”Olemme olleet avopuolisoni kanssa kohta viisi vuotta yhdessä. Hän on minua kymmenen vuotta nuorempi, itse olen 44v. Minulla on viisi lasta, kolme heistä jo täysi-ikäisiä, nuorin 8 v. Erosin miehestäni, jonka kanssa olin ollut 16-vuotiaasta asti, tämän nykyisen mieheni takia. Rakastuin häneen täysin yllättäen työpaikallani, en oikein tajua sitä itsekään… harvoinpa nämä hyvin menee, en ole ylpeä tavasta, miten asiat meni. Ex-miehelleni se tuli täysin puun takaa. Hän on yhä hyvin katkeroitunut minulle, eikä halua edes nähdä minua. Suon sen hänelle, kunhan nyt lasten asiat saadaan jotenkin hoidettua.

Tunnen kovaa syyllisyyttä siitä, että vedin lapset normi kotiarjesta irti ja rikoin heidän perheensä. Heillä on kaikki kyllä ihan hyvin, mutta tuskin hurraatakaan huutavat asioista. Nykyinen avopuolisoni on luonteeltaan hyvin tunneherkkä. Hän sanoo kauniita asioita minulle, aina miten hän rakastaa minua. Mutta suuttuessaan hänestä tulee hyvin ilkeä. Hän menettää hermonsa hyvin herkästi, silloin alkaa tavarat lennellä, tai hän saattaa tuosta vaan sanoa meidän tapellessa ”pidä se turpas kiinni tai mä hakkaan sen p#..##ksi tohon pöytään”, tai muuta vastaavaa. Oikein halutessaan hän voisi laittaa meidän asunnon matalaksi muutamassa minuutissa.

Hän tuntee asiat valtavan voimakkaasti. Viikonloput on kaljoittelua, silloin mennään ainakin perjantaina kaverille istumaan iltaa, saunomaan ja ”nauttimaan” olutta. Kaikkea typerää keksitään ja samaa jauhetaan.. Minua niin hävettää hänen kaljapussinsa kanssa kulkeminen, minähän hänet vien aina. Nykyään en enää suostu öisin hakea, joten hän jää usein yöksi, ja tulee aamulla joko kyytillä tai haen. En ole nähnyt hänen koskaan ajavan autoa, koska jos viikonloppuisin ajelemme, hänhän ottaa olutta! Viikolla vien hänet töihin, koska meillä vain yksi auto ja minä tarvitsen sitä pidemmälle matkalle.

Kuva Nik Shuliahin. Ylin kuva Karim Manjra.

Lasten kanssa hän tulee kyllä toimeen, mutta kyllä he ovat varauksellisia häneen,koska tietävät hänen luonteensa, eivätkä pidä hänen kaljoittelustaan. Meno on onneksi rauhoittunut, kun ennen se oli koko viikonlopun kaljoittelua, putkaa, rähinöintiä ja aggressiivista käytöstä. Hän pysyy yhdellä kaverilla, ilmoittelee minulle, eikä tule enää niin kännipäissään kotiin.

Mutta mä vihaan tätä, mä vihaan viikonloppuja, aina kaikki menee samalla kaavalla. Me ollaan otettu niin lujaa yhteen, tapeltu niin fyysisesti ja henkisesti, oltu ilkeitä, sanottu niin pahoja asioita, että on vaikea kulkea suhdetta eteenpäin. Välillä on hyviä hetkiä, on hauskaa ja nauretaan, mutta suurimmaksi osaksi ne hukkuu ärsyyntymiseen ja vihaan, ainakin omalta osaltani.

Avopuolisoni ei ymmärrä miksi olen aina niin ärsyyntynyt ja vihainen hänen käytökselleen ja viikonlopuille. Hän ei vaan ymmärrä mikä hänen kaljoittelussaan on nyt niin pahaa??? Kun hän on muuttanut paljon kuitenkin asioita. Olen monta kertaa sanonut että lopetetaan tämä, en halua olla hänen kanssaan. Hän anoo etten jättäisi häntä, koska me olemme kaikki mitä hänellä on. Hänellä ei olisi enää mitään ja hän todennäköisesti tappaisi itsensä. Ja niin kuin hän kerran totesi “otatko sen omalletunnollesi?”

Pulloja tien reunuksella

Kuva Artem Labunsky.

Olen valtavan stressaantunut, en oikein osaa olla millään lailla, hän vaistoaa sen ja aina kyselee, onko kaikki ok, miksi sä oot taas niin kuin muissa maailmoissa ym. ym. Se on ahdistavaa. Olen ihan lukossa. Onko vika minussa? Hänen kanssaan on vaikea keskustella asioista, koska hän hermostuu ja on hyökkäävä. Vastaan kyllä sitten samalla mitalla, minulla aivan kuin napsahtaa päässä, varsinkin viikonloppuisin. Voiko toista vihata ja rakastaa yhtä aikaa? Mihin katosi ne kaikki unelmat yhteisestä arjesta, ehkä yhteisistä lapsista? Taisin katsoa silloin liian vaaleanpunaisin lasein.

Avopuolisoni on yhtä surullinen tilanteesta, sen tiedän, ja tiedän että hän elää pelossa, että me lähdemme. Kumpikaan ei vaan ymmärrä toistaan. Pelkään, mitä sitten tapahtuisi, jos lähtisimme tosissamme. Me joutuisimme lähtemään, hän ei suostu, tai hän tekisi elämästämme helvetin, koska joutuisimme asumaan yhdessä niin kauan kunnes hän löytäisi asunnon. Alkaisiko hän piinata minua kännipäissään vai antaisiko meidän olla? En ehkä halua tietää.”

Nimim. Onneton typerys

Hyvä Onneton typerys, sinun ei tarvitse jäädä suhteeseen, jossa sinä ja lapset voitte huonosti, apua saa hakea:

  • Jos koet väkivaltaa tai sen uhkaa, akuutissa tilanteessa soita 112. Asiasi ei ole liian vähäinen.
  • Jos läheisesi uhkaa itsemurhalla, akuutissa tilanteessa soita 112.
  • Turvakotien yhteystiedot löydät täältä. Turvakotiin voit mennä taksilla, vaikka joutuisit lähtemään ilman rahaa.
  • Nollalinjan puhelinpäivystys on ilmainen auttava puhelin, jonne voit soittaa mihin kellonaikaan tahansa, vuoden jokaisena päivänä. Nollalinja auttaa naisia, jotka ovat kokeneet henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallan uhkaa sekä kaikkia, jotka ovat kokeneet henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallan uhkaa läheisessä ihmissuhteessaan. P. 080 005 005.
  • Tietoa lähisuhdeväkivallasta Rikosuhripäivystyksen sivuilla.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 26 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Äiti ja Mummi Peruuta vastaus

26 vastausta artikkeliin “”Jos sä lähdet mä tapan itseni””

  • Nimetön sanoo:

    Minä lähdin, hän toteutti uhkauksensa.

  • Kaiken kokenut sanoo:

    Tuo, että sanoo, että tappaa itsensä, jos toinen lähtee, on syy lähteä

  • Äiti ja Mummi sanoo:

    Kuulostaa ihan minun entiseltä elämältäni, pakko oli lähteä lasten kanssa joista yksi oli hänen kanssaan yhteinen ja josta hän ei edes välittänyt. Se tunne kun päästiin pois ja pystyin ”hengittämään” vapaasti. Lapsille on jäänyt ikäviä traumoja noista vuosista kun elämä oli yhtä hel…. tuon ihmisen kanssa. Siitä on nyt 13v ja päivääkään en ole katunut sitä että lähdettiin vaikka kaikki oli aloitettava alusta taloudellisesti ja muutenkin. Hän myös uhkaili tappaa itsensä ym mutta ajattelin että kunhan uhkailee, löysi sitten melko pian uuden naisen ja ero tuli samasta syystä hänenkin kanssaan.

  • Tsemppari sanoo:

    Miehen kaljottelu vaikuttaa pitkäaikaiselta tavalta. On tieteellisesti todistettu, että päihteiden väärinkäytön aloittaminen pysäyttää henkisen kehityksen alotusajan tasalle. Miehen hallinnan puute omasta tunne-elämästä ja vastuun vieritys hänen tekojen seuraamuksista kertoo, että iästä huolimatta hän on edelleen pikkupoika. Kukaan ei ole vastuussa toisen ihmisen elämästä tai hänen tekemistä valinnoista. Jos valitsee teon, valitsee myös seurauksen. Valitettava tosiasia on, että me opetetaan ympärillämme olevia miten (kunnioittavasti) meitä kohdellaan, mikä on ok ja mikä ei. Se tulee rajojen asettamisesta ja niistä kiinni pitämällä.

    Lasten takia sanoisin että on pohdittava haluatko kasvattaa vielä yhden ylimääräisen, sillä uhalla että hän kieltäytyy katsomasta peiliin? Fakta on, että toista aikuista et rinnalles hänestä tällä hetkellä saa. Riittäkö tää sulle? Ansaitsetko sä jotain parempaa? Teetkö miehelle karhunpalveluksen jäämällä, koska eikö se jääminen ole siunaus sille että nykyinen on ok?

    Voimaa ap, sä pystyt tähän. ♥️ Näytä sun lapsille mimmonen on rima miehelle oltava, että saa heidän rakkaimman kanssa olla. Tärkee malli niin pojille kuin tytöille.