”Miten mulla onki osannu olla näin onni myötä?”, mietin aamulla samalla, kun ryystän aamun ensimmäistä kupillista kahvia tummuneesta pöllömukista. Kerrankin omassa elämässä, omat asiat, on perushyvin. Taloudellinen tilanne on vakaa, parisuhde on vakaa, lapsilla on fengsuit suurimmaksi osaksi kohillaan ja ahdas väliaikainen asuntomme tuntuu kodilta. Ahtaalla tarkoitan 74 neliön kaupungin vuokrakolmiota.

Minulla on neljä tervettä lasta ja kerrankin mies jota yleensä jaksan kuunnella ja kattella. Tämä mies on semmonen vanhanliiton mörriskö, vähän tasa-arvoisemmassa muodossa vain. Ja siihen voi luottaakki ko kiveen, niin on jykevää tekoa. Tekee hyvää tämmöselle joka on mieleltään kuin tuuliviiri. Oon aatellu, että näin välietapissa sopu kyllä sijaa antaa, vaikka makuuhuoneita onkin vain kaksi. Onhan sitä joskus asuttu tilavamminkin, asunnossa jossa on minun huonekalut, mutta kodista ei tietoakaan. Voi onni siis mikä elämä!

Illallisajan lähestyessä istun kylpyhuoneen lattialla pimeässä, pää tiukasti polvien välissä ja silmätki lujasti kiinni. Silti edelleen tuntuu, että seinät kaatuu päälle. En tiedä itkeäkö vaiko oksentaa, kädet puutuu ja rintaa puristaa. On jotenkin epätodellinen olo. Hiki nousee pintaan vaikka on kylmä. Olen vihanenki ittelle: ”Sinä kiittämätön luuspa. Asiat on vallanmainiosti ja siinä sinä vaan pitelet käsiä polvien ympärillä ja täriset kuin mikäkin uhmaikänen joka on juuri hävinnyt Kimblessä.”

Tunti eteenpäin.. Mies on tullut töistä ja minä lähden kauppaan aivan niinkuin sitä kylppärin reissua ei olisi ollutkaan. Se puristava tunne rintaan tulee uudelleen kaupan aulassa. Pääsen ostoskoreille, huimaa. Jalatkin tuntuvat lukkiutuvan. Jännitän niin paljon etten taida aina muistaa edes hengittää. Hikoiluttaa. Kanssashoppaajatki varmaan huomaa minun olotilan. Alkaa huimaamaan enemmän. Hyllyjen välejä kulkiessa keskityn katsomaan vain lattiaa. Asioin lähikaupassa, pienessä K-Marketissa, silti matka kassalle tuntuu olevan kilometrien mittainen, aivan niinkuin isossa automarketissa.

Lopulta selviydyn kotitalon parkkipaikalle. Kotiovelle vievät rappuset lähenevät ja parkkipaikalla rintaan tullut helpotuksen tunne vaihtuu ahdistukseksi. Sisään päästyäni kävelen suoraan lohdunantajan luo, lääkekaapille. Mirtazapiinia iltapalaksi. Ihmepillerin alkaessa vaikuttamaan tulen surulliseksi. Surulliseksi siitä, että mieleni toimii näin, ihanasta elämästä ja perheestä huolimatta. Surun rinnalle tulee myös se viha. Viha itseäni kohtaan, että annan kodin ulkopuolelta tulevien tekijöiden vaikuttaa kodin sisätiloihin. Surun ja vihan jatkoksi tuleekin sitten pelko. Pelko, että sekoan lopullisesti tai että mies jättää minut, koska olen tämmönen.

Tämmönen etten enää jaksa käyttää aikaani ojentelemalla sohvatyynyjä ja tämmönen, että stressaannun joskus pienistä. Tämmönen jonka silmät on nykyään immuunit kahelle lautaselle tiskialtaassa tai yöhousuille ja hiusharjalle sohvan selkänojalla. Kaksi tuntia lääkkeen otosta alkaa unettamaan. Siirryn sohvalta sänkyyn, kiitän luojaa kaikesta mitä minulla on ja nukahdan hyvillä mielen sillä aamulla taas kaikki on hyvin. Siihen illallisaikaan asti, kun lääke lakkaa vaikuttamasta.

Minä olen pitänyt aina näitä ”mielen oikkuja” elämämkoululaisten, nuorten naisten ja elämäntapatyöttömien keinoina pelata elämäänsä kuten haluavat. Mutta nyt, kun oma mieleni oikuttelee niin olen taas asteen verran avarakatseisempi tämän maailman suhteen. Tsemppiä kanssasisarille- ja veljille ja Pasilan lausahdusta lainatakseni haluan myös muistuttaa kaikkia hankkimaan oikeanlaiset LÄÄKKEET!

Nimim. Sairastunut äiti

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus alla olevalla lomakkeella. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle M Peruuta vastaus

Yksi vastaus artikkeliin “Kaikki on hyvin, mutta mieleni sairastui silti”

  • M sanoo:

    Oma mieheni sairastanut jo 7 vuotta. Enää en jaksa auttaa koska ei auta itse itsseään. Ero selvä 2 vko pstä. Helpotus…