”Miten äitiys muuttuu, kun lapsi kasvaa? Tyttäreni on nyt 13-vuotias. Pikkulapsiaika on siis jo kaukana. Muistan siitä kuitenkin jotain hämärää vielä. Olen aina sanonut, että äidiltä tavallaan lähtee järki siinä jossain vaiheessa, kun lapsi on mahassa, tai viimeistään, kun se syntyy. Pesänrakennusvietti nostaa päätään, yhtäkkiä maailman tärkein asia on se miltä lastenhuoneen verhot näyttävät. Elämä keskittyy vain sen raskauden tai vauvan ympärille, on vaikea kiinnostua muista asioista.

Tämä kaikki on toivottavaa uudelle äidille. Se on edellytys sille, että sen vauva-ajan jaksaa käydä läpi. On äitejä, jotka eivät koe tällaista. Usein juuri he väsyvätkin vauvaan kaikista eniten, koska se biologinen tai hormonaalinen vietti ei nosta päätään tarpeeksi. Tämä on sitä aikaa, kun mies herkästi alkaa olla tyytymätön, kun äidin kaikki huomio menee lapseen. Osalla äideistä tämä vaihe menee ohi, mutta näyttää siltä, että osalla se jää päälle. Minulla tämä vaihe meni ohi, kun lapsi oli parivuotias. Yhtäkkiä aloin nähdä maailmaa ihan uusin silmin. Aloin kiinnostua kaikesta, ja halusin tehdä vaikka mitä. Lapsi alkoi tuntua taakalta. Ei tosin mitenkään aina.

Siihen aikaan vielä useimmiten lapsi oli maailman napa, ja kaikista tärkein asia. Mutta kun se hormonaalinen äitiysvietti häviää, niin lapsen hoito alkaa tuntua eri lailla raskaalta. Sitten pian meillä oli jo koululainen. Edelleen äitiysvietti oli kuitenkin jossain määrin olemassa, ja olin innoissani mukana lapsen harrastuksissa ja kouluasioissa. Aloimme kuitenkin niihin aikoihin rakentaa, joten minua(kin) kaivattiin tontilla jatkuvasti. Lapsi piti saada viihtymään, jotta saatiin asioita tehdyksi. Alkoi ärsyttää, kun lapsi halusi huomiota sen sijaan, että olisi viihtynyt yksin tai järjestettyjen kavereiden kanssa. Juu, toki yritimme järjestää lapselle kaverin silloin, kun meidän molempien vanhempien piti rakentaa taloa.

Kuva Hello I’m Nik.

Samaan aikaan opiskelin, ja arki oli todella kiireistä. Oman ajan puute alkoi vaivata todella paljon. Erosimme tytön isän kanssa, kun tyttö oli ehkä 8. Se on eri tarina se 🙂 sen jälkeen alkoi hetken seesteinen kausi. Asuimme tytön kanssa kahdestaan kerrostaloasunnossa, ja minulla ei ollut muuta, kuin opiskelut ja lapsi. Kaikki oli hyvin muutaman vuoden. Minulla alkoi kuitenkin pian olla enemmän töitä, ja samalla lapsi kasvoi.

Pienen lapsen kanssa voi keksiä vaikka mitä, ja lapsen harhautus on helppoa. Katso rekka! Ja samalla voi vaikka laittaa karkin (näin esimerkkinä) suuhun, eikä lapsi tajua. Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hän ymmärtää ja huomaa. Alkaa ymmärtää syitä ja seurauksia. Mitään ei voi enää tehdä salaa. Ainakaan siinä kerrostalokaksiossa. Lapsi osaa jo pukea, syödä ja mennä kouluun itsenäisesti, mutta silti tuntuu, että sitä todellista läsnäoloa vaaditaan kokoajan enemmän. Ei voi enää olla puoliksi läsnä, koska lapsi huomaa sen. Tässä vaiheessa ainakin minulla ne äitiyshormonit olivat jo melko menneen talven lumia. Eli niistäkään ei ollut enää apua.

Lopullisesti aloin uupua niillä main, kun lapsi täytti 13 vuotta. Omat opiskelut olivat loppusuoralla, ja ne piti vain saada valmiiksi. Niiden valmiiksi saattaminen vain kesti yli 1,5 vuotta, kun niitä tein täysipäiväisen työn ja äitiyden ohella (olin siis ollut yh siitä lähtien, kun ero tuli). Lasta ei voi nykyään (tai aiemminkaan tietenkään!) syyttää mistään. Tyttö hoitaa meillä käytännössä kaiken siivouksen. Hän imuroi ja järjestää meidän molempien tavarat. Minä käyn kaupassa ja hoidan ruoat ja tiskit. Tyttö on kaikin puolin erittäin ihana, auttavainen ja ymmärtäväinen pikkuteini. Tyttö ei kiukuttele tai laita vastaan minulle (meillä on tosin aina ollut tapa ennemmin sopia asioita, kuin määrätä. En siis juuri ikinä komenna häntä, vaan mietitään yhdessä hyvät säännot ja ratkaisut ongelmiin).

Kuva Sai De Silva.

Kaikki on niin hyvin, kuin olla voi. Siitä huolimatta en ole halunnut tulla kotiin töistä, kun lapsi on kotona. Ja taas kerran tätä kirjoittaessani tunnen piston sydämessäni. Lapsi on siis ihan oikeasti todella ihana, ja silti en jaksaisi kuunnella hänen asioitaan. Tällä hetkellä enää toivon, että itse jaksaisin paremmin, kun omat opiskelut loppuvat, ja jäljelle jää enää työ ja lapsi.

Yhteenvetona siis teini-iästä. Myös teini-ikäinen edelleen kaipaa ihan yhtä lailla sitä vanhemman huomiota ja läsnäoloa, kuin nuorempikin. Ehkä jopa tavallaan enemmän. Teini-ikäistä ei saisi jättää yksin ongelmiensa kanssa, vaan kuunnella ne kaikki, ja parhaansa mukaan auttaa. Tai ainakin kuunnella. Sekin on usein jo riittävästi. Siinä iässä ongelmat saavat tosi suuret mittasuhteet, jos ei ole ketään, kenen kanssa ne jakaa.

Meillä on tytön kanssa yhteinen ratsastusharrastus, eli meillä on sentään edelleen jotain kivaa yhteistä tekemistä, jolloin edes minun ei tarvitse teeskennellä. Eniten siis nyt huolettaa, että vaikka olen yrittänyt antaa sitä aikaa, niin onkohan lapsi huomannut, että en tosiaan oikeasti ole mukana siinä tilanteessa. Minullahan on siis vain yksi lapsi. Olisi kiva kuulla niiden kokemuksia, joilla on monta? Tai esimerkiksi osa pieniä ja osa teini-ikäisiä.”

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 11 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Aloittaja Peruuta vastaus

11 vastausta artikkeliin “”Huomaako lapsi että tekisin mieluummin jotain muuta?””

  • Äiti kukkahattuinen sanoo:

    Alkuperäinen teksti on julkaistu 2v sitten. Mitähän perheelle nyt kuuluu?

    On olemassa erilaisia temperamenttityylejä mutta tuo särähti tekstissä kun äiti kertoi ettei lapsi kiukuttele, laita vastaan ja hoitaa kaiken kodin siivouksen ja järjestelyn. Hyvä tietyissä määrin auttaa mutta 13vuotiaalle liikaa vastuuta hoitaa yksin kaikki kotityöt. Ja normaaliin kehitykseen kuuluu rajojen kokeilu jossain määrin. Ja ihan varmasti lapsi aistii, ettei äiti jaksaisi häntä kuunnella. Ymmärrettävää toki jos äiti on uupunut, tuossa on kokoajan ollut niin paljon kaikkea. Toivottavasti perheellä menee hyvin nyt.

    • Nimetön sanoo:

      Sattumalta luin näitä kommentteja täältä näin kolme vuotta myöhemmin 😅 Vastasin alemmas enemmän, mutta halusin vielä kommentoida tuohon, että tyttö ei kiukuttele tai laita vastaan. En minäkään ole teininä koskaan kiukutellut omille vanhemmilleni, joten siksi en ehkä näe tässä ongelmaa. Kuten tekstissä mainitsin, niin olen erittäin analyyttinen luonne, ja riitelyn sijaan ajattelen asioita ja puhun niistä. Tyttö on ihan ehdottomasti perinyt tämän saman minulta. Ja asiaan vaikuttaa varmasti myös tosiaan se, että itse en koskaan suoranaisesti vaadi tytöltä mitään. Tai no, tavallaan tottakai vaadin esim läksyjen tekemistä jne. Mutta sen sijaan, että komentaisin tytön tekemään läksyjä, niin kysyn häneltä, että voisinko auttaa niissä, jos hänelle on raskasta tehdä vaikka sitten ne läksyt. Ja auttaminen ei tarkoita sitä, että tekisin ne hänen puolestaan. Useimmiten se tarkoittaa lähinnä henkistä tukea. Matikassa myös ihan konkreettista opettamista, koska hänellä on vähän vaikeuksia lukion matematiikassa. Asumme edelleen kahdestaan, vaikka nykyään olen ihan naimisissakin tämän saman miehen kanssa 😅 Meillä ei koskaan ole ollut kummemmin mitään taloudenhoidon tarvetta, koska kumpikaan meistä ei aiheuta mitään kamalaa sotkua. Nykyään tosin meillä asuu myös koiria, joten karvoja yms saa kyllä olla siivoamassa. Mutta sekin menee yleensä niin, että tyttö hoitaa koirat ja sillä aikaa kun tyttö on ulkona koirien kanssa, niin minä pikasiivoan kämpän.

  • Entinen työntekijä-opiskelija äiti sanoo:

    Moi!! Mä lupaan, että ihan oikeesti kun opiskelut loppuu niin se alkaa helpottamaan!! Hetki siinä menee, ehkä puoli vuotta, kun alkaa voimat palautua kun vapaa-aika on vapaa-aikaa eikä koulutyötä! Sitten jaksaa kiinnostua muustakin kun selviytymisestä ja lepäämisestä 😊 Tsemppiä sinne, kyllä se helpottaa!

  • Ikävä sanoo:

    Minä taas toivon, että teinini kertoisi minulle elämästään, tunteistaan, kokemuksistaan… Antaisi koskettaa ja halata. Edes joskus. Minulla on ikävä rakastani, joka on kaukana oven takana.

  • Täällä myös yksi… sanoo:

    Voi kun kuulostaa tutulta! ❤️
    Olen monesti miettinyt näitä samoja juttuja. Mua ahdistaa ihan hirveästi kun iltavuoron jälkeen tulen kotiin ja nukkumaan pitäisi päästä tunnin sisällä. Pitäisi syödä iltapala ja päästä suihkuun, mutta lapsi/lapset tulevat siihen keittiöön pyörimään, melkein iholle kiinni kun haluavat huomiota ja kertoa omista päivän tapahtumistaan. Ja itse haluaisi vain rauhoittua eikä millään jaksaisi enää keskittyä teini-ikäisen murheisiin.
    Puhutaan siis kahdesta, melkein täysi-ikäisestä lapsesta jotka kuitenkin ovat parisuhteessa ja käyvät myös töissä ym.

    Sitten kun on vaan pakko mennä nukkumaan, sitä tuntee piston sydämessään että ei taaskaan kuunnellut ajatuksella eikä voi olla niin läsnä lapsille kuin haluaisi.
    Talouteen kuitenkin kuuluu myös mies joka varmistaa että lapsilla on kaikki hyvin ja iltapalat on ajoissa syöty ym. Mutta ilmeisesti silti tyttölasten ajatukset kääntyy siihen että tietynlaiset tunteet ja asiat täytyy kertoa myös/vaan ja ainoastaan äidille.

    Toisaalta olen kiitollinen että lapsi puhuu, kuten myös kirjoittajan tekstissä tulee läpi että keskusteluyhteys löytyy mikä on paras asia teini-ikäisen kanssa mikä olla voi. Se kertoo luottamuksesta ja pelastaa monesta karikosta.

    Tekstistä ei tule ilmi mielestäni ettei rakkautta olisi. Tekstistä paistaa vain uupumus, henkinen ylikuormittuminen. Koska ero, opiskelut, uusi parisuhde, työ ja se lapsi. Myös ystävyyssuhteet tulee huomioida. Kaikki ovat henkiselle hyvinvoinnille niin rikastuttavia kuin kuluttavia. Ja toivottavasti helpottaa ajan kanssa.

    Mielestäni suhdetta teini-ikäiseen voi hyvin verrata hyvään ystävyyssuhteeseen; kun hyvässä ystävyyssuhteessa puretaan tunteet puolin ja toisin, jolloin jaettu murhe on huimasti pienempi. Teinin kanssa tämä ei onnistu, koska teinin ei tarvitse tietää äidin huolia vaikka terveydestä, seksiongelmista, rahasta tai muista henkilökohtaisista asioista. Näin ollen suhde on kuitenkin teinin kanssa kovin yksipuolinen. Tavallaan kuormitus on kovempaa kuin mitä suhteesta saa. Mikä tietysti on vanhempien rooli, ei siinä. Loppurutistus avustaa se teini siinä hormonihuuruisessa tunnemyrskyssä aikuiseksi.
    Mutta vertauksen vielä: ei kukaan säilytä ystävyyssuhdettakaan joka on yksipuolinen. Ystävä, joka soittaa vain kun tarvitsee jotain, ainakin olkapään jota varten itkeä ja purkaa. Ei ikinä kysy mitä itselle kuuluu. Se käy raskaaksi pidemmän päälle. Sellaisen ystävyyden voi purkaa. Äiti-lapsi suhdetta ei voi, se uuvuttaa ja se täytyy kestää. Mutta se myös jossain kohtaa helpottaa.

    Tsemppiä tekstin kirjoittajalle ❤️ Teksti näköjään jo kahden vuoden takaa joten tuskin lukee enää kommentteja 😏

    • Nimetön sanoo:

      Hei, ja kiitos kommentista 🙂 Ihan sattumalta luin tämän julkaisun kommentteja näin muutaman vuoden päästä. Väsymys helpottaa lähinnä vain lomilla nykyään, vaikka periaatteessa elämä onkin helpompaa. Tyttö on nyt jo 17-v ja meidän suhde on edelleen oikein hyvä. Tyttö on myös kovin introvertti luonteeltaan, joten olemme voineet ihan avoimesti jutella siitä, mitä tarkoittaa kun haluaa vaan olla yksin omassa huoneessaan, koska hän kokee samoin. Meidän suhde on siis tavallaan tasapuolistunut tässä vuosien varrella 🙂 Edelleen koen riittämättömyyttä äitinä, mutta on helpottavaa, kun tyttö myös sanoo, että hei nyt haluaisin vaan olla yksin rauhassa vähän aikaa. Me voimme aina sanoa toisillemme, että joo, tottakai, ymmärrän.

  • Aloittaja sanoo:

    Hei! Fb:n puolella on tullut kommentteja tähän teksiin liittyen, joihin mielelläni vastaisin. Haluan kuitenkin säilyttää anonyymiteettiini, siksi vastaan tänne.

    Hämmentävin kommenteista oli sellainen, jossa kommentoija selvästi tuntui uskovan, että en rakasta lastani. Ihmisiä on erilaisia. Tunteista puhutaan, ja niitä tuodaan julki eri tavoin. Myös tunteet koetaan eri tavoin. Minä olen ehdottomasti keskimääräistä analyyttisempi ja ajatukseni toimii logiikan ympärillä paljon vahvemmin, kuin tunteiden. Minulle on erittäin tavallista tarkastella asioita tunteiden sivusta, niitä erillisenä katsellen. Se ei kuitenkaan tee minusta tunnekylmää – se on eri asia. Minä koen tunteita siinä, missä muutkin, mutta sen sijaan, että tunteeni pursuaisivat esiin, niin otan tunteen tavallaan tarkasteluun. Mietin mitä se tarkoittaa, mistä se johtuu tai voinko tehdä sille jotain (tämä kohta pätee, kun on kyse ikävistä tunteista, kuten hermostuminen, viha tai pettymys). Hyvänä puolena tässä on se, että en juuri ikinä menetä malttiani. Lapselleni en ole esimerkiksi ikinä huutanut, ja muillekaan ihan todella harvoin. Juuri nyt ei itseasiassa tule yhtään tilannetta koko elämästä mieleeni, jolloin olisin huutanut jollekin. En hermostu lapselleni. Jos hän ei tee minun toiveitteni mukaan, niin mietin, että miksi se on minulle tärkeää, että hän ei tottele. Jos kyseessä on vain minun oma mukavuuteni, yleensä annan siihen luvan. Jos taas kiellolle/ käskylle on joku oikea peruste, niin menen lapseni luo ja kerron miksi hänen pitäisi tehdä niin kuin pyydän. Ja tähän mennessä tyttö on aina suostunut minun pyyntöihini ihan kauniisti selittämällä ja pyytämällä. Parisuhteessa en ole kyllä aina yhtä rauhallinen, joskus saatan tiuskaista tai sanoa jotain ikävään sävyyn.

    Minun nykyisellä miehelläni oli tämän asian kanssa alkuun totuttelemista, kun hän ei kuulemma koskaan oikein tiennyt, mitä todella ajattelin. Hän oli tottunut elämässään temperamenttisiin naisiin, jotka antavat tunteidensa kuulua niin hyvässä kuin pahassakin. Olen kuulemma kuitenkin helppo ihminen myös parisuhteessa, koska minun kanssani voi aina jutella järkevästi ikävistäkin asioista. Nyt monen vuoden jälkeen mies ei koe tätä enää ongelmana. Hän on kuulemma oppinut näkemään minun pienistä ilmeistä tai eleistä, jos olen tyytymätön johonkin. Joskin täytyy myöntää, että aina satunnaisesti hän kuvittelee näkevänsä minussa jotain, jota ei oikeasti olekaan 😀 Nämä kuitenkin selviää nopeasti puhumalla asioista.

    Rakkautta osoitan niin lapselleni, kuin miehellenikin läheisyydellä, hellimällä ja sillä, että yritän huonoinakin päivinä keskittyä heihin edes sen pienen hetken. Oikeasti kuuntelemalla ja kyselemällä asioista. Olen ihan aina pitänyt lastani paljon sylissä, vieressä ja halaillut ja hellinyt. Edelleen laitan tytön joka ilta nukkumaan, jolloin jutellaan kahdestaan ja paijailen ja rapsuttelen häntä. Lapseni tulee edelleen ovelle vastaan, kun tulen kotiin, ja me halataan (tai toisinpäin, jos minä olen kotona ja hän tulee).

    On siis mielestäni aika iso oletus tekstin perusteella, että rakastaako joku lastaan (puolisoaan tms) vaiko eikö. Nyt ihan pikkuisen ilkikurisena haluan vähän provosoida tämän kommentin kirjoittajaa. Kaikesta päätellen hänellä on vielä vasta muutaman vuoden ikäinen lapsi, joten äitiys saattaa olla vielä hänelle erilaista, ja ehkä ne äitiyshormonitkin siellä vielä vähän nostelee päätään 😉

    Osa kommenteista pohti minun omaa uupumustani. Sitä on kyllä todella ollut ilmassa. Saan tarvittaessa apua uupumukseeni, mutta tässä ollaan oltu sellaisessa vaiheessa, jossa asiat eivät muuten ole huonosti, asioita on vaan ollut liikaa. Nyt alkaa vihdoin helpottaa, joten toivon tässä muutaman viikon aikana saavani lisää energiaa myös äitiyteen. Jos viikon parin ”toipumisen” jälkeen ei ala helpottaa, niin sitten kyllä osaan hakea ammattiapua. Kiitos tsempeistä!

    Isäkysymykseen vielä lyhyesti. Miesystäväni ei asu meidän kanssa samassa taloudessa, ja tytön oma isä asuu niin kaukana, että he tapaavat vain ihan satunnaisesti. Minun molemmat vanhemmat ovat samalla paikkakunnalla ja valmiita auttamaan, mutta tyttö ei enää juuri halua lähteä kotoa pois. Jos minulla on ollut ihan oikeasti jotain tärkeää menoa, niin olen lähettänyt tytön isovanhemmilleen, mutta en vain oman mukavuuteni takia ole oikein raaskinut häntä häätää pois kotoa. Joskus kysyn, että haluaako hän lähteä, mutta jos hän on sanonut, että ei oikeastaan, niin olen aina sanonut, että ei se mitään, ei tietenkään tarvitse.

    Huh, tulikohan tässä vastaus kaikkia askarruttaviin kysymyksiin 😀 Jos jokin jäi vielä mietityttämään, niin tänne voin kyllä anonyymisti vastailla lisääkin.

  • Minäkin sanoo:

    Kuulostaa tutulle. Itse rakastan lapsiani yli kaiken, mutta välillä ei jaksaisi aina olla heidän kanssaan, leikkiä ym. Uskon, että itselläni se johtuu siitä etten koe olevani valmis omana itsenäni. En ole koskaan oikein löytänyt itseäni. On ollut työpaikan vaihdosta, opiskelua yms ja niihin olisi halunnut keskittyä mutta kun lapset ovat pieniä niin ei saa hetkeäkään selvittää omaa päätään. Meidän perheellä on kaikki hyvin, mutta silti en ole täysin tyytyväinen ja huomaan, että se heijastuu käytöksessäni. Kadehdin niitä, jotka nauttivat lastensa kanssa leikkimisestä yms. eivätkä murehdi maailmaa ja muita asioita Minäkin nautin reissuissa ja viettää aikaa lasten kanssa, mutta en osaa esim. juuri leikkiä.
    Ehkä sekin on yksi asia, joissa vanhemman kuuluu kasvaa. Unohtaa ne omat ajatukset ja keskittyä lapseen. Kuunnella ja olla mukana. Sitten yrittää järjestää itselle omaa aikaa, jolloin voi sitten murehtia omia asioita tai vain nauttia rauhasta.

    • Aloittaja sanoo:

      P. S. Jos joku tämän lukee, niin saa käydä vinkkaamassa fb:n puolella, että täältä löytyy vastauksia kysymyksiin 🙂

      P. P. S. Toinen minun mielestäni mielenkiintoinen aihe: voiko olla hyvä vanhempi, vaikka ei rakastaisi lastaan? Uskon, että voi. Kaikki tietävät sen aivan ihanan lastenhoitajan. Sen, joka aina aamuisin tulee tervehitmään lasta, joka kysyvät kuulumisia ja kuuntelevat lasta. Joka ei koskaan laita lapsia paremmuusjärjestykseen, joka on läsnä kaikille lapsille riippumatta siitä, ovatko nämä rauhallisia ja yhteistyökyisiä, vai temperamenttisia ja aina aiheuttamassa aikuisten mielestä häiriköintiä. Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus olla juuri se hoitaja, tai tässä tapauksessa vanhempi. Kukaan ei oleta sen hoitajan rakastavan niitä lapsia. Mutta silti hän voi olla turvallinen ja rakastava ihminen lapselle. Samaa periaattetta laajentaen, kuka tahansa voi olla hyvä vanhempi lapselleen. Rakkaus ei siis itseasiassa määritä hyvää vanhemmuutta, vaan teot. Se, että lapsi kokee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Se, onko tunne aitoa vai ei (jos se ei ole aitoa, niin varmasti se aiheuttaa haasteita hyvälle vanhemmuudelle), ei lapsen kehitykselle loppujen lopuksi ole se tärkeä asia, vaan ne teot. Vanhempi VOI olla hyvä, vaikka ei koskaan rakastaisi lastaan. Se tietenkin vaatii sitten enemmän tahdon voimaa, jos rakkautta ei luonnostaan löydy.

      • Nimetön sanoo:

        Jaahas, vastaus tuli kiireessä, ja kirjoitusvirheitä löytyy. Tuli myös väärään kommenttiin 😅

  • Huono äiti kans sanoo:

    Hyvin samankaltaisia tuntemuksia. Itselläni on 17v tyttö ja hänellä on kaikenlaisia koettelemuksia elämässä, joista pitää olla kiinnostunut. Samaan aikaan ajatukset katoavat kuitenkin monesti omiin ongelmiin, kun ei ne hänen jutut niin vakavia ole – vaikka toki hänelle suuria (jos ei vaikka ole rahaa tiettyyn paitaan => kriisi). Omaa aikaa odotellessa. Haluaisin esim. lähteä miehen kanssa kahdestaan reissuun ja tällä hetkellä tyttö lähtisi mukaan, kun tykkää reissaamisesta. En halua olla ”huono äiti” ja sanoa, että mennään kahdestaan., joten siirrän reissua tulevaisuuteen. Muutenkin maailman pitäisi pyöriä hänen ympärillään ja kaiken ylimääräisen rahan mennä hänelle. Hohhoijaa. En jaksa tapella kaikesta ja selittää joka kuukausi, että mihin kaikkeen rahaa kuluu.