”En koskaan missään kuulu joukkoon” – tuntuuko sinustakin tältä?
Tuntuuko sinustakin aina siltä, että olet ulkopuolinen?
Muilla on omat kaveripiirinsä, ne vähän paremmat ystävät. Muut löytävät työpaikalta sielunsiskon. Muut tutustuvat perhekerhossa niin, että yhdessä vietetään aikaa vielä kun lapset ovat ehtineet aikuisiksi. Muut löytävät uudelta paikkakunnalta heti sydänystävän. Muiden naapurissa asuu pelkkiä bestiksiä.
Mutta osa on niitä ainaisia kolmansia pyöriä, varasijakavereita ja moikkaustuttuja. Miksi toiset jäävät aina ulkopuolisiksi?
Sitä pohtii tämä nainen, joka kokee olevansa ihan tavallinen, mukava nainen, mutta siitä huolimatta hän on aina se, joka jää ulkopuolelle:
”Olen reilu kolmekymppinen, perheellinen nainen. Aika tavallinen ihminen sanoisinko. En ole mitenkään ujo tai liian puhelias.
Olen ollut elämäni aikana monissa työyhteisöissä, tutustunut uusiin ihmisiin lasten kautta, sekä käydessäni koulua. Sama tunne vaivaa minua näissä kaikissa yhteisöissä: En kuulu joukkoon ja koen olevani ulkopuolinen.
Minulla ei ole ympärilläni kaveriporukkaa johon kuuluisin, muutama läheisempi ystävä on, mutta he eivät kytkeydy mitenkään toisiinsa. Työpaikoissa en ole ikinä kuulunut mihinkään kuppikuntiin.
Suoraan sanoen olen kateellinen ja surullinen ihan pienistäkin asioista, kuten siitä, että ystäväni julkaisevat aina kivoista jutuista kuvia sosiaaliseen mediaan jonkun toisen ystävän kanssa. Eikö minun kanssani ole hauskaa? Eikö silloinkaan ollut, kun minusta tuntui siltä että olisi?
En ole se , joka kutsutaan illanviettoihin tai muuhunkaan. Usein myös kuulen toisten puheista miten paljon kivoja juttuja heille on tulossa, mutta joidenkin toisten kanssa.
Huomaan aina, että esimerkiksi äitiporukoissa jotkut muut löytävät yhteisen sävelen, mutta minä en kenenkään kanssa.
Mikä minussa on vikana, vai kuvittelenko tämän vain? Mielestäni en ole niin luotaantyöntävää tyyppiä, mutta siltä se usein tuntuu.”
Nimim. Outsider
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 128 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Samoja fiiliksiä! Sain apua tunnelukkojen omahoidosta. Mielenterveystalo nettisivuilta. Se auttoi hyväksymään tilanteen ja myös kokeilmaan rajoja. Kun kaipaan itse jotain, miksen kysyisi sitä minulle.
Itselläni on tämä tunne ollut lapsuudesta lähtein. Siihen vaikuttanee se, että olen introvertti, viihdy erittäin hyvin yksin, omissa oloissani. En ahdistu siitä, kuten niin monet tuntuvat tekevän, mutta…Vaikka osaan myös olla sosiaalinen, koen sen usein uuvuttavaksi ja aina jos menen sinne missä kavereita on, tuntuu että tunkeudun seuraan. Näin ei välttämättä ole, mutta itsestäni tuntuu siltä ja otan sitten etäisyyttä. Eli pitäisi mennä vaan mukaan rientoihin, mutta se on se juttu, mikä introvertille on vaikeaa. Välillä se harmittaa itseäni, mutta ei taakaksi asti. Esimerkiksi koronakaranteenit ja etäisyys ihmisiin on sopinut minulle paremmin kuin monelle muulle tuntemalleni ihmiselle.
Ihan kuin olisit minusta kertonut.
Todella tuttua tekstiä. Olen viime aikoina murehtinut tätä yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Eikä todellakaan ole helppoa lähteä tutustumaan kun ei ole mitään paikkaakaan. Ja aina tosiaan olen se joka ottaa yhteyttä. Kukaan ei minulle soittele.
ADD dgn jälkeen en enää niin usein koe tätä tunnetta. Mutta sitten yh:na, mulla ei oo perhettä, ainakaan läheistä. Äiti palvelukodissa, isommat sisarukset olleet aina kaukaisempia ikäeron vuoksikin. Isä kuoli kun olin 12. Ei ole muuta kuin omat lapset ja harvat ystävät, joita vaalin, mutta näemme harvoin. Olen kateellinen niille keillä on perhe, on mullakin perhe mutta siihen kuuluu minä ja lapset.
Samaistun. Olen ollut ulkopuolinen koko elämäni, aina se joka ei kuulu joukkoon vaikka porukassa mukana onkin. 50-vuotiaana sain ADD-diagnoosin. Neurokirjon tyyppipiirteet sopivat selittämään ainakin minun kohdallani ulkopuolisuuden tuntua.
Minussa -tai sinussa- ei ole mitään vikaa! Toiset ovat vaan toisenlaisia kuin muut.
Ulkopuolisuus ei välttämättä ole huono asia. Nykyisen elämäntilanteeni alkumetreillä pohdin paljon sitä, millaisessa roolissa haluan uudessa opiskelijayhteisössäni olla. Tulin siihen tulokseen, että minua parhaiten palvelee ulkopuolisen rooli, näin vältän turhan draaman ja voin keskittyä oleelliseen, eli opiskeluun. Olen hyvin rauhaa rakastava ja koen jännitteet ihmissuhteissa kovin rasittaviksi, senpä vuoksi olen valmis kokemaan yksinäisyyttä jos vaan saan olla rauhassa.
Kuin lukisin tarinoita itsestäni. Olen 40-kymppinen. Miehen, lapsen ja koiran perheeseen kuuluvat.
Yhtään ”oikeaa” parasta ystävää en omista. En ketään kenelle kertoa esim parisuhteen murheista.
Työpaikalla tulen kaikkien kanssa toimeen ja usean kanssa päivittäin keskusteluja muistakin kuin työasioista. Mutta en voisi kuvitella että kysyisin vaikka jostain työkaveria illalla kahville.
Sama treeni porukassa. Kaikkien kanssa tulee juttuun, mutta en tapaa heitä treenien ulkopuolella.
Kyllähän se varmaan on lähtöisin itsestä. Tunnistan itsessäni inverttiyttä. Mutta ei tahallaan aiheutettua. Ei häiritse päivittäin eikä edes viikottain. Mutta joskus haikeana miettii jos olisikin toisin.. ja omistaisi oman kaveripiirin.
Jaa-a, kuka lohduttaisi Nyytiä? Et ystäviä saa, jos et itse mene mukaan. Niin oli sadussa ja pätee varmaan livenäkin.
Itse olen aina ollut lasten harrastusten ja koulun jutuissa mukana, talkoissa ja diskovalvojana yms. Illanviettoon en koskaan niiden ystävien kanssa edes kaivannut. Ruuhkavuodet meni sumussa ja nopeasti. Nykyään ei tahdo viitsiä edes puhelimeen vastata, kun joku soittaa. Pitää saada rauhaa ja olla ihan itsekseen. Ollaan niin erilaisia tarpeinemme. Hiljainen jää helposti sivuun, jos ei kukaan huomioi.
Sama juttu täällä, muiden lasten vanhemmista vain muutamien kanssa voi jutustella, ja tuntuu aina vähän väkinäiseltä. Töissä viihdyn koska on mielenkiintoista, mutta kahvi-, ja rupkatauot useimmiten yksin, koska sallitaan vain kahden olla samaan aikaan tauolla. Minulla on seuraa vain kuin ei ole mieluisampaa vaihtoehtoa.
Mutta täytyy myöntää että en osaa olla luonnikkaasti puolituttujen kanssa, kun ei ole yhteistä jutunaihetta. Vain muutama työkaveri jotka samalla aallonpituudella ja olen heistä todella kiitollinen, harmillisesti vuorotyössä nähdään harvoin. Meitä on niin erilaisia, onneksi. Itsetunnosta siinä kai loppupelissä on kysymys, mutta myös on ihmisiä joiden seuraa en haluaisikaan… Kaksinaamaisia ja teeskenteleviä, vain pinnallisia on todella paljon.
Mutta meitä itsemme ulkopuoliseksi tuntevia on paljon, emme ole yksin. Joku mainitsi tunnelukot, aion tutkia josko olisi jotain tehtävissä, kiitos!
Kyllä tämä kolahti myös omalle kohdalle. Olen itsekkin persoona jonka kanssa on erittäin helppo tulla toimeen, lähden spontaanisti mukaan juttuihin ja olen aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan. Siitä huolimatta koen etten löydä itselleni sydänystäviä/bestistä. Pidän yhteyttä kavereihin mutta harmittaa että ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi, eli jutellaan vain kun minä teen aloitteen. Miksi minä jään ulkopuolelle vaikka yritän kovasti päästä sisäpuolelle?
Samanlaisia tuntemuksia täälläkin. Ihmiset, jotka ei itse tunne olevansa samanlaisessa tilanteessa, heidän on turha sanoa että ”mukaan vaan, oma syy jos on ulkopuolinen”.
Hylkäämisen tunnelukko tekee ihmisessä tämän reaktion. Koska sen johdosta tuntee itsensä ulkopuoliseksi, käyttäytyy tiedostamattaan niin, että vahvistaa ulkopuolelle jäämistä.
Kannattaa lukea tunnelukoista ja yrittää päästä haitallisista toimintamalleista eroon.
Tämä on totta. Samaistun kirjoittajan tilanteeseen. Oma paras kaverini hylkäsi minut kun olin 12 vuotias. Sen jälkeen on ollut aina vaikea uskoa että joku oikeasti pitäisi minusta. Torjun ihmiset etäisyydelläni ja epäluulollani. Jotenkin se jäi kaihertamaan, miksi lapsuudenkaverini minut hylkäsi niin rajusti. Järjellä ymmärrän, tunnetasolle jäi jokin lukko.
Joskus kannattaa tarkistaa myös omaa asennetta muihin ihmisiin ja heidän ”motiiveihin” kutsua tai olla kutsumatta mukaan. Mulla oli yläasteella kolmen tytön porukka, jossa yksi jostain syystä koki aina olevansa meistä vähän ulkopuolinen. Kerran jopa avoimesti käytiin keskustelu siitä yhdessä, että olemme tasavertainen kaveriporukka missä ketään ei jätetä ulkopuolelle MUTTA myöskään ketään ei pitäisi joutua aina erikseen kysymään mukaan. Tämä yksi tyttö kuitenkin aina koki, että jos ei erikseen pyydetty esim luokan ulkopuolella että ”kävelisitkö meidän kanssamme pihan toiselle puolelle” niin se tarkoitti hänen päässään automaattisesti sitä, että me jätimme hänet tietoisesti tilanteesta ulos. Nyt aikuisenakin huomaan ihmisissä tämän piirteen, että joku kokee aina olevansa ulkopuolinen vaikka kaikki ympärillä yrittävät osoittaa hänen kuuluvan joukkoon. Ymmärrän että kaikki eivät ole perusluonteeltaan rohkeita ja on myös niitä jotka kuvittelevat aina olevansa keskipisteenä vaikka eivät olisikaan, mutta uskon silti, että suurin osa aikuisista (ja myös nuorista) vilpittömästi haluaa hyvää toisille ja eivät pahuuttaan blokkaa jota kuta ulkopuolelle vaikkapa perhekerhossa. En halua syytellä mutta voisiko aina ulkopuolisuutta kokeva henkilö joskus tutkailla omaa käytöstään, että vetäytyykö aina vähän etäämmälle muista ihan jo ”varmuuden vuoksi” että voi sitten rauhassa kokea huonommuuden tunnetta ja ulkopuolisuutta eikä kantaa itse vastuuta lainkaan siitä, että kantaa korteaan kekoon tutustumalla avoimesti toisiin ihmisiin. Vilpittömästi kaikille kavereita toivoen!
Tämä olisi voinut olla minun kirjoittamani! Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi, oli sitten mikä vaan työpaikka tai opiskelupaikka. Joskus oikein mietin, miten ihmiset voivat aina löytää näistä ”sielunsiskon” tai muuten vaan hyvän frendin. Minä en kyllä löydä. Jo yläaste-aikoina jäin kaikesta sivuun luokassani. Luulen, että se aiheutti sellaisen, että vielä tänäkin päivänä vetäydyn vaistomaisesti syrjään. En jaksa olla niin seurallinen ja puhelias, kuin ajattelen että toiset haluaisivat. Olen sitä paitsi luovuttanut, en enää edes kauheasti kaipaa ystäviä. Riittää kun minulla on aviomies ja kolme ihanaa lasta, sekä läheiset vanhemmat. Olen onnellinen heistä, mutta joskus tuntuu että olisi edes yksi ystävä jolle voisi soittaa tuosta noin vaan. Olen kipuillut ikäni tämän asian kanssa. Ja usein kävi vielä niin, että jonkun kanssa olin hyvä frendi, niin sitten yhtäkkiä he vaan alkoivat vähentää yhteydenpitoa ja lopulta loppui kokonaan. Eli tästä voi vaan päätellä, että minussa on jokin ärsyttävä piirre. Mutta mikä, se olisi kovin kiinnostavaa tietää 😅. Mieheni kanssa ainakin synkkaa hyvin.
Toi ois voinu olla mun kynästä!
Oli mikä tahansa työyhteisö, harrastusporukka tai vaikka ne lasten vanhemmat niin huomaan kuinka muut löytää ystäviä ja mä en pääse siitä työkaveri-roolista eteenpäin.
[…] tänään Huonon Äidin jutun otsikolla ”En koskaan kuulu joukkoon” ja kolahti muuten kovaa. Mulla on nimittäin paljon ihan samoja fiiliksiä ollut vuosikausia! Ihan […]
Kuulostaa niin tutulta! Tulen kyllä toimeen paikassa kuin paikassa, mutta tietyllä tavalla jään aina ulkopuoliseksi, en ystävysty syvällisemmin. Näin aikuisena on enää vaikeaa löytää uusia ystävyyksiä.
Kaksi hyvää ystävää, kummankin kanssa näemme kerran kuussa, eli 2 iltaa kuussa on mulla iltaseuraa. Aina ollut tunne etten kuulu porukkaan eikä kutsuta mukaan. Eräässä työpaikassa jopa kuvani leikattiin pois kun tehtiin taulua työpaikan illanvietosta. Kuulun yhteen yhdistykseen ja aina kun joku järjestää jotain harrastuksen ulkopuolella illanviettoja,naisten iltoja, teatteriretkiä yms. mua ei koskaan kutsuta. Lapseni (jo aikuinen) kanssa käymme yhdessä milloin leffassa tai teemme retkiä. Monet uudet vuodet ja vaput olen viettänyt yksin kotona. Olen puhelias ja ulospäin suuntautunut ehkä sitten liiankin puhelias….ikää jo yli 50 vuotta. Sukulaisia paljon ja joidenkin kanssa soitettiin aiemmin ja kävimme vaikka missä, kun heille sopisi, kunnes saivat lastenlapsia…enää ei soitella, kun minä olin aina se joka otti yhteyttä….lopetin soittamisen kun aina ei viikkoon edes puheluun vastattu….Mitään pahaa en ole kenellekään tehnyt tai sanonut, satuttaa todella ja iskee suoraan päin!
Mä oon niin paljon kipuillut tän ihan saman asian kanssa…ihan kuin toi kirjoitus olis tullut mun kynästä (tai siis näppäimistöstä :D)
Samanlaiset kokemukset täällä, paitsi että lisätään siihen vielä se, etten saa myöskään koskaan aitoa rakkautta ja parisuhdetta. Tulen aina vain enemmän petetyksi ja väärinymmärretyksi ja olen aina yksinäinen.