Moni myöntää pysyvänsä parisuhteessaan ainoastaan tai lähes ainoastaan ”lasten takia”.

Myös moni eronnut myöntää, että kituutteli suhteessaan tarpeettoman pitkään ”lasten takia”.

Vanhempien ero on lapsille järkytys ja traumaattinen kokemus. Siksi on täysin ymmärrettävää, että vanhemmat haluavat säästää lapsia siltä. Jopa siihen pisteeseen, että ainoa yhdessä pitävä asia ovat ne lapset.

Hyvällä tuurilla käykin niin, että aika auttaa ja ongelmat pystytään ratkaisemaan. Mutta aina suhdetta ei pysty korjaamaan ja perheenä elämään, vaikka kuinka haluaisi suojella lapsia.

Eikä se yhdessä pelkästään lasten takia oleminen välttämättä ole lainkaan parempi ratkaisu.

Se tietysti riippuu tapauksesta, mutta jos ollaan siinä pisteessä, että ilman lapsia varmasti erottaisiin, kukaan tuskin voi suhteessa kovin hyvin. Eivät vanhemmat – eivätkä myöskään ne lapset.

Asia kun ei ole yksiselitteistä niin, että yhdessä olevat vanhemmat on yhtä kuin hyvä kasvuympäristö lapselle. Eron partaalla olevat ja kenties toisiaan jopa vihaavat vanhemmat eivät pysty pitämään perheen ilmapiiriä sellaisena, että lapset eivät huomaisi mitään. Vanhempien välinen suhde vaikuttaa väistämättä kodin ilmapiiriin, silloinkin kun kuvassa ei ole mitään sen erikoisempaa kuin ”tavallisia ongelmia”.

Jos kyseessä on päihdeongelma tai väkivaltaisuus, tai pelkästään riitely, vaikuttaa se tietysti selkeästi. Mutta myös kylmät ja etäiset välit on sellainen asia, jonka lapset huomaavat. He eivät välttämättä puhu näistä asioista, mutta he havaitsevat ne kyllä.

Silti, kun avioeroa miettii, alkaa omassa päässä naputtaa syyllisyys lapsista. Eikö kuitenkin olisi parempi pysyä yhdessä? Lasten takia?

Jos mietteistään puhuu muille, saattaa kuulla saman: Eikö teidän kuitenkin olisi parempi pysyä yhdessä? Lasten takia?

Mikäli eroon päätyy, saattaa kantaa vuosia mukanaan syyllisyyttä siitä, että ei pysynyt yhdessä edes lasten takia. Että otti ja lähti, itsekkäästi.

Nykyisin puhutaan niin paljon siitä, että ”ihmiset eroavat liian helposti”, että varmasti jokainen eroava syyllistää itseään. Eroamista pidetään itsekkäänä ja ajattelemattomana tekona, vaikka todennäköisesti sitä on mietitty jopa vuosia, ja se saattaa olla kaikkea muuta kuin itsekäs valinta.

Kukapa oikeasti haluaisi nähdä lapsiaan vain osan aikaa? Kuka haluaisi ehdoin tahdoin rikkoa perheensä? Suurin osa ihmisistä ei eroa liian helposti, he eroavat vasta sitten kun tilanne on niin paha, että avioero on helpotus.

Monesti saatetaan unohtaa se puoli, että avioero voi tarjota myös paljon hyvää, eikä pelkästään ikäviä asioita. Se voi mahdollistaa eronneille uuden, paremman ja terveemmän parisuhteen. Se voi antaa lapsille mallin siitä, että elämäänsä saa muuttaa, ja että joskus joutuu tekemään vaikeita ratkaisuja jotta tilanne paranisi. Vanhempien uusia suhteitakin demonisoidaan, vaikka ne voivat antaa lapsille esimerkkiä siitä, miten rakastavassa parisuhteessa toimitaan.

Lapset sopeutuvat hyvässä ja pahassa aivan kaikkeen. He tottuvat uuteen elämään eron jälkeen, hyvine ja huonoine puolineen. Mutta he tottuvat myös siihen, että he elävät toisiaan vaivoin sietävien vanhempien kanssa kodissa, jossa asiat eivät ole hyvin. Miksi jälkimmäinen näistä olisi jotenkin parempi asia?

Lähde.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 15 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Sussu Peruuta vastaus

15 vastausta artikkeliin “Kannattaako ”lasten takia” pysyä yhdessä?”

  • Hyvä on miettiä sanoo:

    Asiaa kannattaa kyllä miettiä. Jos lapset ovat esim. yli 15-, mutta alle 18-vuotiaita, ei tarvitse odottaa täysi-ikäisyyttä enää kauan. Silloin voisi hyvin odottaa siihen asti. Lasten kannalta vanhempien avioero voi kirpaista vielä nuorina aikuisinakin, MUTTA silloin ei tarvitse vänkyttää eks-puolison kanssa huoltajuudesta kaiken muun lisäksi (omaisuuden jako). Jos lapset ovat vielä pieniä, esim. alle 12-vuotiaita, on odotus niin pitkä, että täysi-ikäisyyteen asti ei ehkä jaksa. Sitten täytyy vaan erota ja kärsiä seuraukset, jos ei liitossa pysty jatkamaan.

  • Mitä vain lasten vuoksi sanoo:

    Olisi kannattanut.
    Erosin kaksi vuotta sitten.
    Tavallaan ”helppo ero”, muttei kuitenkaan.

    Itse olisin voinut jatkaa avioliittoa. Mies oli tärkeysjärjestyksessäni viimeinen, mutta en ollut onneton. Sain iloa muista asioista.
    Ero kuitenkin tuli.
    Löysin pian uuden rakkauden, ihan huikean löysinkin.

    Mutta silti sanoisin.
    Lasten vuoksi kannattaa yrittää. Tehdä monta kuperkeikkaa. Olla kypsä, epäitsekäs, kärsivällinen.

    Jos vain mitenkään mahdollista niin yrittäkää pitää pakka kasassa.

  • balanssi sanoo:

    Itse sinnittelin avioliitossa ajatellen, että kun lapset ovat vähän isompia (16 ja 19), niin otan eron.

    Pidän tätä hyvänä asiana. Loppujen lopuksi narsistinen vaimoni otti eron. Jos minä olisin ottanut eron, olisi helvetti päässyt valloilleen. Nyt exäni uuden tavattuaan oli ainakin hetken syyllisyydentunnossaan minua kohtaan sovitteleva ja saimme eron hoidettua melko mallikkaasti.

    Sanoisin kuitenkin, että ottakaa ero pikimmiten, jos puoliso, on väkivaltainen tai alkoholisti tai käyttää lapsia hyväkseen. Jos syy on, että rakkaus on väliltämme kadonnut ja olemme enemmän kavereita, niin se ei ole hyvä syy eron ottamiselle.

  • Helli sanoo:

    Jos yhdessä pysymisen ainoa syy on lapset, miksi pitäisi pysyä yhdessä?
    Lapset vain kasvavat kylmässä kodissa, oppivat vääränlaisen parisuhde mallin ja muutenkin kuva jää suppeaksi.
    Ex mieheni ei osoittanut koskaan minkäänlaista kunnioitusta, lempeyttä tai hellyyttä. Hän oli kotona tyranni, jonka eteen ja kodin eteen me kaikki muut uurastimme. Mies ei tehnyt mitään, eikä auttanut ketään.
    Kysyin, mitä hän miettisi, jos tyttäremme olisivat joku päivä suhteessa hänen kaltaisen miehen kanssa. Hän sanoi, etteivät tyttäremme ole niin tyhmiä. Eli olin omaa tyhmyyttäni avioliitossa tyrannin kanssa.
    Se asenne oli miehellä ihan selkärangassa, ettei hän osannut naista kunnioittaa. Erosin, lasten vuoksi ennen kaikkea.
    Sittemmin tyttäreni ovat löytäneet ihanat puolisot itselleen ja ovat sanoneet minulle, että ymmärtävät, miksi halusin erota.

  • Kyllä rahakin ratkaisee sanoo:

    Jäiköhän tästä nyt pois ihan todella oleellinen asia, eli talouspuoli?? Jos on tiedossa, että eron myötä puoliso asettuu kaikessa vastahankaan eikä osallistu mihinkään, pystyykö elättämään edes lapset yksin? Monesti katkeruus ja viha parisuhteen menetyksestä saa ihmiset vannomaan ”en maksa senttiäkään sille muijalle”. Elintaso romahtaa, jos joudutaan myymään yhteinen iso asunto yms yms. Mies voi viedä auton mukanaan. Niin kauan kuin erossa voi esim. isä (joskus äitikin) lopettaa kaiken elatuksen lapsille, täytyy punnita tarkkaan. Mutta jos ei isä osallistu avioliitonkaan aikana mihinkään, niin sittenhän asialla ei ole mitään merkitystä. Nykypäivänä myös yhä useampi pari ei ole naimisissa, eli silloinhan siitä joutuu köyhempi osapuoli ulos ilman pennin hyrrää.

    • Kargar sanoo:

      Raha onkin todella hyvä syy pysyä yhdessä. Mitäpä jos eron jälkeen kumpikin tienaisi ihan itse omat rahat ja katsoo sitten uudestaan, mihin on varaa. Pitäisi siis pysyä yhdessä sen takia, että on varaa omakotitaloon ja kahteen autoon.
      Tuttava pariskunta kieriskeli eron partaalla useamman vuoden. Vaimo ei halunnut luopua talosta, autoista ja muusta mammonasta. Runsaasta vapaa-ajastaan puhumattakaan. Isäntä nukkui yönsä kodin vieras huoneessa, kunnes päätti, että nyt riitti.
      Vaikka asuvat nyt kahta kaksiota, niin väitän, että lapset voivat paljon paremmin. Ainakin vanhemmat ovat alkaneet viettämään enemmän aikaa lastensa kanssa.

  • Juiku sanoo:

    Kyllä, lapset ovat erittäin hyvä syy pysyä yhdessä ja sinnitellä mahdollisten ongelmien yli. Lapset oppivat siitäkin, että haasteista selviää eikä tarvi toimia kuten muuttolintu – pesästä pesään, kun vaikeuksia ilmenee. Myös eroavaisuus vaikuttaa olevan ’perinnöllistä’, sillä eronneiden perheiden lapset eivät (välttämättä) ole saaneet pysyvän perheen mallia, missä selvitään asioista yhdessä, mistään. Heille tulee vanhemmiten komplikaatio, kun parisuhteessa täytyisi selvittää jokin haaste, mistä heidän vanhempansakaan eivät ole oppineet selviämään. Ja jokaisella ei ole työkaluja ratkaista niitä itse.
    Lapselle perhe on kokonaisuus, isä, äiti ja mahdolliset sisarukset. Usein eroon ei aja väkivalta, alkoholismi tai muu radikaali eroa VAATIVA asia. Usein eron taustalla voi olla vanhempien itsekkyys, toivo ns.paremmasta kumppanista, hedonismi.
    Tällöin ero on mielestäni paheksuttavaa. Pienet ongelmat eivät ole todellakaan merkki siitä, että täytyisi erota. Ajoittainen epämukavuus parisuhteessa ei ole syy eroon.
    Pienet riidat eivät myöskään vaikuta lapseen niin negatiivisesti kuin suoranainen väkivalta. Kuten jo yllämainittu, normaali perhe ratkoo aamun kahvipöydässä ilmenneet erimielisyydet tekemällä sovinnon ja keskustelemassa asioista rakentavasti.
    On monia, jotka eivät tähän pysty edes ilman lapsia.

    • Lyyli sanoo:

      Höps. Olin 20 vuotta naimisissa. Eiköhän siinä ajassa myös lapset nähneet koko avioliiton kaaren. Ongelman ratkaisun, riidat, sovinnot, rakastamisen ja rakkauden loppumisen. Loppuaika oli kahden masentuneen aikuisen selviytymistä raskaasta arjesta. Onneksi päätimme erota. Isä meni menojaan ja aloitti pikavauhtia uuden suhteen. Lapset eivät koskaan kuuluneet hänen arkeen tai elämään. Hänen mielestään vaimon piti hoitaa koti ja lapset. Lapset ovat nykyään ”pakollinen” kuvio jokatoinen viikonloppu hänelle. Hidastaa uutta elämäntyyliä. (lapset)
      Mutta itse olen keskittynyt lasten hyvinvointiin 120%. Heillä ei varmasti ole ollut koskaan aiemmin näin hyvä koti ja näin hyvä olla. Meillä oli eron jälkeen kummallakin oma velvollisuus huolehtia lasten hyvinvoinnista. Minä tein osani, ja enemmänkin, isä ei.
      Lapset eivät silti ole kokeneet menettäneensä mitään. Eihän isä ennenkään kuulunut heidän elämäänsä tämän vertaa, mitä eron jälkeen.
      Mieluummin onnellinen, seesteinen koti, kuin ongelmainen.

    • Nimetön sanoo:

      Mikä on oikea aika yrittää sinnitellä huonossa suhteessa lapsien takia? Minä en rakastanut lapseni isää. En rakastanut aluksi (ainakaan oikeasti), enkä lopuksi. Olimme nuoria, ja päädyin nopeasti raskaaksi. Muistan vielä elävästi sen tunteen, kun totesin olevani raskaana, ja ajattelin, että tässä tämä nyt sitten oli. Olin tietysti väärässä tässä asiassa. Mutta lapsen isää en rakastanut. Olimme noin 10 vuotta yhdessä, joista 5 vuotta yritin vain sinnitellä. Seuraavaan kevääseen, seuraavaan jouluun, jne. Olisin halunnut antaa lapselleni ehjän kodin. Mutta joka vuosi sinnittely kävi vain vaikeammaksi. En enää halunnut mennä kotiin. Yritin keksiä ihan mitä vain kaupassa käynnistä roskien vientiin, että pääsin pois sen miehen luota. Nyt lähes 10 vuotta eron jälkeen en todellakaan kadu eroa. Suhteeni nyt jo teini-ikäiseen lapseen on erittäin hyvä. Me selvästi lähennyimme eron myötä, kun olimme vaan kaksin. En enää yrittänyt päästä kotoa pois, vaan halusin olla siellä. Silti edelleen köy mielessä, että annoinko periksi liian helposti. Voisiko joku antaa minulle synninpäästön, että en toiminut väärin halutessani eroa..

  • R sanoo:

    Kukaan ei sitä koskaan voi tietää kauanko meillä on aikaa täällä olla ja elää elämää. Mitä jos lasten lapsuuden ajan vanhemmat, tai toinen vanhemmista, koko ajan odottaa sitä vapautta, mikä koittaa sitten, kun lapset ovat isoja ja pääsee irti huonosta suhteesta, jossa on pysytty vain lasten takia. Siinä on sitten mennyt suuri osa omasta elämästä ohi. On eletty elämää lapsille, puolisolle, jonka kanssa ei edes ole halunnut olla, mutta oma onni on jäänyt taka-alalle. Parisuhde on iso ja tärkeä osa elämää. Vaikka olisi ihanat lapset, harrastuksia, työtä ja ystäviä, niin jos ei ole tyydyttävää parisuhdetta, vaikka sellaisen haluaisi joskus saada, niin kyllä siinä jää paljosta paitsi. Moni sitten keski-ikäisenä harmittelee, miksen lähtenyt aiemmin, olisiko minulla voinut olla jo aiemmin nuorempana näinkin ihanaa elämää.
    Kyllä ne lapset huomaa, jos vanhemmat eivät ole onnellisia. Lapsilla on oikeus kahteen onnelliseen vanhempaan, olivat he sitten yhdessä tai erossa. Kotoa lapsille tulee se parisuhteen malli, miten toista kohdellaan ja miten esim. hellyyttää osoitetaan.

  • Sussu sanoo:

    Koskaan tuu tajuu näitä yhessä ollaan vaan lasten takia. Lapset nimittäin aistivat ne pinnan allakin olevat jutut jne ja jos jatkuvasti on kireää,ahistavaa jne nii kellä oikeesti on hyvä olla sellaisessa kodissa/perheessä??eihän ero oo mikään läpihuutojuttu ikinä mutta monesti se on vaan se ainoa mahdollinen ratkaisu,siks toisekseen eron ei tarvitse olla lopullinen voi olla asumuserossa jonkun aikaa ja saada ongelmat ratkottua kun on vaan hiukan ensin ottanu etäisyyttä. Tuttavapariskunnalle kävi noin ja heidän asumuseronsa kesti lähes 2vuotta!ennenkuin palasivat takasin yhteen,nykyään ovat hyvinkin onnellisia eikä ole tarvinnut uusia asumuseroa tms tuosta ainoastakin on jo kulunut lähes 10vuotta.

  • Late sanoo:

    Aika mustavalkoinen näkemys. Mustan ja valkoisen väliin mahtuu monta harmaan sävyä.

    Itse elän parisuhteessa, jossa en olisi ilman lapsia. Silti parisuhde toimii ok ja omat alakouluikäiset lapseni toivovat vanhempien pysyvän yhdessä.

    Kotona on keskusteltu, että joskus äiti ja isikin riitelevät keskenään / ovat eri mieltä asioista vähän niin kuin lapsetkin. Lapset ovat nähneet joitakin kiistoja, mutta myös sovintoja. Pääsääntöisesti kiistat ja erimielisyydet kuitenkin siten, että lapset eivät näe eikä kiistoja ole usein eikä jatkuvasti.

    Toki tällä hinta on se, että lapset eivät näe täydellisen parisuhteen esimerkkiä, mutta eipä ole takuuta, että he eronkaan myötä moista näkisivät.

    Meillä perusarki sujuu ok. Lisäksi alan ammattilaiset ovat kovasti tukeneet päätöstämme pysyä yhdessä.

    Mitä onnellisuuteen tulee, niin ei minun onnellisuuteni ole riippuvainen yhdestä miehestä. Jos oma mies pännii, niin onnen tunnetta voi hakea omista ja lasten harrastuksista sekä ystävistä ja vaikka työelämästä.

    On ilman muuta ääritapauksia, joissa ero on ehdottomasti oikea ratkaisu. Sitten on meitä harmaita, joissa pitää punnita, mikä oikeasti on lapsille parasta. Joskus ”onnellinen äiti” voi olla kiinni ihan omista asenteistaankin.

    • Tyytyväinen sanoo:

      Mulla on sama tilanne, perusjutut sujuu, tiimi toimii etenkin lasten asioissa. Meillä on ihan kivaa, arki rullaa lasten juttuja pyöritellen. Mies tekee reissuhonmia, harrastaa, reissaa. Ei juuri kerro mulle mitään mutta en mä enää edes kysele. Mun henkireikä on samanlainen vapaus tehdä mitä haluan kavereiden tai oman perheeni kanssa. Ystävistä saan isomman henkisen tuen kuin miehestäni. Läheisyyttä on joskus, se riittää mulle. En jaksa välittää jos mies hakee sitä myös muualta. Meillä on monta tosi pientä lasta, mulle tää arki tällä harmaalla alueella riittää ja oon onnellinen.

  • Lapset ensin -mamma sanoo:

    Rikkoako lapsen perusturvallisuus lapsen loppuiäksi vain siksi että äipällä/iskällä nyt vain ei ole motiin?

    Siinäpä kysymys. Olen itse toisella kierroksella ja tästä liitosta pidän kiinni kynsin hampain – lapsen takia.
    Miksikö?
    Juuri siksi, että näen nyt mitä ero sai aikaan.

    Jos puoliso vetää turpaan tai hänellä on pahoja riippuvuuksia, joille ei tee mtn, kannattaa nostaa kytkintä. Jos nyt on pikkasen huono keli, niin se ero ei ole lapsiperheessä oikea ratkaisu.

    Anteeksi – juuri tätähän et halunnut kuulla.

  • minttu sanoo:

    Kannattaa miettiä myös sitä että vanhempien parisuhde on ikäänkuin lasten koti. He oppivat vanhemmiltaan ne roolimallit, miten kumppania kohdellaan. Jos välit ovat hyvin etäiset ja jopa jäätävät, minkälaisen mallin parisuhteesta nämä lapset vievät mukanaan?

    Jos toinen osapuoli tai molemmat kohtelevat toisiaan huonosti, lapset oppivat että kumppanille voi puhua rumasti, ja että läheisyyttä tai kosketusta ei ole. Ehkäpä se ei ole aivan paras malli eteenpäin vietäväksi.

    Havahduin tähän kun eron jälkeen ostin itselleni auton, ja lapsi kysyi että mitä sillä teen? Kysyin että mitä isäsi tekee autolla? Lapseni oli oppinut parisuhdemallin jossa mies ajaa töihin perheen autolla, ja äiti käy töissä pyörällä tai bussilla. Se että olin suostunut tällaiseen kohteluun, oli muodostunut lapsilleni malliksi siitä miten perheessä asiat hoidetaan. Ei hyvä juttu ollenkaan, lapseni tulevaa kumppania ja parisuhdetta ajatellen.