Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Rakkaat isä- ja äitikollegat, olisin ison neuvon tarpeessa. Neljä vuotta sitten, kun rakas lapsemme syntyi, en olisi uskonut, että vielä jonain päivänä laitan viikonloppuna kellon soimaan, jotta voisin juoda kahvini rauhassa sekä lukea lehden. Tuon tunnin merkitys on kasvanut vuosi vuodelta suuremmaksi, sillä se on vuorokauden ainoa hetki, kun saan olla edes hetken yksin.

Mitä isommaksi lapsemme kasvaa, sitä enemmän hän tuntee olonsa kotona yksinäiseksi. Hänellä on hoitokavereita, kavereita joiden kanssa näemme hoidon ulkopuolella sekä rakastavat isovanhemmat. Perheeseemme ei ole tulossa lisää lapsia, mutta pikkuveljen- tai siskon sijaan hankimme perheelle nelijalkaisen karvakaverin. Pikkukundi saa mummolassa ja aikuiskaverien seurassa täyden huomion, josta hän selkeästi nauttii. Kotiolosuhteissa ulkoilen lapsemme kanssa, lähdemme skoottailemaan, metsään tai puistoon, luen kirjoja hänelle, tai saatamme värittää värityskirja yhdessä. Olen maailman huonoin leikkimään ja koen sen jopa ahdistavana. Koska lapsi saa muilta ihmisiltä täyden huomion, kotona on oletuksena aivan sama. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että istun illat lapsen seurana, koska hänen ”olen niin yksin” kuulostaa niin sydäntä riipaisevalta. Hänen on kovin vaikea leikkiä yksin, värittämällä ja maalaamalla hän voi hetken viihtyä yksin.

Olen yrittänyt selittää lapselle, että välillä on tehtävä aikuisten töitä, kuten siivoilla tai silittää pyykkiä. Tämä totaalinen ripustautuminen alkoi päiväkodin alkaessa syksyllä (oli aikaisemmin perhepäivähoidossa), joten onkohan kyse siitä? Itselläni ei ole koskaan ollut vaikeuksia jättää lasta hoitoon enkä koe olevani takertunut. Olisi joskus äärimmäisen ihanaa päästä yksin salille (kyllä, lapsi kulkee mukana jopa sinne), tai katsoa omaa ohjelmaa telkkarista ja vain olla hetki hiljaa. Koiranleuat, voitte jättää kertomatta, että olisi ollut parempi jättää lapsi hankkimatta. Ei, tässä ei ole kyse siitä, että haluaisin takaisin sinkkuelämän vapauden ja vastuuttomuuden, vaan siitä, että haluaisin lapselleni paremman olon ja itselleni edes sen kuntosalihetken ilman pientä assistenttia.”

Nimim. I need space

Artikkelikuva Cheryl Holt.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 26 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Nimetön Peruuta vastaus

26 vastausta artikkeliin “Kuinka paljon lasta pitää viihdyttää?”

  • Kanerva sanoo:

    Lapsi kokee olonsa turvalliseksi rajoista jotka vanhempi asettaa. Tämän voi tulkita monella tapaa, siksi avaan vähän lisää. Jos lapsi kokee itsensä yksinäiseksi niin hän ei siedä sitä olotilaa. Jos häntä ei auta sietämään tätä, asiat hankaloituvat. Voit kertoa etukäteen, että äiti laittaa nyt pyykit ja lukee sitten lehteä. Voimme tunnin päästä pelata. Kun lapsi tietää mitä tulee tapahtumaan, se helpottaa ahdistusta. Vanhempi asettaa näin rajan, jota toistamalla johdonmukaisesti lapsi oppii sietämään yksin oloa ja luottaa enemmän itseensä. Paljon jaksamista, vanhemmuus on vaikein laji vaikka se onkin ihanaa♥️

  • Jonna sanoo:

    Lapsen pitää oppia viihdyttämään itse itseään. Kuulostaa että hän on taitavasti löytänyt nappulan jota painamalla saa äidiltä palvelua. Hän kuulostaa saavan ihan tarpeeksi viihdykettä. Hän on jo sen ikäinen, että opeta hänet tekemään kotiaskareita, joko innostuu niitä tekemään, tai keksii ihan itse jotain muuta tekemistä.

  • Nimetön sanoo:

    Ymmärrän tosi hyvin tunteesi! Olen samaa mieltä niiden kanssa, jotka uskovat lapsen reagoivan muuttuneeseen tilanteeseen. Tämä vaihe menee varmasti ohi, ja vain muutaman vuoden päästä hän käy huikkaamassa ovelta moidot ja juoksee kavereilleen.

    Tietenkin oman jaksamisen puitteissa, mutta itse tarjoaisin läsnäoloa.

  • mm sanoo:

    Itsehän jo kerroit ongelman, kun sanoit että lapsen ”olen yksin” kuulostaa riipaisevalta. Se aiheuttaa sinussa tunteen, jota et kestä. Miellytät, koska et kestä olla pettymyksen aiheuttaja. Vanhempien tehtävä on opettaa lasta sietämään myös ikäviä tunteita, mutta sinä et voi sitä tehdä niin kauan kun et itsekään siedä niitä. Sinä itse mahdollistat tuon noidankehän lapselle ja ajat itsesi loppuun. Lapselle toki pitää antaa huomiota ja läsnäoloa, mutta myös tilaa kehittää omaa luovuutta tylsyydessä.

  • Ninnu sanoo:

    Tutulta kuulostaa ja ymmärrettävä tunne ”yksinäisyys”…. sitä voi olla vaikka saisi kuinka paljon huomiota. Lapsilla on tunteet jotka aistii jos on kiire tai muissa ajatuksissa. Monesti myös aikuiset on herkässä tilassa jos on paljon asioita. Lapsi elää hetkessä ja aikuinen sählää muuta vaikka on lapsen leikissä tai pelissä. Kiva on myös lapsen kanssa tehdä aikuisten koti ja arki asioita yhdessä…. ja sitten sopia milloin ollaan omissa oloissa molemmat. Sovitaan kellosta tai munakello laitetaan merkiksi jotta on mukavampi olla vaikka hiustenvärjäysten ajaksi… Jos haluu ilman lasta lähtee jonnekkin niin on kiva jos on joku joka vois tulla lapsen kanssa olemaan luotettavia on 4H.n tai mll:n lapsenhoitajat pientä palkkaa vastaan. Niin ja sitten lapsi onneksi kasvaa nopeasti ja tunteet laantuu. Sitten alkaa tylsää vaihe… onneksi sekin ohi menevää. Samanlaisia tuntemuksia on monilla. Tsemppiä ja voimia ilon kautta. Aina se ei oo helppoo mutta kyllä se siittä!!!

  • Aina äiti sanoo:

    Kuulostaa tutulta. Mulla myös 4v, joka kaipaa äitiä seurakseen kaikkeen. Meilläkin selvä yhteys muuttuneeseen tilanteeseen. Ehkä molempien lapset reagoivat elämäntilanteisiin? Toivon ja uskonkin, että aika tekee tehtävänsä. Mun lapseni tekee kotitöitä kanssani. Huljuttaa astioita vedessä kun siivoilen keittiössä, kerää lelujaan kun siivoan jne. Kun hän katsoo telkkarista lastenohjelmaa, saatan vieressä katsoa luureista Netflixiä. Nyt juuri hän tarvitsee paljon äitiä. Se on raskasta. Voimia siihen!

  • Näin meillä sanoo:

    Minusta kuulostaa siltä että yhteinen aikanne ei ole kovin laadukasta. Tässä kohtaa voisi päteä sanonta että less is more. Ennakoi, esimerkiksi että nyt voidaan hetki leikkiä tai pelailla yhdessä, jonka jälkeen äiti juo rauhassa kahvit ja tekee hetlel kotitöitä. Lapselle voi sanoa että saa tulla johonkin niistä mukaan auttamaan, mutta hyvil voi sanoa myös että nyt äidillä on omia hommia niin lapsi saa nyt sitten keksiä tekemistä itsekseen. Toinen vinkki on että etsi lastenhoitaja ja otat enemmän omia hengähdystaukoja. Näin saat virtaa tehdä kivoja asioita lapsen kanssa kun olet saanut myös itse hengähtää. Koko ajan ei missään nimessä lasta pidä viihdyttää, vaan hänen kuuluu oppia olemaan myös itsekseen ja keksimään tekemistä. Tylsyys kehittää aivotyöskentelyä ja luovuutta. Kolmantena vinkkiä heittäisin leikkitreffit jonkin kaverin kanssa. Välillä sinä voit vahtia lapsia, niin toinen äiti saa omaa aikaa, ja sitten vuorostaan ne vaihdatte niin että sun lapsi menee kaverin luokse. Koko aikaa ei tarvitse lasta olla viihdyttävässä. pienet hetket riittävät. Ja asioiden sanallinen ennakointi auttaa.

  • Äitiäitiäitiäiti katokatokatotuutuutuutuu sanoo:

    Tutulta kuulostaa! Olen yksinhuoltaja reilu kolmevuotiaalle. Poika on aina minulla, työaikani päiväkodissa.
    Isovanhemmat asuvat toisella puolella suomea.
    Tiiviisti ollaan symbioosissa😅
    Ysin jälkeen illalla alkaa oma aikani ikinä, miksiköhän kuljen väsyneenä päivät😂

    Silti, silti tulen vielä kaipaamaan tätä.
    Roboteilla leikkimistä, pikkuautojen puhuttamista

  • Ei vielä sanoo:

    Ei neljävuotias ymmärrä vielä, että äidin täytyy myös tehdä muita asioita kuin olla hänen kanssaan. Yritä viettää hänen kanssaan aikaa mahdollisimman paljon ja kun teet muuta, niin sitten teet niitä. Lapselle tekee myös hyvää oppia olemaan yksin ja kokemaan tylsyyttä. Kyllä sinä vielä ehdit omia juttujasi tekemään! Koska jossain vaiheessa lapsesi saa paljon muita asioita elämäänsä ja äiti jää taka-alalle, joten yritä nauttia tästä hetkestä.

    • Asiat balanssiin sanoo:

      No voi vittu taas mikä kommentti. Ei sitä nyt omaa elämää tarvihe kokonaan pyssäyttää vaan sen takia että on lapsen hankkinu. Kyllä äitiki ansaitsee välillä pienen lepohetken. Vastapainoks toki myös sit aikaa lapsen kanssa. Itte ihan maksan siitä että saan ommaa aikaa. Laitoin ilmoituksen facebookiin ja pidin työhaastattelut. Sitten palkkasim erään mukavan opiskelijan tekemään satunnaista keikkaa. Kaikki voittaa. Lapsi saa energistä seuraa. Opiskelija saa pientä keikkatyötä, ja itte pääsen hengähtämään ja lataamaan akkuja. Lapsikin tullu monesti iloisemmaksi kun äiti tulee onnellisena ja hyvinvoivana takaisin kotiin. Ihan turhaa on väsyttää itteesä loppuun ja sit marttyyrina todeta myöhemmin että ei siitä mittään sankaripalkintoa saanu kuitenkaa vaikka kuinka uhriuduit ja unohit omat tarpees kokonaa. Tasapaino on se juttu. Sopivassa suhteessa ollaan läsnä lapselle ja vastapainoks vanhempi voi ihan hyvällä omalla tunnolla ottaa myös omaa aikaa.

      • Lisäys edelliseen sanoo:

        Tosin, siitä olin kanssas samaa mieltä että lapsen on hyvä oppia sietämään myös tylsyyttä ja leikkimään itsenäisesti.

        Terveisin asiat bslanssiin

      • Helsinkiläinen sanoo:

        Voi vittu itsellesi. Pudätkö aloittajaa niin tyhmänä, ettei hän osaa etsiä lapsenvahtia?

        Tämä on ihan normaalia 4-vuotiaan kehitystä, vaikka lapsi yrittää erkaantua äidistään pikkuhiljaa, on hänen vaikea olla äidistä erossa. Meilläkin 4-vuotiaalle tuli tuollainen vaihe, ja meni itsestään ohi kun 5-vuotissynttärit lähestyivät. Ei ollut kyse huomion puutteesta, vaan nimenomaan äidin yhteisestä ajasta. Ei tarvinnut mitenkään opettaa lasta olemaan yksin — tämä kuuluu ikään, ja vahinkoa tehdään jos ikään kuuluvia asioita yritetään kitkeä lapsesta pois pitäen niitä vikoina lapsessa.

        Meillä pahimpina aikoina auttoi se, että lapsi sai öisin läheisyyttä nukkumalla perhepedissä, ja sen voimalla hän jaksoi päivisin paremmin erossa äidistä. Aina kun hän nukkui yön omassa sängyssään, oli seuraava päivä kahta kauheampaa ripustautumista.

        Sinänsä ihan ymmärrettåvää, tuon ikäinen herää aamulla, hänet kiikutetaan päiväkotiin, hänet haetaan klo 17, sitten kauppaan, kotiin syömään, sitten on pari tuntia aikaa vanhempien kanssa, tosin vanhemmat yrittävät silloin laukata salilla ja tehdä kotitöitä ja sitten lapsi meneekin nukkumaan. Aikaa vanhempien kanssa erittäin vähän, eihän tuo riitä! Päiväkoti kasvattaa lapsen, koska vanhemmat eivät juurikaan edes ole lapsensa kanssa.

  • Rakkauttavain sanoo:

    Kyseessä on vielä ihan pieni ihmisentaimi, joka alkaa tosissaan ymmärtämään, että on äidistä ihan erillinen ihminen, tarvitsee siis turvallisuutta ja sen vuoksi on äidissä kiinni. Päiväkodin aloitus varmasti vaikuttaa myös. Lapsi kaipaa seuraa, koska on saanut kavereita päiväkodissa. Eli ei mitään ihmeellistä, vaan ikään kuuluvaa kehitystä ja kipuilua.

    Syliä ja halia, lapsi saa sen turvallisuuden tunteen, että äiti on läsnä, vaikka erillisiä ihmisiä ollaankin. Ja lapsi mukaan niihin kotitöihin! Laitat vaikka lattialle pyykkipinon, jonka lapsi saa laittaa koneeseen. Ja lapselle lapsiseuraa enemmän, niin oppii itsenäisyyttä siinä luontevasti. Tämäkin on vain vaihe, vuosi sitten meilläkin hoettiin minuutin välein äitiä, vaikka ei ollut asiaa, se oli vain varmistus, että olen siinä ja huomioin. Ei hoeta enää, se meni ajan myötä pois. Tsemppiä, tämä(kin) vaihe helpottaa kyllä.

  • kaarina.levaharju@gmail.com sanoo:

    Lapsi tajuaa, ettet halua olla hänen kanssaan. Ja ehkä et ole läsnä silloinkaan, kun muka vietät aikaa hänen kanssaan. Lapsi alkaa kärttää huomiota, ikäänkuin yrittää herättää sinut. Olette ikävässä kierteessä.
    Missä isä on?
    Jos lapsi on kovin sosiaalinen, hän kaipaa leikkikaveria. Pyytäkäää teille kavereita leikkimään ja lapsesi alkaa myös käydä kaverilla, kunhan oppii.

    Ei ole kovin reilu tilanne lasta kohtaan.

    • Kettu sanoo:

      Anteeksi nyt vain, mutta tuo on todella syyllistävää eikä perustu mihinkään muuhun kuin omaan luuloosi. Se, että äiti kaipaa edes vähän omaa aikaa, ei tarkoita, ettei halua olla lapsen kanssa. Se tarkoittaa vain, että haluaa vähän omaa aikaa. Vaikka kuinka tykkään olla lasteni kanssa, se jatkuva vessaankin ulottuva ”äitiäitiäiti” on rasittavaa. Kyllä minä mieluummin leikkisin illat lasten kanssa, mutta täytyy myös tyhjentää ja täyttää tiskikone, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, siistiä keittiö jne. Vaikka koko päivän olisin tyytyväisenä leikkinyt lapsen ehdoilla, se ei estä sitä seuran kärttämistä sillä hetkellä, kun sanon, että nyt on pakko tehdä hetki jotain kotityötä.

      Ja mitä se sinulle kuuluu, missä isä on? Lienee huomioitu jo aloittajan elämässä isän osallistumisen mahdollisuudet.

      Jos sinulla, Kaarina, on lapsia, he eivät ilmeisesti ole käyttäytyneet koskaan aloittajan lapsen tavoin, mutta se ei tee aloittajasta huonoa äitiä.

      • Helsinkiläinen sanoo:

        Äiti kaipaa omaa aikaa, mutta se ei voi olla aina lapselta pois. Oma aika pitää ottaa silloin kun lapsi on päiväkodissa tai keskellä yötä kun lapsi nukkuu, mutta jos lapsella on päivässä 2 tuntia yhteistä aikaa äidin kanssa, ei se voi mennä niin että juuri silloin äiti laukkaa salilla ja ottaa omaa aikaa.

        • Kettu sanoo:

          Ihanko totta 1-2 tuntia viikossa omaa aikaa on liikaa? Entä jos vanhemman pää ei kestä jatkuvaa ripustautumista, vaan alkaa purkaa ärtymystä tahtomattaan lapseen tavalla tai toisella? Lapsellekin olisi parempi, että vanhempi voi hyvin. Jos vanhempi on lapsen kanssa viikonloppuna koko ajan, kyllä sinne hyvin mahtuu yksi salireissu ilman lasta.

          On se kumma, kun pitää päästä syyllistämään toisia, jos itse jaksaa paremmin/on helpommat lapset/lyhyempi työpäivä mahdollistamassa oman ajan päiväkotipäivän aikana. Todella ikävää, että koet oman ajan kaipaamisenkin olevan pahasta. Neuvojahan aloittaja pyysi, ei syyllistämistä. Minun mielestäni äidin psyykelle ei ole kestävä ratkaisu odottaa vuosia ennen kuin saa omaa aikaa, jos sitä kokee tarvitsevansa. Jos muutenkin jo kamppailee oman jaksamisensa kanssa, syyllistävät kommentit vain pahentavat tilannetta lisäämällä riittämättömyyden ja huonouden tunnetta.

  • Manda sanoo:

    Eiköhän tämä liity jollakin tavalla syksyn muutokseen. Tämä on vaihe, joka menee ohi -joskin kannattaa varautua, että koulun aloittamisen aikaan saattaa uusiutua.
    Voi olla erityisherkkyyttäkin. Lapsi kaipaa rakkautta ja läheisyyttä.

    Voisiko lasta osallistaa siivouspuuhiin, hänen tasollaan ja hänen tavallaan? Hän voisi ikään kuin pyyhkiä pölyjä tai muuta äärimmäisen pientä, kunhan saa kokea osallistuvansa?
    Tai kun aikuinen tekee jotakin muuta työtä, voisiko lapsi leikkiä lähellä omilla leluillaan?

  • Äiti-äitii-ÄITIIIIIII sanoo:

    Ehdottoman hyvä ulostulo kirjoittajalta! Ja et ole ainoa etkä yksin!

    Meillä nuorimmainen on takertuvainen. Hän on parin kuukauden päästä kolmevuotias. Vastikään on esiintynyt merkkejä itsenäisestä leikistä, jonka hän rakentaa itse ja leikkii hyvin viihtyen. Välillä saatamme jopa vaihtaa katseen ja hymyn mutta lapsi palaa leikkinsä pariin takaisin.

    Viime viikonloppu oli taas sitä äitiisiisiäiti-jankkausta, joka ei lopu. Koko ajan olisi pitänyt olla saatavilla. Koko ajan olisi pitänyt vastata ”No mitä?” Minäkin olen sitä mieltä, että lapsen on opittava viihdyttämään itse itseään, sietämään tylsyyttä ja ajoittaidta epämukavuutta. Elämä ei ole aina hauskaa ja tapahtumarikasta, ja vain eteenpäin ponnistellen voi saavuttaa asioita. Ei kukaan tuo sinulle menestymistä ilmaiseksi. Olisi karhunpalvelus opettaa lapselle, että maailma on hänelle velkaa. Maailma oli täällä ensin ja lapsen on sopeuduttava. Niin se vaan menee. Ei elämä silti huonoa ole – se säilyy mielenkiintoisena!

    Mutta symppaan: tämä vaihe on vanhemmalle välillä ihan saakelin turhauttava!

  • Nimetön sanoo:

    Se on varmaan vain tuo ikä. Ja ehkä päiväkodin aloitus. Omani oli ihan samanlainen, aina jow oli yksin, niin piti saada minusta seuraa. Aloin vain järjestää kavereita kylään enemmän, ja ottaa omaa aikaa, kun lapsi oli esim isovanhemmilla. Oma teinini viihtyy ihan loistavasti jo yksinkin, eli ei syytä huoleen, kyllä se vaihe menee ohi 🙂

  • Ainokaisen äiti sanoo:

    Tylsyys ruokkii luovuutta ja mielikuvitusta. Se tekisi hyvää kaikille lapsille. Eiköhän kyseessä ole kehitysvaihe, jota päiväkodin aloitus on voimistanut.

    Mikä lapsen toisen vanhemman rooli lapsen hoidossa on, jos et pääse mihinkään yksin?

  • Hetken pieniä sanoo:

    Missä on lapsen isä? Etkö voi mennä salille kun lapsi on isovanhemmilla? Varmasti muutos on reaktiota päiväkodin aloitukseen ja on siis ohimenevä vaihe. Kohta kaverit kiinnostaa enemmän kuin äiti. Tsemppiä.

  • Kaitsu2 sanoo:

    Ikävä tilanne. Ja kyllähän vastaus on että lasta ei tarvitse viihdyttää. Kotityöt on ihan oikeutettua tehdä. Ehkä tosiaan koira helpottaa. Ja kun ikää tulee niin lapsi viettää aikaa kaverien kanssa ja tilanne muuttuu.

  • Jaksamista! sanoo:

    Huh, hankala ja varmasti raskas tilanne sinulla. Saisiko tosiaan neuvolasta apua? Vaikuttaako lapsesi muuten ihan ”normaalilta” vai voisiko kyseessä olla jonkin asteista erityisherkkyyttä? Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta toimisiko hänen kanssaan yksinolemisen harjoittelu niin kuin koiranpennun kanssa, pikkuhiljaa muutama minuutti kerrallaan?

  • Jaa-a sanoo:

    Lapsen on hyvä oppia olemaan yksin. Se, miten sen saa opetettua, voikin sitten olla hankalaa, kun lapsi on takertuja tyyppiä. Mahtaisiko neuvolasta saada neuvoa tällaiseen tilanteeseen?

    • Jaaahas sanoo:

      Neuvolasta, neuvolasta?? Eikö ihmiset osaa itse miettiä keinoja? Ei ne siellä osaa sen kummemmin mitään neuvoa..