Tuntuuko sinustakin aina siltä, että olet ulkopuolinen?

Muilla on omat kaveripiirinsä, ne vähän paremmat ystävät. Muut löytävät työpaikalta sielunsiskon. Muut tutustuvat perhekerhossa niin, että yhdessä vietetään aikaa vielä kun lapset ovat ehtineet aikuisiksi. Muut löytävät uudelta paikkakunnalta heti sydänystävän. Muiden naapurissa asuu pelkkiä bestiksiä.

Mutta osa on niitä ainaisia kolmansia pyöriä, varasijakavereita ja moikkaustuttuja. Miksi toiset jäävät aina ulkopuolisiksi?

Sitä pohtii tämä nainen, joka kokee olevansa ihan tavallinen, mukava nainen, mutta siitä huolimatta hän on aina se, joka jää ulkopuolelle:

”Olen reilu kolmekymppinen, perheellinen nainen. Aika tavallinen ihminen sanoisinko. En ole mitenkään ujo tai liian puhelias.

Olen ollut elämäni aikana monissa työyhteisöissä, tutustunut uusiin ihmisiin lasten kautta, sekä käydessäni koulua. Sama tunne vaivaa minua näissä kaikissa yhteisöissä: En kuulu joukkoon ja koen olevani ulkopuolinen.

keltainen vaahtera

Minulla ei ole ympärilläni kaveriporukkaa johon kuuluisin, muutama läheisempi ystävä on, mutta he eivät kytkeydy mitenkään toisiinsa. Työpaikoissa en ole ikinä kuulunut mihinkään kuppikuntiin.

Suoraan sanoen olen kateellinen ja surullinen ihan pienistäkin asioista, kuten siitä, että ystäväni julkaisevat aina kivoista jutuista kuvia sosiaaliseen mediaan jonkun toisen ystävän kanssa. Eikö minun kanssani ole hauskaa? Eikö silloinkaan ollut, kun minusta tuntui siltä että olisi?

En ole se , joka kutsutaan illanviettoihin tai muuhunkaan. Usein myös kuulen toisten puheista miten paljon kivoja juttuja heille on tulossa, mutta joidenkin toisten kanssa.

Huomaan aina, että esimerkiksi äitiporukoissa jotkut muut löytävät yhteisen sävelen, mutta minä en kenenkään kanssa.

Mikä minussa on vikana, vai kuvittelenko tämän vain? Mielestäni en ole niin luotaantyöntävää tyyppiä, mutta siltä se usein tuntuu.”

Nimim. Outsider

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 128 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Jempsukka Peruuta vastaus

128 vastausta artikkeliin “”En koskaan missään kuulu joukkoon” – tuntuuko sinustakin tältä?”

  • Nimetön sanoo:

    Introvertit kokevat tämän usein. Itse olen introvertti, näinollen isoissa joukoissa, koen itseni ulkopuoliseksi. En suuna päänä osallistu keskusteluihin, vaan enemmän tarkkailen ja kuuntelen. Isommat ihmisjoukot ja kokoontumiset koettelevat henkisiä voimiani. Viihdyn siis enemmän omissa oloissani, enkä oikeastaan aina edes osallistu menoihin, vaikka pyydetään. Lopulta harvemmin pyydetään. Ja vielä koska introverteilla on tämä ”hiljaisuus on kultaa”, niin monet pitävät sitä hmm…outona, hieman ehkä pelottavana. Tai luulevat että introvertti ei viihdy heidän seurassaan. Mistä ei siis ole kyse, vaan siitä, että introvertit tarkkailevat, huomioivat ja kuuntelevat mieluummin, kuin osallistuvat mielipitein ja ajatuksin.

  • Omitusten otusten kerho sanoo:

    Aivan kuin itse olisin kirjoittanut jutun, niin samaa kokenut. Olen huomattavasti vanhempi iältäni, mutta jotenkin olen oppinut elämään tämän asian kanssa. Myös puolisollani sama juttu, joten kohtalokaverit löysi toisensa.

  • Aina yksinäinen sanoo:

    Niin tuttu juttu ja jatkuu aina vaan, olen jo luovuttanut sen suhteen että joskus kuuluisin johonkin kaveriporukkaan.

  • Yksin sanoo:

    Tuttu tunne. Nuorena kuuluin ”väärään” perheeseen ja jäin siksi kaveriporukoiden ulkopuolelle. Aikuiseksi kasvettuanikaan en ole oppinut solmimaan pitkiä ystävyyssuhteita. Tavallaan pidän syyllisenä nuoruuden kokemuksia, kun en vanhempien määräysvallasta johtuen päässyt koskaan mihinkään. Opin olemaan yksin. Vasta yli nelikymppisenä oon pystynyt joitain ystävyyssuhteita luomaan, mutta nyt melkein 50-vuotiaana olen taas yksinäinen. Nyt en jaksa kauheesti välittää, sillä viihdyn vallan hyvin omassa seurassani. Mut kyllä se silti toisinaan itku silmäkulmaan tulee, kun kukaan ei kysy kuulumisia eikä edes kahviseuraksi.

  • Anna sanoo:

    Kyseessä on selkeästi hylkäämisen tunnelukko ja heikko itsearvostus. Koska tuntee olevansa sisäisesti arvoton, tilanne ajautuu tohon. Ala arvostaa itseäsi ja tee itse ne somebulkaisut yms. Sitten kokeile millaisia tunteita ne herättää.

  • Mintsu sanoo:

    Niimpä. Aina minusta on tuntunut tältä, lapsuuden perheestä lähtien. Olin nuorin, paljon nuorempi muita sisaruksia. En koskaan kokenut kuuluvani silloinkaan Joukkoon, minua verrattiin vanhempaan siskooni. Hän osasinolla hyvä, minä en. Koen olevani aina ulkopuolinen työyhteisössä. Tämä on surettanut minua aina. En osaa ja nykyään en enää uskalla olla muuta kuin kaukainen työtoveri. En jaksa enää odottaa ja pettyä. Onneksi minulla on ihana perhe ❤️. Mutta kaipaisin, että mullekin joskus joku soittaisi, kysyisi kuulumisia ja sanoisi, että olet kiva tyyppi. En kait sitten ole, en kuule sitä koskaan ja se sattuu. Siitä huolimatta haluan olla oma itseni, vaikkei minusta pidettäisikään. En ole ilkeä, kuuntelen ja puhun. Yritän huomioida muita, olla ystävällinen. Koen, etten vain riitä tällaisena, kuin olen. Jotain vikaa minussa on. Kuten isäni sanoi minulle ollessani 13 ja sanottuani ystävälleni jotain tyhmää, etteihän kukaan halua olla tuollaisen kaveri. Ei näköjään. Kaikilla on oma risti kannettavanaan, mulla yksinäisyys ja huonommuuden tunne, jota on vaikea selättää. Tsemppiä kaikille vastaavassa tilanteessa oleville.

  • Maija sanoo:

    Samalta tuntuu myös minusta. Tuntuu, että on vain perhe ja työkaverit. Meidän työpaikassa on kyllä ihan kivat suhteet, mutta koskaan emme tee mitään yhdessä vapaa-ajalla. Kaikilla on omat ympyränsä, kaverinsa ja harrastuksensa. Lisäksi asumme laajalla alueella. Opiskeluaikana minullakin oli muutama kaveri, mutta sitten jokainen suuntasi omalle suunnalle en ja yhteydet heikkeni ja lopulta katkesi. Yritin kovasti pitää yhteyttä, mutta se jäi yksipuoliseksi. Nyt pelkään jo lähestyvää eläkeaikaa – olemmeko puolison kanssa vaan kahdestaan. Olemme asuneet tässä asunnossa noin neljäkymmentä vuotta ja en muista meillä koskaan käyneen kun ainoastaan sukulaisia ja niitäkin nykyisin todella harvoin, kun nekin asuvat ympäri Suomea.

  • Yksin joukossa sanoo:

    Samaistuin. Minulla on laaja tuttavapiiri ja olen verkostoitunut hyvin. Mutta kukaan ei oikeasti tunne minua. Enkä minä heitä. Juttujen taso on pinnallista ja hyväntuulista. Kaipaisin sitä, että minulla olisi joku, kenen kanssa huumori ja mielenkiinnon kohteet kohtaisivat aidosti. Mutta usein huumoriani ei ymmärretä ja tuntuu, kuin ihmisten ajatukset olisivat jääneet jonnekin pintakerroksiin, mikä ei minua erityisesti kiinnosta. Vika on tietysti minussa, koska eivät kaikki muut voi olla väärässä, jos emme kohtaa. Naurun määrän kuihtuminen surettaa minua erityisesti. Onneksi minulla on kuitenkin puoliso, joka on kuin toinen marja varvussa. Ilman häntä olisin menettänyt uskoni.

  • Seurapiiritön sanoo:

    Sama tunne, ymmärrän. Lapset kasvoivat, erot erkaannuttivat exien suvusta ja yhteisistä ystävistä. Ne lähimmätkin halusivat vain hyödyntää omiin tarpeisiinsa ja kun ei maistu viini ei laulu niin mielummin yksin kun tämä viruskin ja kaikki sairaudet

  • Minna sanoo:

    Mitä jos tämän ketjun kolmannet pyörät löytäisitte toisenne? Viihtyisittekö, vai kaipaisitteko kiinnostavampaa seuraa? Kannattaa paneutua johonkin harrastukseen, joka kiinnostaa. Niin sinusta tulee kiinnostava niille ihmisille, jotka jakavat intohimosi, ja myös monille jotka näkevät että sinulla on joku intohimo. Työpaikalta toki aina löytyy se porukka, jolle olet ilmaa, mutta se on työpaikkapolitiikkaa. Ei kannata väkisin änkeä.

  • Ei yksi kutsutuista. sanoo:

    No joo. Tässä kerran juttelin työpaikalla parin työkaverin kanssa kun alkoivat pohtia että voisivat jossain kohtaa iltaa viettää. Viittilöimällä tekivät selväksi ketä kutsutaan. Tuli tosi ulkopuolinen olo ja toivoin että olisivat sopineet silloin kun en ollut siinä. Mulla ei siis ole lainkaan kavereita, joten kaipa vika on minussa.

  • Meia sanoo:

    Ajattelin tuoda mukaan myös toisen näkökulman. Olen itse introvertti ja viihdyn omassa seurassani akkuja lataillen. Vuosien aikana jäänyt lapsuudesta, eri kouluista ja myös aiemmista työpaikoista hyviä ystäviä, joita tapaan säännöllisesti (6-8kpl). Nykyisessä työpaikassa on ja on ollut monia mukavia ihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen ja voisin viettää vapaallakin aikaa. Mutta se ei ole vaan niin yksinkertaista. Itselle se työpaikalla jutteleminen voi olla riittävästi, koska vapaalla aiemmat ystävyyssuhteet menevät edelle. Jos haalisin kaikki mahdolliset hyvät kaverit työpaikalta ym kavereiksi joita tapaan myös vapaalla, kohtaamiset olisivat pinnallisia ja kuormittaisivat sitä omaa jaksamista liikaa (koska yksin oleminen ja oma aika jaksamisen kannalta ehdoton asia). Olen hyvä ystävä ja hyvä kaveri juurikin sillä, että saan aikaa ladata akkuja jolloin itsellä on edellytykset kiinnostua muista silloin kun tapaan heitä vapaalla tai työssä ja jaksan olla sosiaalinen. Muutoin tapaamiset kaikkien kanssa olisivat rasite itselle, ei ilo. tarvitaan siis hyvin poikkeuksellisen hyvä tyyppi jonka kanssa on todellakin samat ajatukset, että nykyään tulee lisättyä sinne Vapaa-ajalla nähtäviin ystäviin. Ja tiedän sanonnan ettei ystäviä voi olla ikinä liikaa, mutta sanonta ei päde ainakaan omalla kohdalla.

  • mymlan sanoo:

    Olen itse introvertti ja viihdyn hyvin itsekseni, mutta kyllä jokainen ihminen kaipaa muita ihmisiä ympärilleen, edes silloin tällöin. Itsellä on aina ollut se bestis, ala-asteelta saakka ihan tähän päivään asti ja kavereitakin vuosien varrella ollut ja mennyt mutta myös saanut niitä lisää. Bestiksen kanssa ei pidetä enää yhteyttä niin usein mutta koen että hän on edelleen minun bestis ja sitten kun nähdään (pari kertaa vuodessa) niin sitten päivitellään kuulumiset. Bestikseni on myös asunut paljon ulkomailla ja silloinkin vaihdeltiin kuulumisia viesteillä ja viesteihin saatettiin vastata kuukauden parin viiveellä. Mutta jotenkin olen aina ajatellut että kaikilla meillä on oma elämä ja kahden aikuisen aikataulujen sovittaminen yhteen ei ole helppoa ja aina ei pysty näkemään, siksi riittää että nähdään edes joskus. Muutama ystävä minulla on myös ylä-asteelta, heitäkin näen todella harvoin, eikä me viestitellä juuri ollenkaan mutta koen että he ovat silti ystäviäni. Ystävyys on myös sellaista että pitää luottaa ja ymmärtää. Kaikki ei aina johdu minusta, vaan kaikilla on omat elämät haasteineen ja se minun kahvikutsu saattaa oikeasti tulla aina huonoon saumaan. Ja aina ei saa vaan aikaiseksi. Varsinkin jos ystäviltä löytyy muitakin ystäviä tai perhe/sisarukset, joiden kanssa viettää aikaa paljon ja muita aktiivisia ystäviä, jotka keksivät kaikkea tekemistä niin silloin aika ja jaksaminen ei aina riitä kaikille. Hekin ovat vain ihmisiä.

    Uusia kavereita ja ystäviä olen saanut aikuisiällä oikeastaan työpaikalta vain kaksi ja heidänkin kanssa nähdään vain harvoin, mutta välillä kysellään kuulumisia. Toisen kanssa työskenneltiin yli vuosi samassa paikassa ennen kuin löydettiin yhteinen sävel ja sitten hän vaihtoi työpaikkaa 😀 mutta edelleen nähdään aina välillä ja kysellään kuulumisia.

    Muutaman ystävänän olen saanut miehen tai miehen ja minun yhteisten ystävien puolisoista. Se onkin ollut hyvä tapa tutustua uusiin ihmisiin. Se toki vaatii paljon niin itseltä kuin muilta. Sitä pitää oikeasti yrittää, kuunnella ja olla läsnä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin kuin toisten kanssa. Minun vinkkini onkin se että kannattaa vaikka yrittää tutustua miehen/puolison ystävien puolisoihin esim. pyytää heitä syömään. Siinä voi sitten rennolla ilmäpiirillä pikku hiljaa tutustua toiseen samalla kun on oma tuki ja turva siinä vierellä.

    Ja vielä huomiona niin olen siis itse todella introvertti ja ujo enkä uskalla varsinkaan isossa porukassa olla kovin näkyvillä. Ystävystymiset ovat siis vaatineet itseltäkin paljon ja myös sellaista pientä rohkeutta heittäytyä tilanteeseen. Ystävyys on myös jollain tapaa sellainen kahden kauppa, pitää itsekin antaa jotain itsestään ja olla oikeasti kiinnostunut muiden elämästä. Pitää myös ymmärtää ettei se ystävyys synny hetkessä vaan se saattaa olla pitkä prosessi, joka vaatii itseltä myös panosta. Tarvitaan monta illallista tai illanviettoa.

    Ps. some on minusta ollukkin tosi kiva kun sillä tavalla näkee mitä ystäville kuuluu ja ei minustakaan juuri kukaan ikinä laita mitään että olisi kanssani kahvilla tai bilettämässä. Mutta en anna sen vaikuttaa ihmissuhteisiini. Voihan sitä itse laittaa siitä sitten päivityksen someen jos haluaa 🙂

  • Samaa kokeva sanoo:

    Valitettavan tuttu tunne 🙁
    Ulkopuolisuuden tunne ei tunnu ollenkaan hyvältä.

    • Mummeli sanoo:

      Ulkopuolisuuden tunne riippuu niin paljon kiinnostuksen kohteista ns.ystäväpiireissä.Itse olen introvertti ja nautin omasta olostani.Ulkopuolinen olen ollut aina varsinkin työyhteisöissä kun en ole kiinnostunut juoruista tai puimaan kenenkään asioita.En ole kiinnostunut shoppailuista enkä baareista puhumattakaan pikkujouluista.Näistä jään ulkopuolelle omasta vapaasta tahdostani.Olen toki perheellinen suurperheen äiti ja monen mummu.Vilskettä riittää välillä ja kun tupa hiljenee se on kaikkein suurin nautinto mulle.Mulla on yksi bestis joka on mua yli 10v.nuorempi ja meillä synkkaa kun olemme samankaltaisia.
      Tehkää olostanne ihanaa niillä eväillä mitä on ja heittäkää kateuden tunteet pois.

  • Ulkopuolella sanoo:

    Sama vika täälläkin. Ehkä yksi syy on se, etten osaa small talkia, en osaa puhua puhumisen ilosta. Saatan olla uudessa porukassa hiljainen kun en keksi mitään sanottavaa.
    On minulla kuitenkin mies ja pari kaveria, ei tosin kovin läheisiä, että en kai täysin toivoton ole…ainoastaan melkein.
    Toivoin, että lapsien myötä löytyisi joku vähän läheisempi äitikaveri, jonka kanssa jakaa arjen juttuja ja viettää aikaa, mutta ei. Vaikuttaa varmaan koronakin.
    Olen usein tosi yksinäinen.

  • Sipisupi sanoo:

    Näin se on. En koskaan kuulu mihinkään joukkoon. Mietin vain, onko vika siinä, etten ole ns. suuna- päänä aina mukana. Olen taustakuuntelija, joka harvoin avaa suunsa. Muilla kun tuntuu olevan asiaa ihan olan takaa.
    Minusta he useimmiten puhuvat vain saadakseen olla äänessä. Tunnen suurta yksinäisyyttä. Etenkin nyt vanhemmiten.

  • Yks tavis kans sanoo:

    Nykypäivänä tämä ulkopuolisuuden tunne vielä korostuu kun tosiaan on nuo pirulliset somet yms. josta näkee heti kun joku on jossain ystävien illanvietossa tai vastaavassa. Sitä ajattelee että KAIKILLA muilla on paljon ystäviä. Vaikka totuus voi olla ihan muuta. Toiset vaan ovat sosiaalisempia ja ulospäin suuntautuvia. Itse olen introvertti enkä sille mitään voi. Olen onnellinen että minulla on kuitenkin kivoja työkavereita, yksi hyvä ystävä työn ulkopuolelta ja perhe. Ehkä tämän luonteiselle jatkuvat illanvietot ja isot ystäväporukat kävisi myös raskaaksi, kun kuitenin tarvitsee paljon omaa aikaa palautuakseen. Mutta ymmärrän sen tunteen ja sen kun ajattelee että itsessä on jotain vikaa. Ei ole.

    • Simpukkasuu sanoo:

      Ja somen käytössä voi olla kavereilla ns. kirjoittamaton sääntö käytössä, eli esim jos kaveri 1 ei ikinä itse julkaise niitä ”kahvilla”, ”olipa hauskaa pikkujouluissa” -tyyppisiä kuvia omaan someen, kaveri 2 ei sitten halua toimia vastoin kaverinsa oletettua somekoodia. Eli ei todellakaan tarkoita etteikö viihtyisi tai olisi yhtä hauskaa,kuin toisten kanssa.

  • Pieni on suurta sanoo:

    Minä tunnen ulkopuolisuutta useinkin ja olen todennut sen johtuvan erilaisesta ajatusmaailmasta.Minua ei kiinnosta naisia/miehiä halventavat kaksimielisyydet mutta tilannekomiikka ja brittiläinen kuiva tilannehuumori iskee täysillä.Siinäkin on melkoinen ero minussa ja monissa muissa ihmisissä.Kavereita on paljon mutta läheisempiä ystäviä on vain muutama ja he ovat erillään toisistaan.Perheeni on suuri uusioperhe ja lapset ovat jo omillaan ja kaikilla on omia lapsia.Paras ystäväni on itseäni 14v.nuorempi mutta huumorimme on yhteensopivaa ja juttua riittää.Olemme kiinnostuneita samanlaisista asioista.
    Työelämässä minulla oli paljon työtovereita joiden kanssa tulin toimeen mutta vapaa-ajallani en heitä tapaillut kuin satunnaisesti.
    Ehkä ei ollut aikaa kun lapset olivat kotona eikä tullut juostua pippaloissakaan.
    En kyllä kaipaakaan härdelliä elämääni joten olen siinäkin hiukan introvertti luonteeltani.

    Sanoisin aloittajalle ja muille samoin ajatteleville ettette murehtisi asiaa vaan nauttikaa elämästänne juuri sellaisena kuin se on.

  • I feel you! sanoo:

    Ihan kuin kirjoittaja olisi kirjoittanut minusta! Vanhin lapseni on jo teini-iässä ja minusta on tuntunut aina samalta. Olen sosiaalisessa työssä opiskeluiden ohella. Työkaverit viettävät aikaa työnkin ulkopuolella yhdessä. Koulussa pieni porukkamme pitää tiiviisti yhteyttä ja rupattelevat muutenkin vain. Kaikkialla kaikki tuntuvat löytävän vähintään sen yhden kenen kanssa synkkaa, minä en.

    Minulla ei ole yhtään sielunystävää, niitä moikkaustuttuja paljonkin. Arki on lasten harrastusten, koulun ja töiden ohella hyvin hektistä, mutta mistään kontekstista en ole löytänyt ketään ” Joka kolahtaisi”.

    Nykyään olen hyvin epävarma itsestäni enkä edes yritä hakeutua kuppikuntiin. Koen olevani ihan tavallinen, avoin ja huumorintajuinen.

  • Jempsukka sanoo:

    Aivan kuin omasta ajatuksesta tämä teksti! Feel you!!!❤️