”Mitä tehdä silloin kun perheessä toisen aikuisen kaikki huomio ja energia menee lapsiin? Kun on useaan kertaan yrittänyt pyytää toiselta aikuiselta huomiota, läheisyyttä ja keskustelua – turhaan.

Kyse ei ole siitä etteikö se aikuisseuraa kaipaava osapuoli ymmärtäisi lasten edun menevän ykkösenä, vaan siitä että saa kerta toisensa jälkeen kokea ettei kelpaa. Sitten ihmetellään kun ”ei vaan ollut enää muuta puhuttavaa kuin lapset”. Miten voisikaan olla jos aikuisten kesken ei olla enää aikoihin oltu kiinnostuneita siitä mitä toisen elämässä tapahtuu, mitä toinen haluaa tai mitä hän ajattelee asioista.

Lapset ovat rikkaus mutta jos perheessä elävää aikuista kumppania kohtaan ei enää riitä mielenkiintoa on kyse aikuisten välisestä kommunikaatiosta, ei siitä että toisen tarpeet olisivat kohtuuttomia. Aikuinen kumppani ymmärtää, ettei sitä huomiota välttämättä saa heti kun sitä tarvitsee. Kuitenkin, jos useimmiten saa kokea että omat tarpeet ovat väärin, tuo se pahan olon. Silloin tuntuu että kahden aikuisen väliltä on loppunut jotain aivan muuta kuin yhteiseen vanhemmuuteen panostaminen.

Vauva-ja pikkulapsiaikana lapsissa ollaan ymmärrettävästi kiinni koko ajan. Kuitenkin lasten kasvaessa olisi terveellistä että aikuiset keskittyisivät myös toisiinsa. Mikään ei satuta toista aikuista pahemmin kuin se että toinen ei välitä. Parhaassa tapauksessa saa vielä kuulla ettei itse ymmärrä lasten menevän aina edelle. Tulee tunne että tätäkö se parisuhde-elämä tulee olemaan.

puistonpenkki

Kuvituskuva, ylin kuvaWill O.

Vanhemmuuteen hukkuminen on myös hyvä tapa olla käsittelemättä itseen tai kumppaniin liittyviä tunteita. Onko omien tunteiden kohtaaminen sitten niin pelottavaa että sitä pakenee mieluummin vanhemmuuteen? Minkälainen parisuhdekäsitys lapsille tulee kotoa jos toinen vanhempi on vain lasten asioihin keskittyvä ja toinen vanhempi useimmiten väärässä? Ainakin sen lapsiin täysillä keskittyvän vanhemman mielestä. Perheestään lähtevää vanhempaa vasta huonolla silmällä katsotaankin. Sanotaan ettei se kestänyt arkea. Kuitenkin kaksivärisellä omenalla on aina kaksi väriä, riippuu siitä kenen puolelta katsoo.

Toki myös vanhemmuus vaatimuksineen on todella paljon rankempaa nykyisin kuin ennen. Silti toisen kuulumisten kysyminen kestää muutaman minuutin. Lasten kasvuympäristön yksi tekijä on vanhempien välinen rakkaus eikä se kestä jollei siitä huolehdi.”

Nimim. Huono äiti?

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Ninni Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

6 vastausta artikkeliin “Kun kumppanin huomio riittää vain lapsille”

  • Lenni sanoo:

    Nyt kun omat lapset ovat kaksikymppisiä ja olemme miehen kanssa kahden kotona -ja jos pitkään elämme, avioliittoa on vielä 30 vuotta jäljellä -näyttää parisuhteeseen panostaminen viisaalta arvopäätökseltä.

    Emme ole olleet mikään täydellinen ”mätsi”, vaan ihan tavallisia ihmisiä ristiriitoineen. Mutta kummankin sitoutuminen, asiallisen kotirauhan ylläpito, säännöllinen seksi (!) ja käsittelyyn otetut tosi kipeät asiat riitoine ja välirauhoineen ovat tehneet meistä tasapainoisen keski-ikäisen parin. Laitoimme aikanaan arjen valinnoissa lapset edelle, mutta sillä logiikalla, että yhdessä pysyvät toisiaan asiallisesti kohtelevat ja halailevat vanhemmat ovat lapselle tärkeämpi kasvupohja kuin loistava kasvatus tai vuoden äiti -palkinto.

    Kun suhde meni vinoon, piti puhua ja riidellä. Ja hyväksyä se, ettei joistain asioista vain syntynyt yhteistä käsitystä. Kaksi ihmistä, kaksi totuutta. Jälkikäteen katsottuna pikkulapsiaikana minua ei kohdeltukaan niin väärin kuin uskoin, vaan vanhat kunnon tunnelukot ne siellä ottivat kipeää ja värittivät tulkintojani. Ja miehellä omansa!

    Lapset ovat vain hetken lainassa, mutta kumppanin kanssa kuljetaan jopa loppuelämä…

  • Ninni sanoo:

    Oma maailmansa se on vielä kun elää pääsääntöisesti lasten kanssa yksin ainoana vanhempana. Kun se ero sitten on jo tullut… toinen nyt isosti murrosiässä ja toinen hyvää vauhtia tulossa. Erosta jo 6v. Ex huolehtii lapsista ajallisesti vähemmän ja on perustanut uuden perheen.

    Itse yrittynyt ajoittain rakentaa ihmissuhdetta mutta tuntuu ettei siihen oikein löydy mahdollisuuksia. Lapset, työ, koulu, kaikkien harrastukset ja se myrskyävä murrosikä… välillä mietin että mahdoton yhtälö. Ja koska yrittääkin ihmisen/toisen aikuisen esittelyyn on ollut, tuntuu että panokset on jo aika kovia. Ketään en ihan hevillä esim meidän kanssa asumaan ajattelisikaan mutta olisi se kiva että voisi olla toinen jakamassa jotakin osaa elämästä. Toki kavereita ja ystäviä on joiden kanssa pyritään auttamaan puolin jos toisin.. mutta ei se ole sama.

    Sanonta lapsia ei hankita ne saadaan saa tässä kohtaa taas erilaisen muodon. Lapset ovat tärkeät ja rakkaat. He kuitenkin ovat omalla saarellaan ja minä omallani. Välillä vain mietin voiko tälläiseen löytyä toista, joka olisi mun vierellä, jolle löytyisi se oma paikka.? Vai onko niin että kasvatan lapset omilleen ja sitten katselen omaa elämää? Mitään en väkisin väännä… kunhan pohdin…

  • viallinen sanoo:

    Oma kokemukseni on se, että aika kyllä riittää sille kumppanillekin, jos vastuu kodista ja lapsista on yhtä lailla molemmilla puolisoilla. Jos sille toiselle jää kaikki huolehtiminen, niin eipä siinä enää sitten jaksa juuri toista huomioida, kun itselleenkin joskus haluaisi aikaa ottaa. Se on helppo vaatia huomiota, mutta jos pitääkin itse jotain tehdä asian eteen, niin eipä siihen sitten enää löydykään halua tai kykyä.

    Meillä miehen aika meni harrastuksiin ja työhön. Kotona kulki puhelin kourassa joka paikkaan. Jos hänelle yritti jotain puhua, niin tuijotti puhelintaan, ja minuutin jälkeen kysyi, että ”ai niin mitä”. Jos hänelle kertoi vaikkapa työhuoliaan, niin saattoi sanoa suoraan, ettei jaksa kuunnella. Mistään ei ottanut vastuuta, eikä tiennyt mitä milloinkin perheessä tapahtui. Teki, jos asioista aina erikseen sanoi, ja jaksoi sen jälkeen odottaa määrittelemättömän ajan. Meidän suhteen ongelma oli hänen mielestään, että ei ollut parisuhteelle aikaa. Ratkaisi asian ryhtymällä salasuhteeseen, joka minulle sitten paljastui. Ja sehän oli minun vikani, kun en ollut huomioinut häntä tarpeeksi.

    • Väsynyt sanoo:

      Kuulostaa niin tutulta! (Paitsi toi toinen nainen)

      Olemme siis vielä yhdessä. Lasten isän aika menee töissä, harrastuksissa, ja jos raaskii lomaa pitää niin kavereiden kanssa lähtee ryyppy reissuille. Nytten kun on korona, olen vaatinut että huolehtii myös lapsista kun on kotona Kun työt on vähentynyt. Päivät hän huokailee kun ei pääse harrastaan, ja kaveritkin pystyvät ryyppäämään jne.

      Jos tahdon vaikka lukea kirjaa vanhemman lapsen kanssa, ei mee montaa minuuttia kun vauvakin tuodaan kirjaa lukemaan ja isä menee yksin katsoon TV:tä tai viestittelemään kavereille

      • viallinen sanoo:

        Toivon, ettet tee samaa virhettä kuin minä.
        Älä vaan anna periksi, pidä puolesi. Minä joustin vuosikaudet, kun ajattelin, että vain itseään voi muuttaa. Kerroin toki, että tarvitsen apua arjen töihin ja vastuunjakoon, jotta aikaa parisuhteelle jää. En kuitenkaan vaatinut miestä vähentämään harrastusmenoja, enkä kunnolla ärähtänyt siitä puhelimen käytöstä. Hiljaa kärsin, ja ajattelin, että kyllä se vielä joskus ymmärtää. No ei ymmärtänyt.
        Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin vaikka sellaisen 10 vuotta (kun lapset olivat vielä pieniä), niin en suostuisi ottamaan kaikkea arjen vastuunkantoa harteilleni. Ymmärrän kyllä, että olin silloin yksinkertaisesti niin väsynyt (4 vuotta nukuin alle 5 tunnin yöunia, ja nekin pätkissä), etten jaksanut muuta kuin tehdä ja suorittaa. Voimia taisteluun ei ollut. Helpompi oli antaa miehen mennä menojaan, kuin riidellä ja katsoa sitten miehen kiukkuilua kotona.
        Ehkä mä myös pelkäsin erota. Pelkäsin, että jos alan liikaa vaatimaan niin mies lähtee. Tänä päivänä voin jälkiviisaana todeta, että ei olisi kannattanut pelätä. Olisin päässyt paljon vähemmällä paskan määrällä, jos mies olisi lähtenyt jo silloin.

  • 27v naimisissa, kaksi lasta:) sanoo:

    Ei kai tätä oikeesti tarvii edes kysyä, kun joka tuutista toitotetaan, kuinka vanhempien parisuhde on lasten koti?! Lapset on tavallaan aina ensin, mut kyllä sitä puolisoakin pitää ehtiä välillä paijaamaan, ja kyselemään mitä kuuluu, muuten ei kohta ole sitä parisuhdetta, eikä yhteistä kotia, kellään.