”Käsittämätöntä kipua – silti olen kiitollinen”
”Rikki, poikki ja väsynyt. Kaikki on ihan hyvin, mutta sielussa humisee ja päässä suhisee tyhjyyttään. On mies, lapset, lemmikit, omakotitalo ja ihan kiva auto. Hymyilen, nauran ja näytän onnelliselta. Ja olenhan minä, sen hetken. Sitten jatkuva kipu käy liian suureksi.
Tuntuu, että ihoni palaa. Aivan kuin päätä kiristäisi tiukka vanne, silmiin sattuu. Jokainen nivel särkee niin, että en meinaa kyetä liikkumaan. Joskus jalat meneekin alta. En pysty letittämään omaa tukkaani, kun käsiin sattuu. Istuessa en voi nojata, kun selkäranka tuntuu katkeavan. Se kipu on käsittämätöntä. Vuosia juoksin lääkäreillä etsien apua, mutta mikään ei auta. Lopulta sain diagnoosiksi fibromyalgian. Eihän siihen mikään auta. Lääkkeitä olisi turha syödä, paitsi univaikeuksiin.
Kuvituskuva. Ylin kuva Ester Marie Doysabas.
Suostuin silti kokeilemaan lääkkeitä, jos kuitenkin saisi edes pienen helpotuksen. Ne tekivät vaan olon kurjemmaksi. Apua ei siis juuri ole. Mindfullness on hieno asia, ja harjoitankin sitä päivittäin, mutta kun se on ainoa hoito, alkaa usko ja toivo karista positiivisestakin ihmisestä. Tähän sairauteen kuuluu isona osana myös uupumus. Unen laatu on huonoa, eikä se palauta ja nukutut tunnit jäävät pariin joka yö. Vuosia kestäneet univaikeudet, jatkuva uupumus ja kivut sekä perheen arjen pyörittäminen ja omat opinnot eivät ole kovin kevyt yhdistelmä. Olen aina väsynyt. Koko ajan sattuu. Silti pidän hymyn huulillani ja yritän. Yritän niin perkeleesti. Ja omatunto soimaa kun en jaksakaan.
Pitäisi olla enemmän läsnä niin lapsille kuin puolisollekin. Pitäisi huolehtia parisuhteesta ja kyetä seksiinkin. Mutta sekin sattuu. Pitäisi pitää talo siistimpänä. Pitäisi laittaa parempaa ruokaa. Pitäisi liikkua enemmän. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Kun kerrankin annan itselleni luvan romahtaa ja menen vessaan piiloon itkemään, puoliso ei välitä. Kun kerrankin höllään ja selaan syödessäni somea työjuttujen sijaan, saan arvostelevia katseita puolison taholta. Kun kerran menetän malttini ja karjaisen lapsille, saan kuulla ”no niin, itekin huudat”, kun olen huomauttanut aiemmin puolisolle, että lapsille huutaminen ei ole oikea tapa kommunikoida. On vaan niin riittämätön olo.
Kuva Sarah Kilian.
Pitäisi olla armollisempi itseään kohtaan, mutta se on vaikeaa, kun on tottunut suorittamaan. Ja vaikeammaksi sen tekee tämä räjähdysherkkä tunnelma parisuhteessa. On vaikeaa yrittää keskittyä itseensä, ja etenkin siihen hyvään itsessä, kun stressaa kaikesta ympärillään. Tässä ne mindfullness-harjoitukset ovat olleet hyödyksi. Jotenkin sitä selviää päivästä toiseen. Hoidan hommat hymyssä suin. Leikin lasten kanssa, ulkoillaan, hoidan koirat, soitan työpuhelut, kirjoitan, siivoan ja kokkaan.
Arjessani on paljon asioita, joista olen kiitollinen ja joista saa voimaa. Joka päivä olen kiitollinen siitä, että lapseni ovat terveitä. He ovat niin ihania. Koirani ovat aina olleet henkireikä arjen keskellä. Ei tässä vuodatuksessa taida olla sen kummempaa pointtia. Kunhan puran tuntojani ja toivon, että ehkä joku vastaavassa tilanteessa näkee, ettei ole yksin. Elämästä löytää aina jotain hyvää, kun vaan jaksaa katsoa.”
Nimim. Jaksaisko
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 2 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Itse myös fibromyalgiaa ja muutakin sairastava.
Pyytäisin, että kävisit lääkärissä ja saisit rautavarasto-arvon selville.
Minulla helpotti elämä mahdottomasti.
Se arvo oltava sitten yli 30.
Lääkärit pitää 13 ala-arvona.joka on käytännössä sama kun ei ollenkaan.
Jos et rautatankkaukseen pääse ja arvo alhainen….syö rautatsbletteja.
Hienoa, että osaat kaiken keskellä olla kiitollinen.
Tiedän hyvin tuon riittämättömyyden tunteen ja suorittamisen. Illalla, kun pitäisi hyvillä mielin käydä levolle, onkin seurana vain oma riittämättömyys ja huono omatunto tekemättömistä asioista tai siitä, ettei rättipoikkiväsyneenä jaksa enää ryhtyä miehen kanssa panohommiin..
Toivottavasti teillä puoliso ottaa vastuuta myös kodista ja lasten asioista. Se on jaksamisesi kannalta tärkeää.
Minä opin sietämään epäjärjestystä pakon edessä. Opin myös ostamaan lasten synttärikakun pakastealtaasta sen sijaan, että tein sen itse. Opin, että muusin voi tehdä jauheesta olematta huono ihminen. Opin, että ikkunat ovat ikkunoita vaikkei niitä pese joka kevät ja syksy. Minun oli pakko laskea rimaa, en olisi muuten selvinnyt. En saanut apua puolisolta.
16 vuoden suhteeni päättyi vuosi sitten eroon. Mies löysi toisen naisen, jolla oli enemmän aikaa hänelle. Nyt joudun hoitamaan kaiken yksin, mutta silti tilanne on parempi. Voin halutessani vaikka katsoa illalla elokuvan telkkarista ilman, että se tuntuu väärältä tai että joku siitä suuttuu. Ei tarvitse potea enää huonoa omaatuntoa.
En tietenkään tunne miestäsi, enkä tiedä tilanteestanne enempää kuin mitä kirjoitit. Vaikka en teille eroa tietenkään toivo, niin halusin kuitenkin sinulle sanoa, että ole varautunut siihen. Minä en ollut varautunut, ja en osannut erotilanteessa pitää tarpeeksi puoliani. Annoin liian monessa asiassa periksi. Nyt jälkeen päin toivon, että joku olisi minua varoittanut aikaisemmin. Olisi sanonut, että varaudu. Vaikkei ikinä eroa tulisi, niin mielestäni jokaisen pitäisi se ajatustyö käydä läpi, ”entä jos”.
Toivon kaikkea hyvää sinulle!