se yhdessä kohta kohdalta läpi kerran viikossa, kunnes asiat muuttuvat ja jos eivät muutu, haetaan ammattiapua. Suostuisin tuohon koska tahansa, lukisin sen kirjeen itse joka aamu, painaisin ne asiat mieleeni, opettelisin. Miksi ei?

Mielestäni kunnollisia vastavuoroisia keskusteluja oikeasti tärkeistä asioista ei vain suhteessamme syntynyt, vaikka yritin ja yritimme. Ei silloin kun mentiin tunteisiin ja tarpeisiin, ne olivat 99 prosenttisesti monologejani, jotka loppuivat melko nopeasti vastavuoroisuuden puuttuessa. Minä voin olla mitä ihanin puoliso, mutta en tuntemattomalle naiselle. Se vaatii paljon enemmän toisen tuntemista. Ja silloin, kun tunnen toisen, tunnen olevani rakastettu ja hyväksytty, tiedän myös mitä toinen minulta haluaa ja tarvitsee, toinen osaa kertoa sen eikä minun tarvitse arvailla, olettaa ja lukea ajatuksia. Jos mitään ei sano, ei tarvitse mitään odottaakaan, joku muu kyllä tekee valinnat silloin puolestasi. Ja jos et niistä pidä, niin saat syyttää itseäsi, kanna vastuusi valittamatta.

Kuva Christin Hume.

Rakkauteni tuota ihmistä kohtaan ei ole hävinnyt mihinkään, ero on liian tuore vielä, mutten enää tiedä ketä rakastin ja koen rakastavani edelleen. En tunne tuota ihmistä ollenkaan, vaikka samaan aikaan tunnen hänet läpikotaisin. En tiedä, miksi hän erosi, kaikki syiden sanoitukset olivat hieman epämääräisiä ja häilyviä, osuvimmat ehkä olivat, ettei oikein tiedä mitä haluaa, ei ehkä halua mitään parisuhdetta ikinä, haluaa elää itsenäisenä. Tiesin, etteivät asiamme olleet hyvin, joskaan eivät huonostikaan ja olin aloittanut korjaamaan omia virheitäni. Varmaan sitten liian myöhään tai sitten hän pelästyi sitä, että saankin jotain korjattua ja olisinkin oikeasti läheinen ja läsnä hänelle, en enää pakenisikaan työhöni. Ehkä hän säikähti sitä, joutuisi itsekin olemaan sitten minulle lähellä ja läsnä? En saa ikinä tietää, minulle ei kerrota mitään, mikä voisi paljastaa itsen, heikkouksia. Miksi?

Pää pyörällä kuljen sumussa, taas kerran, rakastan, en rakasta, tunnen toisen, en tunne toista yhtään, eikä minulle puhuta, olen turhautunut ja ihmeissäni. Tunnen itseni hölmöksi ja idiootiksi, puhuin itsestäni, avasin itseni, paljastin itseni, mutten saanut paljoakaan vastineeksi toiselta. Tai sain, mutten kovin syvältä, pintavesiä, sanotaan. Yritin, luulin yrittäväni, mutta yritinkö sitten kuitenkaan, yritinkö toisen mielestä oikealla tavalla, en kai? Miten olisi pitänyt yrittää, mitä olisit minulta halunnut, tarvinut, voitko kertoa? Et halua suhdetta enää, se on selvä, vaikka ystävyyden haluatkin, mutta olisin edelleen halukas kehittämään itseäni ihmisenä, ihan vain itselleni, ymmärtää virheitäni paremmin, voisitko auttaa ja kertoa nyt, kun ei ole mitään pelissä? Et? Ok. Varsinaista ystävyyttä…

Kirjoitus vaikuttaa katkeralta, mutta se ei sitä varsinaisesti ole, ero on vain liian tuore vielä ja olen todella turhautunut tuohon naisten puhumattomuuteen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta suhteessa mykän kanssa, mutta aivan varmasti viimeinen ellei toinen suostu ammattiapuun, yhdessä tai erikseen, molempi parempi. Kukaan mykistäni ei ole siihen suostunut, sekin on kummallista, terapiat eivät vain ole kuulunut mahdollisiin asioihin, ei silloin kuin omia tai yhteisiä ongelmia alkoi ilmetä, eikä sittenkään kun niitä oli jo paljon, ehkä liian paljon. Miksi? Siksikö, että siellä voisi joutua avautumaan ja toteamaan, että ongelmia on? Mitä pelottavaa siinä on, sehän olet vain sinä itse, kai sinä nyt haluat itsellesi näkyvä olla? Ei käynyt, oli helpompi vain päättää suhde, se ei vaan toiminut, sori kaikesta. Jep.

Miksi, naiset, miksi? Onko tunteistaan ja tarpeistaan puhuva mies LIIAN pelottava kumppani, sittenkin? Sellainen edellyttää vastavuoroisuutta, uskallatteko ihan oikeasti panna itsenne silloin likoon? Oletteko varmoja, että haluatte sellaisen miehen, oikeasti?

Nimin. Randombypasser

Burnout olikin mahdollisuus

Artikkelikuva Tom Pumford.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 42 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Nimetön Peruuta vastaus

42 vastausta artikkeliin “Mies avautuu: pelottaako naisia tunteellisuuteni?”

  • Ole vain sinä sanoo:

    Jos tulee kokemus, ettei toinen kuuntele = ei ole kiinnostunut, nainenkin sulkee suunsa. En ainakaan itse jaksa erikseen kertoa, että Hei nyt olis asiaa. Jos puolisolla on sosiaalista silmää, hän kyllä huomaa jos jotain tärkeää on tulossa. Mutta! Ne turhat, joka päiväiset naisen höpinät pitää myös kuunnella. Siitä tulee tunne että toista kiinnostaa. Oma mieheni ei kuuntele ja usein puhun asiani (ne tärkeätkin) ystävien kanssa. Osaan myös tehdä paljon töitä ja se on mielekästä.

    Minä tarvitsen vastavuoroista keskustelua, mieheni taas haluaa etten yritä korjata hänen ongelmaansa. Olemme erilaisia, eikä pelkkä sukupuoli kerro mitään muuta kuin sukupuolen.

    Neuvoisin keskittymään omaan tapaan olla luontevasti läsnä. Epätoivoinen yritys olla jotain muuta kuin on, ei onnistu. Kun löydät omaan tyyliisi sopivan puolison, homma toimii itsestään.

  • Yrittänyttä ei tuomita sanoo:

    Ei ole pelottavaa vaan toivottavaa. Se että toinen ei siihen kykene voi olla tunnelukkoja tms . En tiedä,mutta pelottava et ole. Saisin sinun kanssasi keskustelun aikaiseksi joka jatkuisi seuraavaan päivään.
    Oma mieheni on oppinut matkan varrella puhumaan vaikka kasvanut puhumattomuuden kulttuurissa. Asioita työstetään ja kauan. Aina se ei tuota haluttua tulosta molempien kannalta. Heräsi kysymys, oletko ajatellut että se taso jossa nyt olette on vaimollesi riittävä vaikka sinä kaipaat enemmän

  • DS sanoo:

    Jouduin tekemään töitä, että sain juttuja ulos eksästä

  • Uupunut nainen sanoo:

    Minusta se on hieno piirre miehessä, että osaa ja uskaltaa avautua tunteistaan, ja ylipäätään p u h u u parisuhteeseen liittyvistä asioista. Kaikki miehet ei sitä todellakaan osaa/ halua tehdä.
    Tuosta puhumattomuudesta on omakohtaista kokemusta, kun itse haluaisin puhua ja saada selvyyden asioihin, niin toinen osapuoli ohittaa asiat, piiloutuu, eikä vastaa viesteissä oleviin suhdetta liittyviin kysymyksiin. Toisin sanoen tämä on melkoista valtapeliä miesystävältä. Henkisesti itselle hyvin rankkaa pitemmän päälle.

  • Körsbär sanoo:

    Mielestäni ei koske sukupuolieroja, vaan jostain syystä olet hommannut puolison, joka ei tällaista kommunikaatiota arvosta, tai ei yksinkertaisesti siihen kykene.
    Tutkaile itseäsi, miksi annat parhaasi ihmiselle joka ei pysty tuollaista ottamaan vastaan?
    Terapiasta voisi olla myös apua, ja kiintymysmalleihin tutustumalla, sekä esim. Tunnelukkosi-kirja. (tai vs. nettisivu jossa testejä)
    Monilla vaikuttaa lapsuus ja se kohtelu, mitä itse sai vanhemmilta.
    Olet ehkä vain väärässä seurassa. Saatat itse viehättyä ihmisistä jotka eivät kykene kommunikoimaan.

  • Aitoa sen olla pitää sanoo:

    Riippuu hyvin paljon naisen luonteesta, tykkääkö puhua lämpimikseen vai näyttääkö teoin toisesta välittämisen. Toki voi kertoa mistä toisessa pitää ja mitkä asiat toisessa miellyttää. Molemmin puolin. Näitä voi sanoa aina kun niitä tapahtuu. Mielestäni tämä riittää. Ahdistun jos pitäisi käydä ”koulua” puolison kanssa ja opetella, onko tämä ja tämä toive toteutunut. Kyllä ne on puolison teot ja tavat toimia parisuhteessa joista sen aidon tunteen ja välittämisen tajuaa. Kun puoliso on valittu ei sitä aleta kouluttamaan kuin koiranpentua, sopivaksi itselle vasta sitten. Johan se vesittää koko yhteiselon. Itse en tykkää kovin liirumlaarumeista tai tyhjänpäiväisestä kehumisesta. Enkä myöskään itse niin toimi. Mutta aito tunne ja kehut ne on ok. Ja sen kyllä huomaa kun puheet on aitoja. Mutta olen huomannut että toiset pitävät ” tyhjänpäiväisistä” puheista ja tulevat onnelliseksi niistä.

  • Tiedän tunteesi sanoo:

    Minä valitsen kirjoituksesi naisten kaltaisia miehiä. Ei melkein, vaan täsmälleen. Olen samanlainen kuin sinä. En usko, että kyse on miehistä tai naisista, vaan tietyllä tavalla käyttäytyvistä ihmisistä. Olen itse terapiassa selvitellyt tunteitani ja olemme todenneet, että alitajuisesti jollain tasolla ja kummallisella vaistolla onnistunut löytämään sekä lähtemään parisuhteeseen kerta toisensa jälkeen tällaisten ihmisten kanssa. Yritän ilmeisesti korjata traumaa, ehkä tällä kertaa tällaisen ihmisen kanssa käykin toisin ja saan traumani korjattua ja tarpeeni täytettyä… Jatka itsesi kanssa työskentelyä, mene vaikka terapiaan jos se auttaa syventämään itsetuntemustaan. Tällä tavoin tulet todennäköisesti joskus tulevaisuudessa löytämään kumppanin, joka puhuu ja avautuu. Helppoa ei ole täältä huudella neuvoja, en itsekään ole oppinut kaavaani rikkomaan, mutta ymmärrys itseäni ja suhteitani kohtaan kasvaa kaiken aikaa. Toivon, että pystyn rikkomaan kaavana, löytämään aidon yhteyden ja rakkauden, miehen joka jakaa elämänsä ja elämäni kanssaan. Miehen joka haluaa kasvattaa lapsiani yhdessä ja ottaa minut vastaan kokonaisuutena risujen ja ruusujen kera. Toivon sinulle samaa! Voimia suruun ja hämmennykseen, jokainen päivä on eteenpäin ja keventää sitä kiveä sydämellä.

  • Nimetön sanoo:

    Ei tunteellinen mies pelota, mutta ärsyttää kyllä. Jos haluan puhua jonkun tunteista, niin lähestyn itkevää ja humalaista naista baarissa. Siis toki sen verran pitää puhua, että ollaan samalla kartalla parisuhteessa. Mutta ei se todellakaan vaadi mitään tuntien keskustelua ja riittää, että asia käydään läpi aika harvoin.

  • Älä alistu sanoo:

    Sinun on pitänyt kuunnella, tehdä muistiinpanoja, korjata itseäsi ja käytöstäsi jne. Olet ollut valmis taipumaan tuhannelle mutkalle, että kelpaisi. Miten hän on saanut sinut uskomaan, että vika on aina sinussa?

    Vapauta itsesi. Sinä teit kaiken mahdollisen, eikä toinen ollut kykenevä tulemaan vastaan. Toista et voi muuttaa. Taisi olla hyvä, että pääsit hänestä eroon.
    Tuo kuulosti julmalle, että sinun pitää kuunnella, et saa keskeyttää etkä kysyä. Siltikään hän ei puhunut. Tekikö hän vastavuoroisesti niin, että sinä sait puhua ja hän noudatti samoja ohjeita? Arvasin. Ei.

    Seuraavassa suhteessa arvosta itseäsi ja laita rajat. Älä lähde enää tuohon, että sinun täytyy tehdä niin ja näin niin kelpaat.

  • Virheistä oppinut sanoo:

    Olin pitkälti yli 10 vuotta suhteessa, jossa ongelmia ei oikeasti selvitetty. Riitatilanteissa toinen alkoi mykkäkouluun. Riidat alkoivat ihan älyttömistä asioista enkä useinkaan tiennyt mikä möksähdyksen aiheutti. Loppuvaiheessa jo useimmiten tiesin tai osasin arvata, mutta ei enää olisi huvittanut madella ja anella anteeksiantoa asiasta mihin en ollut syyllinen tai mikä oli muuten vain täysin absurdi.

    Sain päivittäin kuulla huomautuksia asioista, joita tein ”väärin”. Joskus turhautuneena asiasta tuiskahdin ja sain vastaukseksi, ettei hän mainitse puoliakaan asioita, jotka häntä ärsyttävät, koska en kestä kritiikkiä. Jos jatkuva huomauttelu on krittikkiä niin en kai sitten. Jäin vain miettimään, miksi sitten halusi olla kanssani, jos noin paljon häntä päivittäin ärsytin olemassaolollani.

    Useita kertoja yritin puhua tunteistani, kertoa mikä painaa mieltä, mutta jännitin reaktiota niin paljon, etten lopulta saanut ulos puoliakaan mitä piti sanoa ja sekin vähä tuli ulos itkua pidätellessä tai itkun sekaisena puurona, kun toinen ärsyyntyneenä tivasi vastausta. Itkeminen sai hänet ärsyyntymään vai enemmän, siksi yritin sitä vältellä viimeiseen asti. Yleensä tuohon oman stressireaktion hallintaan menikin niin paljon energiaa, että unohtui paineen alla mitä piti sanoa. Ja taas oli mykkäkoulu päällä, kun ”turhaan haastoin riitaa”.
    Pikkuhiljaa opin, että parempi olla vaan hiljaa, yrittää piilottaa mieltä painavat asiat.

    Pääsin lopulta suhteeesta pois ja elään omaa elämääni. Nyt on rinnalla kumppani, jonka kanssa voi puhua mistä vain ja olla täysin oma omituinen itsensä. Uskaltaa näyttää tunteitaan, myös niitä negatiivisia. Ei tarvitse pelätä, että esim. pienen väsykiukun yllättäessä toinen ottaa sen hyökkäyksenä itseään kohtaan ja suuttuu. Jos on vaikea aihe ja sanojen etsiminen ottaa aikansa, toinen odottaa kärsivällisesti ja antaa aikaa. Ei hermostu, jos ensiyrityksellä ulosanti on sekava, antaa aikaa selventää.

    Nämä asiat eivät ole sukupuolisidonnaisia. Jatkossa suosittelen jo suhteen alussa pistämään merkille miten keskusteluyhteys toimii kumppanikokelaan kanssa, myös ihan puhumaan aiheesta. Jos se ei toimi alussa, se tuskin toimii myöhemminkään.

  • Ajatusten luku on vaikeaa sanoo:

    Olen tainnut olla vastaavanlaisessa parisuhteessa, mutta se puhumaton oli mies. Loppujen lopuksi hän sitten vain jätti yhtäkkiä, mikä ei ollut kovin mukavaa, ottaen huomioon, että oltiin kihloissa ja hääpäiväkin lähestyi… Toinen nainen oli ehkä kuvioissa tai sitten sekin oli jotain esitystä. Yritin puhua monestakin asiasta suhteeseen liittyen, keskustelut jäivät hyvin lyhyiksi. Harvapa sitä haluaa parisuhteen, jossa toinen osapuoli yrittää esittää kaiken olevan kunnossa ja sitten yhtäkkiä jättää… Ilmeisesti hän kuvitteli minun vihjailevan toiveistani muun puheen ohessa ym., vaikken moista harrasta – minun taas olisi pitänyt ilmeisesti kytätä koko ajan, jos hän vaikka sattuisi vihjaamaan jotain jostain, kun suoraan puhuminen oli liian vaikeaa…

    Oon ehkä ihan tyytyväinen, että ollaan ”eri planeetalta”. Ja ettei kukaan enää odota ajatustenlukutaitoa.