”Puolisoni oli käytännössä ensimmäinen poikaystäväni. Liittomme oli pitkä. Eron jälkeen minulla on onneksi vielä rakkaat lapset joiden tukena saan toivottavasti olla elämän kivikoissa.

Liittoamme varjosti haluttomuuteni. Ajattelin että olen ”rikki”, minulta puuttuu tämä ihmisyyden osa-alue. Koin tästä valtavaa tuskaa. Emme osanneet puhua asiasta. Emme hakeneet apua, tai minä lopulta hain, turhaan. 1,5v sen jälkeen kuulin ettei miestäni enää silloinkaan kiinnostanut.

Koitin aina paikata tätä puutetta itsessäni tekemällä asioita, hoidin kodin, lapset, valvoin yöt, sallin miehen vetäytymisen perhe-elämästä, hain kyliltä, kiikutin eväitä saunailtoihin, mieheni itsekkäitä peliliikkeitä selittelin parhaani mukaan, kiersin yksin kaikki lasten kissanristiäiset. Hänhän sanoi väsyvänsä perhearjesta, hän veti päikkärit ja nukkui yöt, minä iskin lisää panoksia ja tein pian ”työtä vuorotta”. Kyllä, kyllä se työltä tuntuu olla yksinhuoltaja parisuhteessa.

Ero tuli. Mies lähti toisen matkaan. Ei kyllä tänäkään päivänä ole myöntänyt, mutta minä tiedän.

Olen vasta tieni alussa, mutta olen saanut jo käydä läpi kasvattavan suhteen ja oppia asioita itsestäni. En olekaan ”rikki”.

Olen hyvinkin ehjä, minusta ei puutu mitään. Osaan, pystyn, kykenen ja nautin siitä! Se ei enää varjosta elämääni tai jarruta uusiin ihmisiin tutustumista. Olen oppinut että arvostus tulee seksin edellä.


Kuva Drop the Label Movement, ylin kuva Dawid Zawila.

Vasta nyt olen uskaltanut myöntää asioita itselleni. Itsetuntoni oli heikko tavatessamme. En itse arvostanut itseäni. En koskaan myöskään kokenut että mieheni olisi arvostanut minua. Hän otti kaiken mitä annettiin, mutta antoi hyvin vähän takaisin. Olen aina ajatellut että jos kaadun, hän väistää. En koskaan ajatellut että voisin pahan paikan edessä häneen turvautua. Joten opin seisomaan omilla jaloillani, jaksamaan, pärjäämään tai ainakin yrittämään parhaani yksin, vaikka olinkin suhteessa.

Tiedän että selviän. Jaksan arkea yksin nyt paremmin, ei tule päivittäin pettymyksiä siitä että tänäänkään en saanut tukea. Joku päivä luotan taas ihmisiin ja olen vahvempi. Joku päivä olen vahvempi niin että uskallan olla heikko. Toivon hartaasti että saan vielä rinnalleni ihmisen jonka kanssa voin kokea olevani arvokas. Joku jonka kanssa voin oikeasti jakaa asioita, yhdessä, molempien hyväksi. Sanotaan että toivossa on hyvä elää (mutta on se pelottavaakin).”

Nimim. Sovitaanko että arvostetaan itseämme

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Haluatko sinäkin kertoa tarinasi ja kenties valaa uskoa muihin samassa tilanteessa oleviin, oli kyseessä sitten lapsiperhe-elämä, ero, työ tai ystävyys? Lähetä tarinasi täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 4 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle "alistettu vai rakastettu?" Peruuta vastaus

4 vastausta artikkeliin “Löysin itseni eron jälkeen”

  • "alistettu vai rakastettu?" sanoo:

    Miksiköhän tutkimuksen mukaan pitkäikäisiämpiä liittoja ovat ne joissa kotityöt jaetaan???

  • Omenapuuro sanoo:

    Ihan ku mun näppikseltä.

    Annoin exän vetäytyä, olla osallistumatta lasten päiväkodin ja kpulun juhliin. Annoin exän määrittää minut.

    En saanut luottamusta, en edes tiesä oliko sitä alunperinkään enkö tiedä mktö tein sen menettääkseni. En saanut maksaa laskuja, mies piti kaikesta rahaliikenteestä huolta. Minun piti pyytää häneltä rahaa kaupassa käymiseen ja asioihin, joita lapset tarvitsivat.

    Seksiä olisi pitänyt saada joka päivä. Minun tarpeillani ei ollut yhtä suurta painoarvoa.

    Miten annoin kaiken tapahtua?

    Miten minusta tuli exäni mielipidettä ja reaktiota pelkäävä?

  • Eevie sanoo:

    Monella tapaa tuttu kirjoitus mutta myös ei.. Olen vähän uhrautuja tyyppiä. Minut on kasvatettu itsenäiseksi, jääräpäiseksi joka ei tarvitse muilta mitään. Teen itse kaiken, maksan kaiken ja olen kaikille kaikkea. En luota antaa itsestäni kenellekkään paljoa mitään vaan hoidan kaikkien asiat niin tehokkaasti ettei toisten tarvitse nähdä vaivaa. Minun tarpeeni ovat aina viimeisenä listalla.. Se johtaa siihen että luotan vielä vähemmän toisen tukeen ja välittämiseen. Ei ihmekkään että suhteista tulee rasitteita ja olen lähtenyt niistä useamman kerran sulkemalla oven ja huokasemalla helpotuksesta kun työleiri päättyy.
    Mutta toivoa on.. Nyt vuosien jälkeen yritän höllätä ja uusi suhteeni tuntuu erillaiseiselta. Mieheni kuulee minut ja haluaa että voin hyvin, kyseenalaistaa suorittamistani ja ennen kaikkea on huomaavainen ja ottaa minut huomioon myös sängyssä.
    Haluttomuus on monimutkaista mutta voitettavissa oikean ihmisen tupsahdettua kuvioihin 🙂

  • Hankala sanoo:

    Kuin olisi peiliin katsonut tätä artikkelia lukiessa. Erosta jo useampi vuosi. Silti kaikki hyvässä muistissa. Olen eron jälkeen kokenut suhteen, jossa riitän ja minua arvostettiin sellaisena kuin olen. Se suhde ei kuitenkaan kestänyt, koska koin, etten ollut siihen vielä valmis.
    Aika parantaa haavat mutta tekee myös vahvemmaksi. Kerran täällä vain eletään, joten nautitaan siitä.