Suomalainen pyhäinpäivän perinne alkaa lipua pikku hiljaa Halloweenin vietoksi. Molemmat mallit pyhän vietosta sopivat minulle kyllä. Mutta tässä kuitenkin kertomus, jolla ei ole amerikkalaisen Halloweenin kanssa mitään tekemistä. Tämä on kertomus perheestä, joka tarkoittaa jotakin muuta kuin mitä perinteisesti perheellä on tapana tarkoittaa:

Elämässä on erilaisia kohtaloita. Minun kohtaloni oli menettää vanhempani työikäisinä. Olen kertonut tästä aiemminkin ja nyt viiden vuoden jälkeen voin sanoa, että pahin on ohi, elämässä mennään eteenpäin. Se ei tuntunut siltä silloin 5 vuotta sitten, mutta siltä se tuntuu nyt.

Elämä antaa ja elämä ottaa. Vanhempieni poismeno varhaisessa vaiheessa paitsi entisestään osoitti veljeni merkityksen myös avasi silmät katsomaan perhettä ihan uudessa valossa. Perhe on minun mielestäni jokaisella korvien välissä ja minun perheeseeni kuuluu puoli päiväkotia.

Ketkä ovat he, jotka sanovat, että kyllä me voimme ottaa lapsia hoitoon, jos on iltahässäkkää. Ketkä ovat he, joiden kanssa ollaan tekemisisssä ilon ja surun hetkinä. He ovat lapsen päiväkotikaverien vanhemmat. Se ei ole itsestään selvää vaan tulos siitä, miten yhteisö hitsataan yhteen viisaasti. Ja se on myös tulos siitä, että katsoo asioita uusin silmin.

Lasteni päiväkodin pitkäaikainen johtaja Kiti johti lapsia ja meitä aikuisia erittäni viisaasti. Kävimme välillä tekemässä päiväkodissa porukalla vihannessoppaa, välillä pidimme kirpputoria ja kappas vaan kuin varkain, me kaikki tunsimme toisemme erittäin hyvin. Samalla kun lapset hitsautuivat yhteen, yhteen hitsautuivat myös vanhemmat. Yhtä perhettä tarkoitti samaa kuin yhtä päiväkotiperhettä ja tarkoittaa sitä yhä. Aina voi pyytää apua ja tarjota apua, kun ollaan sitä samaa perhettä. On toki muitakin ystäviä, mutta päiväkoti kohoaa tässä täysin omaan sarjaansa.

Sen se elämä opetti. Että pitää katsoa ympärilleen ja ymmärtää, että ystävä voi olla uudessa suunnassa. Ja sen, että yhteisö tehdään itse.

Tiedän, että pyhäinpäivä on monelle raastavaa tuntien laskemista, jolloin vain odottaa, että pyhä on ohi. Ettei tarvitse enää keskittyä muistamaan, koska sen muistamisen raskautta ei tajua ennen kuin on sen kokenut pohjia myöten.

Elämä on opettanut myös sen, että jotkut menetykset ovat melkein liian raskaita. En tarkoita tällä omiani, koska vanhemmat ensin ja lapset sitten on kuitenkin se luonnollinen suunta, vaikka vanhemmat olisivat kuinka nuoria. Sen sijaan oman lapsen menetys (jota en ole itse kokenut) on menetys ihan eri mittakaavassa – silloin, ymmärrätte varmaan, ei Halloweenin hössötys tänään tai juttuni päiväkodin vihannessopista paljoa naurata. Mutta onneksi huomenna on uusi päivä ja uusi mahdollisuus. Ja monelle taas yksi pyhäinpäivä taakse jäänyttä elämää.

 

 

 

— Huono Äiti

Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Mummo Peruuta vastaus

Yksi vastaus artikkeliin “Kun kaikki kuolevat, ketä jää jäljelle?”

  • Mummo sanoo:

    Kiitos Huono Äiti hyvästä kirjoituksesta! 🙂 Taidokasta selviytymistä ruuhkavuosistasi! Oli helppo samaistua elämäntilanteeseesi. Mummon muistoja:1970-luvulla ei vielä ollut subjektiivista päivähoito-oikeutta. Hiekkalaatikon reunalla naapuriäitien kanssa ystävystyttiin ja sovittiin lasten ”kaitsemisvuoroista,” yhteisistä lounaista ym.avusta puolin jos toisin.