Moi kaikki eronneet ja eroa harkitsevat perheelliset. Kirjoitan tätä avioeron jälkeen tilanteessa, jossa perheessämme oli kaksi kouluikäistä lasta. Podimme lasten isän kanssa niin huonoa omaatuntoa erosta, että ehdotimme molemmat lapsille, että lasten ei tarvitse liikkua kodistaan mihinkään vaan vanhemmat reissaavat aina viikon välein lasten luokse. Ajatus oli lapsista mitä parhain.

Tämä järjestely edellytti tietenkin sitä, että vanhemmilla on varaa hankkia itselleen molemmille toinen asunto eli tässä maksetaan kolmea asuntoa sen sijaan, että ennen maksettiin yhtä. Sehän käy totisesti kukkaron päälle. Mutta kaiken kaikkiaan kokeilu oli minusta harvinaisen epäonnistunut. 

Aikuisena koin sen hirveän raskaaksi, että pakkaan joka viikko jonkun nyssykän mukaan lukien meikit ja kalsarit ja lähden takaisin perheen yhteiseen kotiin. Arvaan, että joku siellä toteaa, että lapselleko se sitten on hirveän paljon helpompaa, mutta niin se juuri saattaa olla. Lapsen voi olla helpompi sopeutua kassielämään kuin aikuisen.  Perheen yhteinen koti on myös täynnä muistoja, joita ei ehkä välttämättä halua muistella juuri siinä kohtaa kun ero on verekseltään tapahtunut.

Viikko/viikko -vaihtaminen yhteisessä kodissa tarkoittaa myös sitä, että kotitöistä jaetaan edelleen vastuut. Tämä tarkoittaa lasten lakanoita (jäivät aina minulle vaihdettavaksi), pyyhkeitä, vessojen pesuja, hamstereiden ruokatäydennyksiä, siis ihan sitä kaikkea metatyötä, jonka koin aina miestä enemmän hoitaneeni ja hoidin näköjään myös kokonaan omilla viikoillani myös hänen viikkojensa osalta. Parisängyn likaisiin lakanoihin meneminen hänen viikkonsa jälkeen ei ollut myöskään mikään tavoitetila. 

Yhtäkkiä yhteinen talomme alkoi olla myös enemmän ja vähemmän rempallaan. Kumpikaan ei haravoinut, kumpikaan ei korjauttanut keskuspölynimuria, kumpikaan ei tarttunut sellaisiin asioihin, joita aiemmin oltiin tehty yhdessä. Tässä järjestelyssä yhtäkkiä se entinen yhteinen koti alkoikin vaikuttaa hengettömältä talolta. 

Viiminen niitti kaikessa oli hänen tyttöystävänsä jättämien tavaroiden löytyminen yhteisestä kodistamme. Se oli ehkä tarkoituksellista, ehkä ei, en tiedä. Mutta siinä kohtaa kun olin asiasta tietämättä nukkunut yön uuden muijan kalsareiden päällä, tiesin, että tämä homma ei ole minua varten.

Nyt sitten tapellaankin asiajajajien välityksellä siitä, kuka saa pitää talon, jonka lapset ilman muuta kokevat juuri siksi ainoaksi kodikseen…

Käsi sydämelle – onko joku oikeasti saanut tämän toimimaan?

Nimim. Epäonnistunut vuoroviikkoilija

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 26 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Varoitusmerkki Peruuta vastaus

26 vastausta artikkeliin “Eron jälkeinen yksi koti ja vanhempien viikkoreissaus jäädytti sydämeni”

  • Varoitusmerkki sanoo:

    Kyllähän tuo ulkopuolisen silmin näyttää vaan avoimelta suhteelta jos eron jälkeen nukutaan samassa sängyssä ja talossa, kuitenki siinä välillä vietetään aikaa yhdessäkin ja helposti lipsahtaa sinne makkarin puolelle varmaan…Tilanne jossa vuoroasutaan, vaikuttaa minusta vaan siltä että jompikumpi ei halua erota ja toinen ei sitä näe tai toinen dominoi erottukin kuviota, että asuakkin pitää yhdessä vielä, vaikka muka vuorotellen. En voisi nukkua sängyssä jossa juuri jonkun toisen kanssa pöyhitty tyynyjä tai vastaavasti muutenkaan sellaisen lakanoissa jonka kanssa en haluaisi enää olla. Tuossa on valtava sekoamisen riski kaikilla. Jos eropäätös on pysyvä turha pitää kulissia enää pystyssä, mut ehkä sopii joillekin jotka takertuu menneeseen. Helposti tuollaisiin suhteisiin jää kiinni, joissa ei puhuta asioita suoraan.