”Viestejä / puheluita, joita haluaisin (edes joskus) saada lasteni isovanhemmilta:
– Tulisivatko lapset tänä viikonloppuna meille yöksi?
– Isompien lasten kohdalla: Tulisivatko lapset lomaviikon ajaksi tänne mummolaan?
– Hei, voisin hakea lapset hoidosta tänään, jos sopii?
– Tulisivatko lapset meille iltapäiväksi, jos haluatte vaikka käydä kaupassa rauhassa?
– Käykö, jos tulisin teille lasten kanssa leikkimään, jos haluatte ilman lapsia syömään/leffaan tms?

Valitettavasti en ole saanut mitään tällaista viestiä tai puhelua – koskaan. Ymmärrän tilanteen, jos isovanhemmat ovat yhä työssäkäyviä, sillä he saattavat olla hyvinkin väsyneitä työpäivän tai työviikon jälkeen. Silti vertailen tilannetta usein omaan lapsuuteen, jolloin omat isovanhemmat olivat hyvin vahvasti läsnä joko päivittäin tai etenkin lomien aikana. Olivat he sitten töissä tai eläkkeellä.

Olen hämmentynyt, eivätkö vanhempamme enää muista, miten suurta apua saivat tuolloin omilta vanhemmiltaan ja miten arvokasta se apu oli pienten lasten vanhemmille. Vai osallistuivatko isovanhemmat meidän lapsuudessamme ”liikaa”, jolloin se tuntui avun tyrkyttämiseltä, ja nyt vanhempamme puolestaan yrittävät varmistaa, ettei vaan tulisi tyrkytettyä itseään samalla tavalla.

Joka tapauksessa, edes kerran kuussa tapahtuva, oma-aloitteinen avuntarjous antaisi vaikutelman, että isovanhempi haluaa olla läsnä lastenlastensa elämässä. Tällä hetkellä apua pitää aina erikseen pyytää – ja sekin tuntuu olevan aina hieman nihkeästi järjestettävissä. Onneksi monet samanikäiset ja sisarukset tuntuvat olevan samassa tilanteessa, jolloin hoitoapua on usein helpompi pyytää samanikäisiltä vanhemmilta.

Mitä tästä opimme: omien lastenlasten kohdalla aion tuoda avun tyrkyttämisen takaisin kuvioihin.”

Nimim. Aikuinen lapsi

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Artikkelikuva Annie Spratt.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 60 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Tosi väsynyt mutsi Peruuta vastaus

60 vastausta artikkeliin “Isovanhempi! Apua saa tyrkyttää!”

  • Kylmäpärjään sanoo:

    Osa voi katsoa peiliinkin, silloin kun mumma kovasti koittaa lähestyä ja tutustua vauvaan, ei äiti malta edes syliin antaa.. Tekee selväksi että minä hoidan itse lapseni ja siihen ei puututa. Lapsi kasvaa, tulee toinen, kolmas jne.. Pari isovanhempaa on sanonut, että olis kiva saada siihen lapseen heti vauvasta, mutta hyvä kun 10 minuuttia saa sylitellä, silloinkin pidetään väärin..

    Mutta joo, itse olen tottunut ettei muut auta, koskaan ei ole kukaan tarjonnut apua. Joskus omalta vanhemmaltani kysyin apua, lapset oli 1v11kk ja 4kk. Hän totes et mitenkähän itse pysty tekeen asioita kun lapset oli pieniä… Niin, hänellä asu vanhemmat ja sisaret naapuris, mitenköhän. Kyllä usea isovanhempi toteaa ihan suoraan, et ei kyllä ny sovi aikatauluun ja välillä tietoisesti varaavat kylpyläloman siihen viikonloppuun, kun tietävät et lapsenlapset tarvisi hoitoapua. Mut hei, osa heistä ei kasvattanut niitä omiakaan lapsia koska isovanhemmat hoiti, joten miten kuvitellaan et ne hoitais lapsenlapsia?

    • Söpö vauva mutta isompi ei enää kelpaa?? sanoo:

      Miksi pitäisi vauvaa vaan saada ”hoitaa”? Vähän hankalaa antaa esim yökylään kun vauva syö rintaa. Tässä pitäisi miettiä vauvan parasta, hyvä kun tuoreet äidit tekevät niin vaikka mummot miettivät tässä itseään. Oma mummo hoiti vasta kun oltiin paljon isompia, vauvan vanhemmat hoitivat vauvaa.

  • Mummoja joka junaan sanoo:

    Kerran pyysin äidiltäni hoitoapua lapsellemme. Oli erittäin hyvän ystävän polttarit ja mieheni oli ulkomailla messumatkalla. Kävin polttariporukan kanssa syömässä (matkoineen aikaa meni ehkä max. 3h). Palattuani kyselin äidiltäni kuinka heillä oli lapsen kanssa mennyt. Tokaisi, ettei äidin tarvitse tietää, jos lapsensa hylkää. Lastenlasten synttäreillä äitini käy nopeasti pyörähtämässä. Aina kiire ulkoiluttamaan koiraa, kun juhlat aina sattuu niin pahaan aikaan. Pyytää kovasti aina kylään, mutta kylässäpä lasten pitäisi vain istua sievästi sohvalla ja jutellla fiksuja.
    Noh ei tullut valitettavasti minun lapsilleni mukavia muistoja mummosta. Itselläni mummoista on lukuisia ihania muistoja. Lapsuuteni vietin käytännössä kaikki lomani mummojen luona ja arkisinkin ainakin yhden vkolopun kuusta.

  • Ihmettelee sanoo:

    Omat vanhempani asuvat kauempana ja ovat vielä työelämässä, mutta mieheni vanhemmat asuvat ihan vieressä ja ovat eläkkeellä. Voi että kun toivoisin että se olisi oma äitini joka asuisi tässä lähellä. Vaikka on töissä niin ihan varmasti tarjoutuisi auttamaan, ei pelkästään lapsen kanssa, vaan myös kotihommissa. Minulla on ihan hirveä kynnys kysyä apua miehen vanhemmilta. Tuntuu että olen vaivaksi ja lapseni on vaivaksi. Tämä on vain tunne ja uskon että se tunne tulee juuri siitä että sitä apua ei koskaan heidän aloitteesta tarjota. Tulee se kuva että haluavat olla omissa oloissaan ja mahdollisimman vähän lapsen kanssa. Harmittaa lapsenkin puolesta että hänellä on mummu ja pappa ihan lähellä mutta aika harvoin heidän kanssaan viettää kuitenkaan aikaa. Ymmärrän ettei monet isovanhemmat ihan pikkuvauvan kanssa välttämättä enää jaksa. Mutta lapsi on jo kuitenkin melkein neljä ja tosi reipas. Ei tarvitsisi muuta kuin olla mukana leikissä tai vaikka lukea tai piirtää yhdessä. Jos edes kerran viikossa haluaisivat ottaa lapsen sinne tunniksi pariksi. Mutta ei, meidän on aina pyydettävä lastenhoitoapua. Aina se sopii jos ovat kotona. Mutta jos tykkäävät olla lapsenlapsensa kanssa, miksi sitä hoitoapua ei tarjota?

  • Puoliorpoäiti sanoo:

    Täsmälleen sama pulma. Ikinä ei apua tarjota ja jos pyydän niin tuntuu hirveältä teatterista saada esim yökyläily sopimaan eläkeläisen kalenteriin. Tämä siis mun isän kohdalla. Mun äiti kuoli kun lapsi yksi. Miehen vanhemmat taas vielä töissä eivätkä hekään apuaan tarjoa. Jos heiltä pyytää niin asia menee jotenkin tosi oudoksi. Sellaista normaalia laajennettua perhettä ei meillä ole.

  • Siperiantiikeri sanoo:

    Samaa miettinyt puoliksi. Meillä on matkaa toisille isovanhemmille joten he ymmärrettävästi eivät voi olla kuin etukäteen suunniteltuna reissun paikalla, mutta lähemmät isovanhemmat tuntuvat olevan silti niin etäällä, pahimmillaan loukkaannuttu kun kysytty voiko lapselapset olla yökylässä. En edes yritä kysyä enään jos ei ole pakottava tarve ja silloinkin mietin ensin toisen vaihtoehdon. Semmoinen ”vanhan ajan yhteisöllisyys” perheen sisällä tuntuu hävinneen. Onneksi on ystävät.

  • Valikoitua avuntarjontaa sanoo:

    Tein sen virheen, että suostuin muuttamaan mieheni vanhempien lähelle ennen perheen perustamista (välimatkaa 500 metriä). Painostus lastenhankintaan alkoi lähes välittömästi, kun ylipäätään olimme alkaneet seurustella, joten olisi voinut kuvitella, että meillä on loppujen lopuksi ihan hyvä ja riittävä turvaverkko, vaikka omat vanhempani ovat kuolleet..

    Kuinka sitten kävi? Olin molemmista lapsista maksimiajan hoitovapaalla, mutta kertaakaan ei tänä aikana millään tavalla kysytty, tarvitsisinko apua jossakin. Esikoisella oli vielä koliikki, mutta eipä kysytty, haluaisinko, että mamma tai pappa menisi kärryttelemään lapsen kanssa, jotta saisin edes hetken levätä. Työhönpaluun jälkeen, jos jompikumpi lapsista on ollut sairaana, niin minun tietysti odotetaan joka kerran jäävän tilapäiselle hoitovapaalle, koska ”kyllähän se lapsi äitiään tarvitsee”. Ja jos minun on ollut aivan välttämätön pakko mennä töihin, on sitä kauhisteltu ja ilmoitettu, että ”kyllä mamma tulee hoitamaan, kun äitis ei pysty hoitamaan voivoivoi”, ihan kuin mies ei olisi yhtä pätevä hoitamaan omaa lastaan. Ja samalla sitten haukutaan miten kotimme on likainen (siivoan siis kerran viikossa + aina tarpeen mukaan), lasten vaatteet eivät ole heille sopivia (ovat ehjät, puhtaat, oikeankokoiset ja lapsille mieluisat), sisustuksemme on vääränlainen ja niin edelleen.

    Eli apua tarjotaan valikoidusti ja saarnan kera, joten mieluummin toteaisin, että pitäkää tunkkinne!

  • Jeks sanoo:

    Ei ollut tukiverkkoja ei, yksin kasvatin ja hoidin, kun mies teki uraa. Nyt on mahtavat välit nuoriin ja heillä myös kaukana asuviin isovanhempiin, vaikka he eivät lastenvahteina olleetkaan.

    Täällä itketään ja vaaditaan isovanhempia auttamaan. Nyt kysynkin, pidättekö muuten yhteyttä? Kutsutteko kylään tai käyttekö vierailulla koko perheellä niin, että vanhempanne saavat nauttia?!
    Mitäpä jos kononan kuoltua kiinnitätte huomion tähän seikkaan.
    Kyllähän se niin on, että jos ei jaksa, voi vaikka hommata apua, palkata apua 😉.

  • Tosi väsynyt mutsi sanoo:

    Ai että kuinka mukavaa se tyrkytetty apu olisikaan… Juuri itkin ystävälleni puhelimessa omaa väsymystäni. Olen ollut nyt 3 viikkoa ”lomalla” kotona kahden teinin ja yhden leikki-ikäisen kanssa… Ennen lomaa toinen mummo (jälleen kerran…) lupaili, kuinka ottaisi lapset useammaksi yöksi sitten lomalla ja tehtäisiin kaikkea mukavaa yhdessä.. Yökyläkutsua ei tullut, mutta nähtiin toki muutamasti, ja vietettiin yhdessä aikaa pari tuntia kerrallaan. Siis niin että minä olin paikalla..

    Toinen mummo ei ole koskaan hoitanut omassa kodissaan lapsiamme, eikä mies käy siellä lasten kanssa edes kyläilemässä, koska ”ei siellä ole mitään tekemistä lapsille”… Ei ole ei, jos siellä päässä ei haluta tehdä lasten kanssa mitään. ”Loma” on siis kulunut kodin seiniä tuijotellen ja omassa pihassa ulkoillen, jatkuvasti ruokaa laittaen, pyykkiä pesten, jälkiä siivoten, muita ihmisiä palvellen..että kylläpä olikin mukava ja rentouttava loma ja lapsilla paljon kerrottavaa..

    Olen niin täynnä katkeruutta sukulaisilleni, joita ei voisi vähempää lapsemme kiinnostaa, että haluaisin huutaa ja raivota heille asiasta face to face.. Olen niin väsynyt tähän kuvioon, että olen jo harkinnut avioeroa rakastamastani miehestä vain sen takia, että edes joskus saisi muutaman päivän levähdyksen ja omaa aikaa…

    • Halooo sanoo:

      Miksi mies ei järjestä sinulle vapaa-aikaa, jos olet noin loppu? Mene yksin vkonlopuksi hotelliin, nuku, lue kirja, syö hyvin ja lopeta vinkuminen.

    • mummuvaan sanoo:

      Eivätkö teini-ikäiset lapset tee teillä mitään? Miksi he eivät vuorollaan laita ruokaa ja siivoa? Ovatko he jotenkin sairaita tai vammaisia? Miksi isovanhempien pitäisi jopa koronarajoitusten aikaan hoitaa teini-ikäisiä lapsianne?

  • :/ sanoo:

    Olin 41 kun tulin isovanhemmaksi. Tällöin minulla oli vielä alle kouluikäinen lapsi ja vaativa tuö. Sain silti hoitaa lapsenlastani välillä, kunnes lapseni eron myötä side katkesi kokonaan. Myös lastenvalvoja jätti isän oikeudet huomiotta, joten nykyään minä odotan että lapsenlapsi kasvaa ja haluaa itse tavata.

  • Ei apukäsiä - missään sanoo:

    Olen niin miettinyt samaa, vaikka olenkin sitä mieltä että jos lapsia on tehty niin ne hoidetaan itse. Silti joskus olisi mukavaa jos voisi irrottautua ja tietäisi että isovanhempia olisi auttamassa, jos ei mahdollistamassa hupireissuja mutta auttamassa edes silloin kun on joku tilanne esim. työn ja lomien järjestämisessä.

    Minä itse olen ollut todella paljon isovanhempieni kanssa. Omat isovanhempani(!) auttaisivat edelleen minun lasteni kanssa mutta heitä en periaatteesta enää vaivaa, sillä he ovat jo oman osansa kovastikin tehneet. Seuraavaa sukupolvea ei kiinnosta, lapsista on vain vaivaa.

    Haaveilin joskus vielä yhdestä lapsesta mutta tukiverkkoa ei ole. Jos olisi, en empisi. Jos tietäisin että joskus saisin tunnin taikka kaksi apua ja happihypyn. Mutta kun tiedän etten saa, olen päättänyt että omat voimani riittävät nykyisiin, jo isompiin kahteen lapseeni. Mutta voisiko tästä vauvakadosta kärsivä Suomi miettiä suurempaa kuvaa, ovatko isovanhemmat pois perheiden elämästä ja mikä merkitys sillä on lastenhankintaan ylipäätään tai lasten määrään?

    Olemme mieheni kanssa päättäneet että jos vain olemme elossa ja kykeneviä auttamaan, aiomme olla tulevien lastenlastemme elämässä ja apuna omille lapsillemme. Tiedämme itse kuinka arvokasta se apu olisi ollut ja miltä se tuntuu kun sitä ei saa, ei edes pyytämällä.

    Spontaani tarjous isovanhemmilta viettää aikaa lasteni kanssa varmaan saisi minut järkyttymään ja tirauttamaan itkun.

    Ei tällaista saisi miettiä mutta.. olen miettinyt että vastaako metsä miten sinne huudetaan. Edessä jossain on aika jolloin ikääntyvät isovanhemmat alkavat tarvita apua. Onkohan minulla silloin liian kiire tai kiinnostaako minua?

    • OleSeMuutosJonkaHaluatMaailmassaNähdä sanoo:

      Kuulostaa todella tutuilta ajatuksilta monella tavalla.
      Siis todella moni asia on sellainen jonka olen sanonut tai jonka takana olisin seissyt vielä parikin vuotta sitten.

      Meillä muutos tuli sen myötä, kun aloin pyytää. Aloin pyytää ja kertoa miten iso asia apu olisi. Aloin kertoa miten lapset nauttivat isovanhempien seurasta ja aina tapaamisen jälkeen kertoivat juttuja isovanhemmista.

      Lähetin heille viesteillä lasten aitoja sanomisia ja muistelmia isovanhemmista.

      Aloin myös kertoa syyllistämättä omille vanhemmilleni miten tärkeää minulle olisi, että lapseni oppisivat tuntemaan heidät. Aloin useammin pyytämään. Aloin rakentamaan suhdetta aktiivisesti herättämällä lämpimiä tunteita niin lapsissa isovanhempia kohtaan ja isovanhemmissa lapsia kohtaan.

      Pikkuhiljaa, muutaman vuoden päästä aloin saada apua – aloin myös lähentyä omien vanhempieni kanssa – samoin omien isovanhempieni.

      Eli sanoisin, että aktiivisella suhteiden rakentamisella – avun pyytämisellä – avun avoimella arvostamisella ja asenteella, jolla välttää kaikkea syyllistämistä – voi olla mahdollista rakentaa uudenlainen suhde omiin vanhempiin ja omien lasten ja isovanhempien välille.

      Se vaatii aikaa, se vaatii omien tunteiden käsittelyä ja niiden kanssa toimimista järkevästi ja lempeästi myös toistuvissa kieltäytymisissä – jatkaen silti sen suhteen ja lämpimien ajatusten rakentamista.

      Itse käytän usein sitä, että sanon esimerkiksi ” Tarvitsisin apua silloi ja tällöin. Olisi tosi ihana juttu jos voisit ottaa lapset silloin yökylään. Se olisi minulle tärkeää.
      Ymmärrän tietenkin, jos se ei onnistu eikä siitä tarvitse potea huonoa omatuntoa. Kerrothan mitä päätät 🙂 ”

      Ja alkuun kun kieltäytymisiä tulee – sitten vain hyväksyn ne – koska alussa en pyydä apua paniikkitilanteisa – vaan tilanteissa, joissa pärjäisin ilmankin – joten on aito mahdollisuus olla suostumatta eikä siitä seuraa minulle ongelmia ja katkeruutta.
      Ja sitten vaan kysyn taas uudestaan.

      Ja jos joskus se hoito onnistuu – iloitsen siitä, olen kiitollinen ja ilahtunut ja teen jälkihoitoa kertoen lasten muisteluita käynnistä.

      Ihmiset käyttäytyvät usein hyvin luontaisesti niin kuin heiltä odotetaan – ja jos heitä kohtelee kuin he olisivat rakkaita, läheisiä, luotettavia, lapsille rakkaita ja kaivattuja ihmisiä – niin se rooli on helpompi ottaa kun se tehdään helpoksi.

      En tiedä saatko tai saako tästä asiasta kukaan kiinni, mutta ainakin kirjoitin 🙂 Minulla tämä on toiminut, kun olen väsymättä jaksanut rakastaa vaikeastikin rakastettavia sukulaisiani. Metsä on alkanut vastata sillä tavalla kuin sinne olen huutanut <3

  • Anskuliini sanoo:

    Tällä hetkellä minulla on jo aikuiset lapset. Mutta kun he olivat pieniä, olisin ollut todella iloinen isovanhempien avusta. Omasta äidistä ei ollut auttamaan. Mutta anoppi. Viiskymppisenä parempiosaisena rouvana hänellä olisi matkustelun ja golfin peluun välissä ollut kuntoa ja voimia edes harvoin olla auttamassa. Hän ”oli kyllä aina tulossa” tai ”pitäisi” … Ei koskaan tullut tai tehnyt. Vakio lause oli aina, että olisi pitänyt tulla pesemään sun ikkunat. Sitä en ikinä kaivannut.

    Lapsilla oli ns puhelinmummo. Vielä tänä päivänä anoppi soittaa kerran viikossa. Ei ole muodostunut parin kesän lomaviikosta läheistä suhdetta lapsiin. Läheinen suhde muodostuu arjesta ja kanssa elämisestä.

    Olen kiitollinen niistä muutamasta lomaviikosta, jolloin auttava käsi ojennettiin. Mutta olisin kaivannut enemmän arkista olemista.

    Toivottavasti aikanaan pystyn olemaan aktiivisempi. Ja kommunikoimaan omien lasten kanssa paremmin.

  • Tasapainoillen... sanoo:

    Minä muistan isovanhemmista johtuvat ongelmat joita minun vanhemmillani oli kun oli pieni. Isovanhemmat eivät olleet pelkästään avuksi vaan heistä oli myös haittaa. He ”olivat aina oikeassa” ja puuttuivat asioihin jotka eivät heille kuuluneet. Myöskin sen tajuaminen, että he eivät määrää enää lastenlasten kasvatusmetodeja, oli mahdotonta. Oma äitini oli sitten lopulta kuitenkin melkein yhtä tyrkky ja pomottava kuin oma äitinsä oli aikoinaan. Tein kuten oma äitini, otin avun vastaan koska sitä tarvitsin, siloittelin asioita koska halusin lasteni nauttivan isovanhemmistaan. Ja kärsin. Nyt yritän tehdä paremmin omille lapsilleni. Minä en kykene tietämään milloin ja millaista apua he tarvitsevat. Sen lisäksi olen tehnyt lapseni niin aikaisin (ja he omansa) että nyt olen jo kaksinkertainen isoäiti vaikka 50v on vasta kilahtamassa mittariin. Joten oma työ- ja harrastuselämäni on vielä erittäin aktiivista. Lisäksi todellakin haluan viettää aikaa myös puolisoni kanssa ilman polvenkorkuisia häiritsemässä. Joten olen tehnyt selväksi lapsilleni että apua saa aina ja lastenhoitajaa vaikka ei olisi mitään erityisempää syytäkään, mutta heidän pitää sanoa asiasta ääneen. Ajatustenlukukykyä kun ei minulta löydy. Vaikeaa tämä on tasapainoilla ja koittaa auttaa mutta sitä yritän että kaikki olisivat vielä tyytyväisiä. Tuskin tulen onnistumaan mutta ompahan ainakin yritetty 😉

  • sukupolvet sanoo:

    ”Ei minuakaan koskaan kukaan auttanut”, on ollut oman äitini lempilause niin pitkään, kun muistan.
    Miksi hänen pitäisi auttaa, kun ei häntäkään autettu, omillaan piti pärjätä.

    Hassua vaan, että muistan asiat lapsuudesta eri tavoin. Isänäiti asui kauempana ja nähtiin harvemmin, mutta monet kesälomaviikot olen kuitenkin Mamman luona viettänyt.

    Äidinäiti asui kilometrin päässä ja käytännössä piti meidän perheen pystyssä, kun äiti sairasteli. Mumma oli ympäri vuorokauden käytettävissä ja aina valmis auttamaan.

    Siitä huolimatta äidin kokemus on, ettei hänen tarvitse auttaa, kun ei häntäkään kukaan auttanut, itse piti pärjätä.

    Itse suorastaan odotan, että saa ehkä piankin touhuta omien lastenlasten kanssa ❤

  • Bookworm sanoo:

    Älä isoäiti tyrkytä apua. Voit ehdottaa apua, kysyä onko tarvetta, mutta hyväksy myös se, että apuasi ei joka sekunti tarvita.

  • Omillaan sanoo:

    Kuulostaa liiankin tutulta. Meillä isovanhempia ei tunnu kiinnostavan lapsenlapset lainkaan. Kun vierailemme (yhä harvemmin ja harvemmin) mummolassa, ei silloinkaan lasten kanssa auteta, istutaan vain kahvikupin ääressä pöydässä ja katsotaan kun singahtelen lasten perässä ees ja takaisin. En ole olettanutkaan että kellään olisi velvollisuus auttaa lasteni kanssa, mutta surettaa lasten puolesta tämä tilanne. Itselle isovanhemmat olivat lapsuudessa niin tärkeitä ja yökyläilyt ihan parasta <3

    • Pan sanoo:

      Meillä ei istuta edes kahvikupin ääressä katsomassa singahtelua, meidän mummi makaa parhaassa tapauksessakin sohvalla silmät visusti tv-ruudussa. Hyvä jos moikkaa kun tullaan, tai heippoja sanoo kun lähdetään. Sitten vielä ihmettelee, miksi niin hirveän harvoin käydään. Surettaa myös lapsen puolesta, sillä on todella vähän välittäviä aikuisia elämässään :/

      Oma mummoni oli itselleni se läheisin aikuinen kun olin lapsi, ja äiteen puolesta hoitaa mummon hommaa tyttärellenikin niin hyvin kuin enää 85-vuotiaana pystyy ja jaksaa.

  • Ei haittaisi, jos en enää ikinä näkisi sanoo:

    Meille taas anoppi tunkeutui väkisin ”hoitamaan”, että saisin levätä. En ollut väsynyt muuhun kuin anopin jatkuviin vierailuihin. Ei auttanut, vaikka sanoi, että nyt ei sovi, tai ettei joka päivä tarvitse tulla. Eikä toki käynytkään silloin, kun mieheni auto oli pihassa.
    Ja olisikin jäänyt hoitamiseen, mutta siinä samalla haukkui minua ja miestäni, sukulaisiani, kotiani… Luetteli, kuinka teen kaiken väärin. Lapsella oli väärä nimi, aina liian vähän vaatteita ja olen ihan idiootti, kun en dippaa tuttia sokeriin saati anna tuoremehua tuttipullosta. Suuria vääryyksiä oli myös se, että en ottanut mummua ikinä neuvolaan, kun mummulla on oikeus tulla mukaan. Kaikki olisi pitänyt vaatteita myöten olla vauvalle kuten isällään oli, jopa samat harsovaipat käytössä.

    Sen avun tarjoamisella pitää olla myös raja. Jos sanotaan ei, niin sitä on uskottava. Tuo anopin jatkuva terrori aiheutti megaluokan parisuhdekriisin. Siitä selviämisen ehtona oli, että mies tekee äidilleen selväksi, että mun ja miehen koti ei ole anopin kodin jatke, vierailla saa vain kutsuttuna. Jatkuva pilkkaaminen ja arvostelu loppuu nyt. Anoppi oli sitä mieltä, että hän nyt on tällainen, totuuden saa aina sanoa, hermoheikko, tyhmä miniä valehtelee jne. Sen jälkeen ei tosin ole käynyt kuin lasten synttäreillä mököttämässä ja valittamassa kaikesta. Muuten ei olla tekemisissä. Ja hyvä niin, on tuo sen verran raskas riippa perässä vedettäväksi.

  • Isoäiti sanoo:

    Minulla on ihania lastenlapsia, jotka viihtyvät luonani, ja joita joskus lomilla, iltaisin tai viikonloppuisin paimennan esim. vanhempien työ- kokous-, koulutus- ym. juttujen takia. Lomilla ja viikonloppuisin toki vain yhdessäolon ilostakin! Meillä on tiivis yhteys lasteni perheiden kanssa: molemmat perheet asuvat puolen tunnin ajomatkan päässä. Molemmissa perheissä toiset isovanhemmat asuvat lähempänä eivätkä ole enää työelämässä, mutta sairauksien asettamien rajoitusten takia he eivät pysty olemaan lasten kanssa ilman näiden vanhempia ihan lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta. Auttaisin ja olisin enemmänkin lastenlasten kanssa, jos ehtisin ja jaksaisin. Työ kuitenkin verottaa melkoisesti voimavaroja, kun ei ole kyse mistään hiljaisesta toimistotyöstä vaan luokkatyöskentelystä eläväisten lapsosten kanssa 😍. Niin ikävää kuin se onkin, tarvitsen lomilla ja viikonloppuisin aikaa myös omaan lepoon, että jaksan käydä töissäkin vielä pari vuotta ennen eläkkeelle pääsyä. Toivon pääseväni jotakuinkin terveenä eläkkeelle ja toivon lastenlasten tarvitsevan minua sittenkin, kun aikaa on enemmän ❤.

  • Ihmettelijä sanoo:

    Olen ihmetellyt ettei isovanhempia (omat vanhemmat) ole kiinnostanut tutustua omiin lapsenlapsiin.Kun olin lapsi olin paljon hoidossa isovanhemmilla, teininä jopa koko kesän mummun kanssa mökillä koska halusin.Jos kaksi kertaa vuodessa nähdään kahvittelun merkeissä niin ei siinä kunnolla opita tuntemaan.Nyt isovanhemmista jäljellä enää äitini.Asuu samassa kaupungissa mutta täysin vieras ihminen 14- ja 17- vuotiaille tytöilleni.Surullista ettei suhdetta isovanhempiin syntynyt.Olen kiitollinen yhteisistä hetkistä omien isovanhempieni kanssa.

  • I. A sanoo:

    Minä en saanut aikanani apua lastenhoidossa. Nyt hoidan pojanpoikaani kahtena päivänä viikossa. Hän on nyt 2 ja puolivuotias. Joskus kun hän ja veljensä (5 v) tulevat meille yöksi ja 2 vuotias herää useamman kerran yössä niin aamulla olen kuin zombi ja sitten pitää vielä hoitaa lapsia koko päivä. En jaksa. Pojat ovat ihania mutta joskus en saa itseäni aamulla ylös. Olen 58 vuotias. Olen tehnyt kahta työtä 15 vuoden ajan. Kunhan tästä pääsee eläkkeelle niin voin hoitaa lapsia joka toinen päivä.

  • granny sanoo:

    No, miten päin kenelläkin. Olen nyt isoäiti ja hoidan lapsenlastani ilomielin aina kun pyydetään ja tarjoankin nuorelleparille treffi-iltoja.
    Itse en saanut lastenhoitoapua kuin pyydettäessä ja silloinkin nurinan ja valituksen säestyksellä anopilta. Oma äitini oli niin vanha, etten häntä juuri voinut vaivata.