Taas kinkkua paistaessa pohdin näitä joulun perinteitä. Peilaan elettyjä jouluja omasta lapsuudesta oman perheeni pikkulapsi-ajan jouluihin. Ja peilaan tähän päivään kun saan viettää joulua omien, nuorten aikuisten kanssa.

Pohdin perinteitä, joita haluan jakaa ja joita olen jakanut lapsilleni vuosien aikana. Perinteitä, jotka opettavat erilaisia tapoja erottaa arki ja juhla toisistaan. Perinteitä, jotka liittää meidät yhteen eri sukupolvien kanssa. Joskus on hyvä ylläpitää ja joskus on aika muuttaa asioita. Ettei kenenkään terveys vaarantuisi ja ettei kukaan ajaisi itseään loppuun. Totuus idyllisestä postikorttijoulun vietosta saattaa monessa lapsiperheessä olla karu. Tuttu pappi kirjoitti vuosia sitten saarnassaan, että varttia vaille joulurauhan keittiön lattialla itkevä äiti ei ole Jumalan tahto. Minunkaan mielestä ei ole, mutta se on se karmiva todellisuus, mihin minäkin itseni pienten lasten äitinä ajoin. Tehdäkseni täydellisen joulun perheelleni. Ylläpitääkseni ja luodakseni perinteitä.

Mutta se ei tuonut elämäämme yhtään enempää onnea. Se ei parantanut puolisoani tai poistanut uhmaikää. Se ei tehnyt perheestämme täydellisempää eikä pelastanut parisuhdettamme. Ei vaikka tein kaikkeni. Oman terveyteni uhalla. Yritin poistaa menneisyyden tuskaa, joka jouluisin nousi pintaan.Päätin ettei minun lapseni joudu pelastamaan yhtään joulua. Ei riitelyltä, ei väkivallalta eikä viinalta. Päätin ettei minun lapseni joudu siivoamaan aikuisten viinanhuuruisia jälkiä tai korjaamaan rikki menneitä lahjoja. Minä antaisin heille jotain parempaa ja muistoja, jotka saavat heidät hymyilemään. Muistoja, jotka saavat heidät pitämään kiinni perinteistä. Onnistuinko? Kuka tietää?

Toivottavasti kuitenkin joskus tulevina aikuisen jouluina tekevät sellaisia asioita, jotka tuovat elämään rakkautta, iloa ja hyvyyttä, toisen huomioon ottamista sekä auttamista. Ja muistavat itsensä. Oman hyvinvoinnin uhalla ei kannata perinteitä tehdä.
Joskus tekee hyvää tehdä jotain erilaista. Olla vaikka yksin. Antaa uupuneen mielen nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.
Ettei tarvitse itkeä uupumuksesta ja ahdistuksesta. Ettei tarvitse pakkosuorittaa. Antaa itselle tilaa. Rakastaa myös itseään.
Silloin jaksaa jakaa rakkautta myös toisille. Pyyteettömästi. Ilolla.

Joulumielellä ❤

Nimimerkki: Mimmuli 

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 2 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Perhehoitaja Peruuta vastaus

2 vastausta artikkeliin “Juuri ennen joulurauhaa keittiön lattialla itkevä äiti ei ole Jumalan tahto.”

  • Sticky note sanoo:

    Luin juuri bloggaajasta, joka kiitti omaa äitiään sen ylisukupolvisen perinteen katkaisemisesta, jossa nainen suorittaa itsensä väsyksiin ja päätyy jouluaattona itkemään väsymystään vessaan. Vaikka lapsena olikin tuntunut tylsältä, kun äiti ei enää höösännytkään joulua aikaisempaan malliin kustannuksella, antoi se kasvavalle lapselle terveen mallin itsensä huolehtimisesta. Pistää miettimään, että minkälaisen mallin haluan itse antaa omille tyttärilleni.

    • Perhehoitaja sanoo:

      Joulussa kannattaa keskittyä olennaiseen. Meillä oli levottomat lapset, jotka villiintyivät, jos oli jotain jännittävää odotettavissa.
      No, ei Suomen laissa eikä Raamatussa ole sääntöä joulupukin käynneistä eikä lahjojen jaosta.
      Aattoa rauhoitti kovasti, kun aamulla löytyi jokin tekemistä sisältävä paketti kuusen alta tai kuistilta. Se oli tipahtanut pukin reestä ohikulkumatkalla. Muutenkin aloitin joulun koristelun aika myöhään ja niukasti, ettei se olisi mielessä koko ajan. Valmistelua helpotti myös se, kun mies ilmoitti, ettei halunnut syödä jouluruokia monta päivää. Riitti, kun niitä oli kohtuullinen määrä.
      Muutamana vuonna tehtiin lasten kanssa piparitalo, useimmiten itsenäisyyspäivänä. Siitä otettiin valokuvat, ja sen jälkeen sitä sai ruveta syömään. Siitä sai ottaa palasia herkkunälkään ja jälkiruoaksi. Ei tarvinnut kieltää syömästä koko ajan. Ei se mikään pyhä katedraali ollut. Ennen joulua se oli jo syöty, ja muruset sai siivota pois jouluksi.
      Kannattaa myös katsoa, mitä jouluruokia jää aina tähteeksi, ja miettiä, tykätäänkö niistä aidosti.