Halusin aina kovasti saada pikkusiskon, mutta jäin ainoaksi lapseksi. Joten olin todella iloinen kun hoitaja ultraäänikuvauksessa sanoi, että tyttäreni oli saamassa pikkusiskon. Yllätys oli se, että en tiennyt yhtään, että mitä se tarkoittaisi.

En oikeastaan kärsinyt siitä, että minulla ei ollut sisaruksia. Kaipasin vain jotakuta, joka olisi minulle tärkeä, läheinen ja seurana. Sisaruksen kaipuu aktivoitui uudelleen aikuisena, kun menetin vanhempani. Silloin kaipasin todella jotakuta, joka olisi jäänyt perheestämme jäljelle.

Kun toivoin esikoiselle sisarusta, en osannut ajatella asiaa tältä kannalta. Mutta nyt jos pitäisi perustella, että yrittääkö saada useamman lapsen vai ei, sanoisin ehdottomasti useamman juuri siksi, että lapsilla olisi toisistaan tukea elämän vastoinkäymisissä.

Takeitahan siihen ei ole, että lapset tukisivat toisiaan tai olisivat edes väleissä. Nyt vasta kun olen kahden äiti, olen ymmärtänyt, että en tiedä yhtään mitään siitä, millaista on kasvaa ja elää sisarusten kanssa.


Ylin kuva Caroline Hernandez.

Aikuisilla ystävilläni on hyvin vaihtelevat välit sisaruksiinsa. On siskoksia, jotka ovat parhaat ystävät, ja on veljeksiä, jotka eivät näe toisiaan kuin kerran vuodessa ja silloinkin pakon edessä. Olen kuullut aikuisten miesten itkevän sitä, että he ovat aivan ulkopuolisia sisarustensa joukossa.

Ainoaa lasta tämä hämmentää. Harvoin ihmissuhteet ovat helppoja, mutta pidin sisaruussuhdetta jotenkin kaiken voittavana siteenä, samanlaisena kuin äidinrakkautta.

Myös omien lasten katsominen hämmentää. Eikö sisarussuhde olekaan pelkkää auvoa? Samanmielinen kaveri koko ajan saatavilla? Eikö sisko olekaan tukija, puolustaja ja ymmärtäjä?

Sisarukset riitelevät, he tölvivät toisiaan ja suhtautuvat toisiinsa halveksuvasti. Kiista saadaan aikaan mistä tahansa, toista ärsytetään tahallaan. Rakkaudenosoituksia näen hyvin harvoin, mutta kai siellä pohjalla kiintymys kuitenkin on.

Ja olihan heillä vuosia hyvät yhteiset leikit, kinastelusta huolimatta. Ehkä aikuisena he osaavat arvostaa toisiaan, ainakin kovasti toivon niin.

Nimim. Ainoa lapsi

P.S. Ai mitkä sisarusriidat?!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 12 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Kateus!! Peruuta vastaus

12 vastausta artikkeliin “Kun ainoasta lapsesta tulee sisarusten äiti”

  • Se ainoa sanoo:

    Juuri tämä. Koen epäonnistuneeni kun en ole saanut hitsattua lapsia yhteen, ajatuksella veri on vettä sakeampaa. Itse kaipasin sisaruksia ja vielä enemmän nyt aikuisena.

  • Henrietta sanoo:

    Olin itse vanhojen vanhempien ainoa lapsi. En siitä mielestäni hirveästi kärsinyt, mutta olin sitä mieltä, että jos minulla joskus on lapsia itselläni, niin niitä on vähintään kaksi.
    No nyt niitä on kolme teini-ikäistä pienillä ikäeroilla. Koko ajan tuntuu käynnissä olevan 2 vastaan 1 taistelu, tosin osapuolet vaihtuvat säännöllisen epäsäännöllisesti. ’Ulkopuolisen uhan’ edessä koko kolmikko toimii yhdessä. Raskaita aikoja on ollut: kolme alle kolmevuotiasta, nyt teini-iässä omat ongelmat, mutta tuntuu siltä, että heidän sisarussuhteensa on muodostumassa vahvaksi.

  • JustMe sanoo:

    Siskon kanssa välit on periaatteessa ihan hyvät, mutta olemme vain niin erilaiset ihmiset, ettemme ole oikeastaan ihan pikkulapsiaikaa lukuunottamatta pahemmin henganneet yhdessä, vaikka ikäeroa on vain se ihanteellinen pari vuotta.

    Asuttiin pihapiirissä, jossa oli paljon lapsia ja yhteisleikit toki, mutta jos leikit eriytyi niin molemmilla oli ne omat bestikset.
    Koulun alettua oltiin sitten jo ihan eri aaltopituuksilla niin koulunkäynnin, harrastusten kuin kavereidenkin suhteen.

    Nyt molemmilla on omia lapsia ja vielä suht samanikäisiä, mutta asutaan eri paikkakunnilla, ja molemmilla on omat ruuhkavuoden jutut menoillaan eikä pahemmin pidetä yhteyttä, nähdään ehkä just ne muutamat kerrat vuodessa kun lasten synttäreitä vietetään, jos toinen pääsee paikalle.

    Olen läheisempi puolison siskon kanssa, vaikka hänkään ei asu samalla paikkakunnalla. Meillä on enemmän yhteisiä mielenkiinnon kohteita.

    Sit taas omat lapset on kyllä kavereita keskenään. Osaavat riidellä, mutta viihtyvät myös hyvin toistensa seurassa, vaikka ikäero on isompi kuin 2v.

  • Kateus!! sanoo:

    Se mikä itsen on yllättänyt, on se jäätävä ja kaiken nielevä sisaruskateus!! Aina toinen on saanut tai saamassa jotain enemmän/parempaa. Vuoron perään kipuilevat tätä asiaa. Milloin äiti suosii yhtä ja milloin isä toista. Mitä hitsiä tuohon sanoo, muuta kun että on täysin turhia huolenaiheita. Ja tämä siis jatkuu, toinen 17 ja toinen 16 vuotta. Täytyy kaiketi tehdä perinnönjakokin valmiiksi hyvissä ajoin etukäteen, ettei tule sitten riitaa ja vääntöä jostain kaulanauhoista ja lusikoista.

  • Rähinäää sanoo:

    Itselläkin kaksi sisarusta, ja keskimmäisen eläneen siskon kanssa meillä oli välillä väkivaltaisiakin tappeluita, mikä aiheutti itselle pelkotilojakin. Siihen aikaan oltiin keskenään vanhempien töistä paluuseen asti, lankapuhelin kuumana soitettiin vuorotellen isälle, kuinka toinen kiusaa. Vaikka välillä ollut todella hankalaa (ihan näin aikuisenakin, kun eriävä mielipiteeni löi kiilaa suhteeseen), koen että sisaruus on rikkaus eikä minulla monta yhtä rakasta ihmistä ole elämässäni. Olen aina valmis puolustamaan ja suojelemaan sisaruksiani.

    Vanhemmille antaisin kuitenkin neuvon, että se kinastelu ym kähinä kyllä kuuluu siihen hierarkian määrittelyn ja kasvun aikaan, mutta aikuisena esim väkivalta tulisi täysin tuomita ja estää tässäkin suhteessa. Eli sitä sisarusten välistä väkivaltaa ei tule katsoa sormien läpi.

    • Rähinäää sanoo:

      Tarkennus vielä huonosti muotoiltuun lauseeseen, että perheen aikuisten tehtävä on estää väkivaltainen käytös.

  • Ainokainen sanoo:

    Niin totta! Itse ainoana lapsena päätin , että jos ylipäätään haluan ja saan lapsia, toivoisin kahta. Niin onnekkaasti kävikin, kaksi poikaa reilun kahden vuoden ikäerolla.
    Isompi totesi jo aika pienenä ”ettei mikään vingu niin kivasti kuin pikkuveli”.
    Vanhempi tuli juuri täysi-ikäiseksi. Toivon suuresti, ja uskonkin, että heistä tulee jossain vaiheessa muutakin kuin ikuisia riitapukareita.

  • Maisa sanoo:

    Tämä on niin totta, kiitos hyvästä kirjoituksesta! Minä ja mieheni olemme molemmat ainoita lapsia. Itse muistan kuinka itkin ja kiukuttelin äidille kun ei ollut ketään kaveria ja asuttiin syrjässä. Leikin ja touhusin yksin, ja vasta kouluiässä sain kavereita.

    Nyt on sitten 11 v opeteltu lapsiperhearkea, 9v seurattu sisarusten välisiä konflikteja ja täytyy sanoa että ei ole ollut helppoa. Lapset P11, P8, T4 v Kaaoksen sietokyky ei edelleenkään ole paras mahdollinen ja välillä vaan tuntuu että pää räjähtää… Heikkona hetkenä olen jopa jupissut että kaikkeen sitä ihminen ryhtyy. Mutta silti ajatus oli että molemmat haluttiin lapsille sisaruksia juuri siksi että olis leikkikavereita ja isompana myös muuten läheisiä ihmisiä joiden kanssa jakaa asioita.

    Mutta kyllä yllätti tämä sisarusparven haasteet, jatkuva nahistelu, poikien tappelut ja vielä jokaisen lapsen rooli tässä perheen kokonaisuudessa. On saanut ihmetellä että onko tämä normaalia, missä vaiheessa pitää puuttua asiaan. ihan varmasti meillä on oman taustamme vuoksi rima tavallista korkeammalla ja ärsytyskynnys myös alempi. Joka päivä kaipaa aikaa olla ihan yksin ja rauhoittua – no eipä oo ihme kun lapsena ahdistuin kaverisynttäreillä jne sen hässäkän, melun ja kaaoksen vuoksi… Enkä ehkä koskaan oppinut kunnolla leikkimään porukassa.

  • Sisaret rikkaus sanoo:

    Sisarusten kanssa turvallista harjoitella kanssakäymisen aakkosia.Itse isosta perheestä ja aikonaan tapeltu ihan kunnolla.Nyt niille jutuille naureskellaan.4 omaani tappelee,leikkii ja tarvittaessa puolustaa toisiaan muille.

  • AnnaJee sanoo:

    Mä olen ajatellut tyttöjeni välisen tappelun harjoitteluna omien puolien pitämisessä ja muutenkin elämässä pärjäämisessä. Itse olen ainoa lapsi ja kaikki konfliktit muiden kanssa tuntuu tosi ahdistavilta. Et vaikka ne välillä onkin ihan hirveitä toisilleen ja tietää tasan tarkkaan miten loukata toista, niin lopulta mä ajattelen sen olevan parempi kuin oma nyhveröintini, kun pelkään niin paljon olevani tökerö sanoessani oman (eriävän) mielipiteeni.

  • Marni sanoo:

    Jaan kanssasi noi ihmetykset ja tunteet, ainakin osittain. Oon kans ainut lapsi, mun nahistelut oli äitini kanssa. Ei voi varmaan verrata sisarusten kinasteluihin, joita myös olen taivastellut useasti. Meillä vasta 5- ja 7-vuotiaat tyttö ja poika, ei ole yhtään päivää ilman jonkinasteista nahinaa. Miten sen hanskaa? Hermot on välillä koetuksella. On heillä hellät hetketkin, onneksi, joten toivoa on 😊

  • Niina sanoo:

    Täysin samanlaiset tunteet, oli mukava lukea!
    Meillä veljekset syntyivät ennen äitini ja ainoan vanhempani kuolemaa mutta nyt jälkikäteen olen monesti miettinyt että onneksi heitä on kaksi niin että heistä tulee olemaan tukea toisilleen sitten joskus kun vanhempia ei enää ole.
    Sekä minä että mieheni olemme ainoita lapsia joten ainainen riitely, huuto ja tappelu tuntuu välillä uskomattomalta ehkä juuri siksi että siitä ei ole omaa kokemusta mutta toiveena on että tulevaisuudessa he ovat läheisiä juuri tämän ainaisen nahistelun takia!