Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Täällä bonusäiti jolla tarve avautua. Elämääni astui ihana mies, jonka mukana tuli kaksi lasta. Heillä exän kanssa yhteishuoltajuus. Alkuun kaikki oli kivaa tutustumista ja opettelua uuteen elämään. Silloin lapset olivat kanssamme viikonloput. Se harmitti, kun oli halu olla enemmän läsnä ja nähdä pidemmän aikaa, sekä tietenkin harmitti olla nuorina ihmisinä jokaikinen viikonloppu kiinni kotona.

Nuorimmainen (taapero silloin) alkoi jossain kohtaa kokeilemaan, että jos ei teekään kuin pyydän. Siitä selvittiin ja hän alkoi uskoa myös minua. Herttainen ja iloinen lapsi. Siinä meni parisen vuotta, niin aloitimme pikkuhiljaa kokeilemaan viikko-viikko systeemiä. Varovasti lapsia kuulostellen ja pehmeästi. Kun aloimme olemaan enemmän heidän kanssaan, niin huomasimme että nuorempi alkoi tekemään hölmöyksiä aina vain enemmän ja enemmän, ja mehän sitten komensimme ja annoimme rangaistuksia, lähinnä kotiin jäämistä loppupäiväksi ja kotiaresteja.

Samalla siinä tuntui että lapsi pidättelee jotain. Toki olimme kuulleet, että käytös on pahempaa toisessa osoitteessa ja me emme meinanneet uskoa lasta samaksi. Aikaa kului ja käytös vain oli jääräpäisempää, ja minä haluan/minä en halua -asenne vahvistui. Viime syksynä tippui pommi meidänkin taloudessa ja lapsi päästi kaikki todelliset sävynsä esille. Samaan aikaan ”kauhistutti” ja oli kiitollinen olo että lapsi tunsi mahdolliseksi/uskalsi näyttää kaikki puolensa. Aiemmin pidättäytyvän oloinen lapsi oli pois.

Kuva Caleb Woods. Ylin kuva Luz Fuertes.

Nyt olemme kaikki kolme aikuista yrittäneet yhteisellä rintamalla pitää lasta kurissa. Välillä helpottaa ja toisinaan tulee niin isoa takapakkia että alkaa väsyttämään. Olemme yrittäneet keskutella ja nähdä asioita lasten näkökulmasta, kun kaksi kotia on ja meillä toimitaan monissa asioissa erilailla kuin toisessa osoitteessa. Tiedämme mieheni kanssa, että emme voi puuttua toisen kodin asioihin, jollei tilanne ole vakava. Ymmärrämme myös toisen kodin haasteet ja sen tuoman vaikutuksen nuorimmaiseen lapseen. Luotamme ja koitamme olla tukena.

Emme enää tiedä mitä tehdä kun lapsi tekee oman halunsa mukaan, kotiarestit ei auta ja meidän osoitteessa ei ole pelikonsoleita joita rankkuna ottaa pois. Lapsi valehtelee paljon ja niin pienissäkin asioissa, ettei hänen sanaansa tunnu voivan uskoa, ja samaa on koulusta sanottu. Haluttaisiin kyllä, mutta luotto on mennyt niin pahasti. Hän katoilee omille teillensä ulkoa kun pitäisi kodin lähellä pysyä, koska puhelinta ei ole kun se ei pysy ehjänä (kokeiluja on ollut).

Todella harvassa on ne viikot jolloin olisi vain pari juttua joista vääntää. Olemme hyvin menneinä aikoina kehuneet ja sanoneet miten olemme iloisia hänen hyvästä käytöksestään ja joskus jopa palkinneet hänet. Mutta… Alamme olla kovin väsyneitä kun keskustelu lapsen kanssa ei kanna mitään hedelmää eikä positiivinen vahvistus/kannustus auta. Hänellä on niin vahva minäminä-tahto ja hän ei näe asioiden vaikutusta muihin. Hän on nyt seitsemän ja koulutie vasta alussa.

Kuva Ben White.

Samaan aikaan hänen sisaruksensa on päinvastainen, kuin yö ja päivä. Koitamme huomioida hänetkin kaiken kiireen keskellä mitä nuorempi luo. Hänen kanssaan kaikki toimii kuin rasvattu. Hän miettii ja huomioi toiset ihmiset sekä on empaattinen. Hän kantaa myös suurta huolta sisaruksestaan.

Mitä tässä voisi tehdä? Myönnän välillä miettiväni mihin soppaan olen itseni laittanut ja tiedostan että olen ainoa kuka voisi vain lähteä. En vain koe sitä ratkaisuna, eikä se ole mitä haluan. Haluan tukea miestäni, joka on aivan loppu lapsen kanssa. Välitän lapsista todella paljon ja he ovat minulle todella tärkeitä ihmisiä. Harmittaa vain olla aina väsynyt, jolloin jaksamista yhdessä puuhailuun ei aina ole.

Kiitos avautumisen mahdollisuudesta. Jos tarinani julkaistaan, niin toivon siitä olevan vertaistukea samanlaisten asioiden parissa rämpiville. Ja jos vaikka vähän tukea ja ymmärrystä heruisi. Vaikka olen ”vain” bonusäiti, äitipuoli tai varaäiti niin kuin lapset itse kutsuvat, haluan heistä kasvavan hyviä ihmisiä, jotka pärjäävät maailmassamme. Meidän ”mukaan hypänneiden”, niin naisten kuin miesten, asema kuviossa ei aina ole helppo.”

Nimim. Huono (vara)äitipuoliko

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 27 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Ope. Peruuta vastaus

27 vastausta artikkeliin “Lapsi käyttäytyy huonosti ja kukaan ei jaksa – mikä avuksi?”

  • Ope. sanoo:

    Koulupsykologiin yhteys. Ja muutenkin kouluun. Eipä taida koulussakaan auvoista olla. Tämä lapsi tarvii enemmän apua kuin kaksikaan kotia voi tarjota. Tämä lapsi tarvii ammattilaisia teidän ja itsensä tueksi.

  • Helsinkiläinen sanoo:

    Tärkeää olisi tiukempi koppi lapsesta. Lapsi voi toimia noin, koska koulussa hän on ei-kenenkään-maalla, ja voi puhua eri perheille eri asioita.
    Eli jos ei pysy koulussa, niin sitten vaikka isä ottaa töistä kuukauden vapaata ja menee sinne kouluun lapsen mukana vahtimaan, ettei lapsi katoa mihinkään. Samalla lapsi saa tarvitsemaansa huomiota yhdeltä turvalliselta aikuiselta. Kuukauden jälkeen on varmasti jo toinen ääni kellossa.

  • Pikku pirusta enkeli sanoo:

    Meillä poika oli hankalin 7v. Ensimmäinen luokka muutti päivät erilaiseksi. Iso harppaus, kun koulu alkaa ja leikit jää. Täytyy keskittyä tunneilla ja kotona ei vaan enään jaksa. Aikaisemminkin olimme huomanneet, että tunteiden käsittely ja hallinta ei ollut kehittynyt kunnolla. Raivarit lisääntyivät ja räjähti aivan käsiin ensimmäisellä luokalla. Ärsykkeitä oli koulussa liikaa. Aloin epäilemään aistiherkkyyttä. Reagoi ääniin, hajuihin, miltä vaatteet tuntuivat ja joutui päivittäin tappeluihin koulussa. Veljen kanssa tapeltiin hampaat irvessä ja huoneessa heitettiin kaikki päin seinää hajalle. Selkeästi raivarin tullessa poika ei pystynyt hallita mitään. Viimeinen niitti oli kun kävi minun(äidinsä) päälle. Poika itse kauhistui tekoaan silmittömästi, kun raivo laantui. Lähdin hakemaan apua koulun kautta. Soitin perheemme jonottamaan myös perheneuvolan puolelle. Päästiin toimintaterapiajonoon, mutta tilanne äityi niin pahaksi, että koin ettemme voi enään odottaa. Menin yksityiseen terapiakeskukseen Vinke Pro. Maksoi paljon, mutta päivääkään en kadu. Terapiaa käytiin vuosi, ja elämä oli muuttunut täysin. Tunteenkäsittely toimi niin kuin piti, ja ihan normaalit kiukuttelut ja oerus raivarit näkyi. Keskusteluyhteys pysyi hyvänä. Nykyisin perheessämme on rauhallista ja iloinen poika asuu täällä 😊 suosittelen terapiaa!

  • Töissä kohtaa sanoo:

    Kuulostaa nepsylapselta. Koulupsykologin tai koululääkärinkautta tutkimuksiin. Hyvä varautua siihen, että jonoa on.

    Molempiin koteihin mahdollisimman samankaltaiset säännöt ja struktuuri päiviin. Onko käytössä kuvallinen päivä lukujärjestystä? Tai viikko? Esim. Papu netistä löytyy hyvin kuvia joilla voi tehdä. Näin päivää on helpompi ennakoida.

    Muutenkin, jos lapsi tutkitaan ja todetaan nepylapseksi, niin ennakointia mahdollisimman paljon. Muutokset saa aikaan jumitusta yms.

    Tärkeää olisi päästä nyt tuen piiriin. Lääkitystä voidaan tarjota, mikä tukee sitten muuta kuntoutusta esim. Terapiaa. Lääkkeet eivät lasta ”korjaa”, mutta tukevat. Avun saanti olisi myös tärkeätä, jotta mahdolliset nyt-ongelmat voitaisiin ennaltaehkäistä. Valitettavan usein nepsyys ja mt-ongelmat linkittyvät.