Lapsi on kauneimmillaan kun se nukkuu – siis ihan oikeasti!!!
”Kun saimme mieheni kanssa tietää että meistä tulee vanhempia, oli meillä mielessämme vain yksi toive: ”kunpa se sitten nukkuisi”. Silti meillä, kuten ei varmasti kenelläkään ensimmäistä kertaa vanhemmaksi tulevalla, ollut pienintäkään käsitystä siitä, miltä rankka univaje tuntuisi.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että Mr. Murphy kuuli tämänkin. Ensimmäisen viiden päivän jälkeen meillä ei nukuttu. Kaksiviikkoispäivän kohdalla tuntui, että kompastun kohta silmäpusseihin. Mutta vähänpä silloinkaan tiesin.
Vauva huusi aika vähän, mutta ei vaan nukkunut. Kitisi kyllä. Ja me kannettiin. Hytkytettiin sitteriä. Imetin raadelluista rinnanpäistäni vaikka varpaat kipristyivät tuskasta. Joskus kahdelta se sitten aina nukahti, herätäkseen parin tunnin välein syömään ja aamulla taas virastoaikaan ylös.
Voi herttinen sentään, miten väsyneitä me oltiin, eikä baby bluespäissään tokkurointi auttanut yhtään. Omakin nukahtaminen muuttui hankalaksi, kun tiesi että kohta herätetään jälleen. Tuli kaikenlaisia ajatuksia. Aika tummiakin.
Kuva Shutterstock, ylin kuva Annie Spratt.
Onneksi isä oli vähintään yhtä osallistuva ja kannattelikin moneen otteeseen koko konseptia. Sitten me ostettiin kapalo, mobile, keinutassut, soitettiin white noisea Spotifystä. Kokeiltiin pimennysverhoja ja ilman niitä. Yöpukua ja nakusilteen. Annettiin korviketömpsykin. Oli kolmenlaista pinnasänkyä, mutta vieressään se lopulta nukkui, kun siihen oltiin kaikki lopulta sammuttu.
Kehityin maailmanmestariksi sitkuttamisessa. ”Sitku tiheäimu loppuu”, ”sitku koliikki-ikä päättyy”, ”sitku kiinteät alkaa”. Ja sitku sitku sitku. Ja edelleen vuoden kohdalla oltiin tilanteessa, jossa jalkapohjan ihon irtoaminen parketista tiesi uutta kahden tunnin rumbaa.
Muilla vanhemmilla on paljon ohjeita, miten vauvaa ei kannata opettaa nukkumaan vieressä, saati totuttaa nukutukseen tai uniassosiaatioihin. Arvaatte varmaan, että olen huokaissut useasti syvään ja toivottanut kernaasti tervetulleeksi kokeilemaan iltavuoroa.
Lapsi on kuulemma kauneimmillaan kun se nukkuu. Ja niin se totta vie onkin! Nyt lapsemme on jo leikki-ikäinen. Ja me hiivitään usein sitä näkyä ihailemaan. On se sitten erikoinen ja rauhoittava näky. Kauneinta koskaan. Myötätuntoa ja voimaa kaikille univajeessa käppyröiville! Se on just niin perseestä kuin sinusta tuntuu, mutta se helpottaa joskus. On vain hyvä, ettet tiedä milloin…”
Nimim. Lopultakin unta
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 2 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Huh! Tiedän tuskan. Esikoinen todella huonouninen.
Tänä päivänä 12 v. Ja edelleen herään hänen kanssaan valvomaan pari kertaa yössä kun uni ei tule.
Oi, niin tunnen tuskasi! Meidän nyt jo 16-vuotias esikoinen ei myöskään nukkunut. Tai nukkui, puoli tuntia, valvoi kaksi tuntia, nukkui puoli tuntia, valvoi kaksi – ja jaksoi tehdä tätä vuorokauden ympäri! Ja just se ohjeiden määrä: ”kyllä se jatkaa unia, kun vaan hytkytät niitä vaunuja”. Ei jatkanut, ei. Ei auttanut sisällä nukuttaminen, ei ulkona nukuttaminen, ei syöttö, ei juotto. Mies teki yötyötä; voit vaan kuvitella mitä muistan lapsen ensimmäisestä vuodesta… Ensimmäisen kerran nukkui yön heräämättä 4,5-vuotiaana, siihen asti heräily seitsemän kertaa yössä oli ihan normisettiä.