Nykyään tiedetään, että arkaa lasta pitää tukea ja kannustaa. Pelkoja ei saa vähätellä eikä lasta tarvitse karaista.

Ennen lapsia painettiin samaan muottiin. Piti olla reipas ja rohkea, itkeminen ja nynnyily olivat tosi huonoja juttuja. Nykyisin arkuutta ei enää pidetä pahana vikana joka on kitkettävä pois. Se on tietenkin hyvä asia. On tärkeää, että lapset saavat olla omanlaisiaan persoonia. On myös tärkeää, että vanhemmat antavat heidän olla sellaisia kuin ovat, ja sopeutuvat kasvattamaan arkaa lasta tukemalla ja rohkaisemalla.

Se ei välttämättä ole helppoa. Kovempaa menijää pitää suitsia ja toppuutella, sekin voi olla raskasta. Mutta entäs kun lapsi on todella, todella arka? Kun lapsi pelkää kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, ei vanhemman hermot ja voimat meinaa riittää. Vanhemmat kyllä tietävät, että karaisu ei ole ratkaisu, mutta tukeminen ja ymmärtäminen voi käydä todella rankaksi.


Kuva Annie Spratt, ylin kuva Sharon McCutcheon.

Tämä äiti kertoo millaista on, kun arki on täynnä uhkia aralle lapselle:

”Kirosana. Lapseni on arka. Hän jännittää kaikkea mahdollista: ohi ajavia pyöräilijöitä, lumiauroja, muita lapsia, bussilla ajamista. Miten tällainen 10-vuotias selviää elämässä?

Kannustamisen määrä on loputon. Hienosti pystyit! Hyvin meni bussimatka ihan itse! Entä kun pelot ovat täysin absurdeja: miehen kauppakassi hipaisee ruuhkassa jalkaa, joku lapsi saattaa kaupassa yrittää tönäistä, kun kerran melkein kävi niin. Miten sellaista jaksaa kerta kerran jälkeen kannustaa?

Mikä voimattomuus onkaan kaiken sen takana, kun pitäisi äitinä jaksaa, mutta tuskastuu. Kaikkea pitää harjoitella, kaikki pitää ennakoida ja annas olla kun kerran tulee epäonnistuminen ja lapsi painaa bussin nappia liian myöhään. Oma pysäkki menee ohi ja puolen vuoden työ on pilalla.

Ole tässä sitten hyvä äiti ja kärsivällinen, laupias pyhimys.”

Nimim. Ei niin hieno äiti

Tämä keskustelunavaus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus alla olevalla lomakkeella. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle äiskä Peruuta vastaus

9 vastausta artikkeliin “En jaksa arkaa lastani”

  • Yhden SI-lapsen äiti sanoo:

    Googletappa Sensorisen integraatio -häiriö. Liittännäisoire mm.ad/hd ja add sekä Autismin kirjon kanssa. Sun lapsen aistitiedot aivoissa ei toimi niinkuin muilla ja kaikki aistit saattaa olla ylilierroksilla/toimia vajaasti! SI-terapiaan pääsee jos saa jonkun diagnoosin
    ja tietenkin lähetteen lasten lääkäriltä! Niistäkin joutuu välillä vääntämään kättä ammattilaisten kanssa että kukaan sua uskoo! Näiden lasten kans ”oppii” elämään kun ”siedättyvät” ajan kanssa terapioiden avulla ja vanhemmat hyväksyy ettei hänen ”pelkäämisensä” ole mitään esittämistä tai tahallista arkuutta! Tsemppiä! :-*

    • Ei pääse helpostie sanoo:

      Ei minkäänlaiseen terapiaan kyllä helposti pääse, eikä ainakaan, jos diagnoosi on tulkinnanvarainen jollain tavalla. Joka tapauksesssa sitä joutuu odottamaan todella kauan, vaikka saisikin lähetteen erikoislääkäriltä. Poislukien yksityiset ja kalliit terapeutit, joihin ei monillakaan lapsiperheen äidillä ole varaa.

  • Nia sanoo:

    Meilläkin lapsi joka on arka ja pelkää kaikkea. Kukkia (kyllä, kukkia!), ötököitä, kaikkia eläimiä, isompia lapsia, aikuisia, ääniä (kaikkea kuiskausta kovempaa)… Ei tykkää vedestä, ei kävellä hiekassa tai nurmikolla.
    Loputonta rohkaisua ja kannustusta joka päivä. Ei mitään muuta. Nuorempi lapsi on täysin päinvastainen, saa olla koko ajan vahtimassa että ei tee mitään tyhmää kun on niin menevä ja (uhka)rohkea.

    Huoh…

  • Herkän lapsen herkkä äiti sanoo:

    Olen itse ollut arka lapsi ja nuorimmaisestani huomasin saman piirteen jo hyvin pienenä. Itselläni meni pitkälle aikuisikään selvitä ns. normaaleista tilanteista koska kukaan ei koskaan minua ”tyrkkinyt” eteenpäin. Oman lapseni kanssa olen ottanut asenteen, jolla hieman ronskimmin kannustan ylittämään niitä epämieluisia rajoja. ”Jos haluat jäätelön, maksat sen itse.” ”Jos haluat uimaan, maksat sisäänpääsyn itse.” ”Jos haluat pillin kahvilassa, haet sen itse.” Tämä tuotti tulosta hyvin nopeasti kun en vain antanut periksi. Muutamat jäätelöt jäi saamatta ja muutamat uimalareissut käymättä, mitä sitten. Nyt lapsi selviää itse monista asioista, joista vielä pari vuotta sitten näytti tulevan kynnyskysymyksiä ehkäpä aikuisikään saakka… Lapseni on herkkä, mutta mitään diagnoosia ei ole.

  • Erityisihana sanoo:

    Entä jos lapsi on vain erityisherkkä? Voimia, kasvun myötä monetkin asiat helpottavat kyllä.

  • äiskä sanoo:

    Olisikohan mahdollista, että näin aralla lapsella on jotain aistiyliherkkyyksiä. Äänet, valot, yllättävät asiat aiheuttavat kaaosta aivoissa. Liikeaistinyliherkkyys voi aiheuttaa sitä, että pelkää tönimistä ja jopa hipaisuja. Kannattaa seurata tältä kannalta. Joka tapauksessa kärsivällisyys ja lapsen hyväksyminen on ainoa tie hyvään tulokseen.

  • Laupias pyhimys?! sanoo:

    ”Ole tässä sitten hyvä äiti ja kärsivällinen, laupias pyhimys.”
    Tässä lauseessa saattaa olla koko ongelman ydin. Älä yritä liikaa. Älä ole hyvä ja kärsivällinen äiti. Älä ole laupias pyhimys. Voi hyvä tavaton! Ei vanhemmuus ole olla laupiaita pyhimyksiä. Ole ihminen. Ja anna lapsesi olla tavallinen lapsi. Ehkä hän luulee, että kaikkien tavoite on olla virheetön laupias pyhimys. Onko kyseessä ainoa lapsi? Hänellä saattaa olla aikamoiset paineet. Ja jollain oudolla tavalla hän luulee, että te haluatte ylläpitää näitä pelkoja, jos puhutte niistä kovin paljon etu- ja jälkikäteen. Pelkojen hallinnasta on tullut osa teidän perheen dynamiikkaa ja kommunikaatiota. Mistäs sitten ruokapöydässä keskusteltaisiin, jos ei lapsen bussimatkasta?

    Rimaa alemmas ja normaalia elämää!

  • Apua tarvitaan sanoo:

    Olettehan olleet yhteydessä lastenpsykiatriin? Erikoista, ettei opettajalla ole huoli herännyt. Vai onko? Voisitte ihan ensin ottaa yhteyttä (pikaisesti) koulupsykologiin ja yrittää sitä kautta pääsyä lastenpsykiatrille. Mitä varhaisemmassa vaiheessa tuohon puututaan, sitä parempi ennuste. Yksin ei tarvitse pärjätä.
    Joskus vanhemmat voivat hyvää hyvyyttäään ja tahattomasti myös ruokkia pelkoja. Jos etukäteen aina tsempataan ja jälkikääteen ihastellaan normaalia asiaa (esim bussilla matkustaminen), se voi vahvistaa lapsen käsitystä, että asiassa piilee joku vaara tai että hän on muita huonompi ja heikompi.
    Ihan alkajaisiksi kannattaa normalisoida asiat. Esim kysyä lapselta, mitä sitten, jos joku kauppakassi osuu? Ja neuvoa, miten toimia, jos joku töniii. Tönäise takaisin, perkule. Tai pyydä aikuiselta apua.
    Ennen kaikkea, älkää menkö mukaan niihin pelkoihin!

  • Äiskä sanoo:

    Hengitä syvään ja tee se vielä kerran. Hyväksy ettei vanhemmuus eikä äitiys ole helppoa. En tarkoita ettet olisi näin tehnytkin, minäkin tein ja teen. Miltei jokainen päivä. Itse huomasin, että monessa kohtaa itse rentoutuessani jonkin asian kanssa, lapseni otikin harppauksen eteenpäin. Ennen iso ongelma, olikin muuttunut tavalliseksi asiaksi. tMeillä tämä koskee myös muita haastavia kasvunpaikkoja, kuten tutista vieroittuminen, vaipattomuus ja vo,i montaa muuta asiaa. Oletko koettanut ajatella ettei olekaan paha asia jos lapsesi on säilyttänyt itsessään tärkeitä vaistoja ja taitoja ajoilta jolloin ihmiset asuivat luolassa. Ajattele asiaa rikkautena ja taitona joka on voinut olla syy ihmiskunnan olemassa oloon. Kuulostaa hullulle ja kaukaa haetulle, mutta jotkut lapsesi pelotkin saattavat olla samanlaisia. Pienten epäonnistumisten harjoittelu ja huomaaminen, ettei mitään pahaa tapahdu on auttanut meillä. Eli on ihan luvallista rakentaa lapselle pieni epäonnistumisen kokemus tutussa ympäristössä ja puhua ja jopa naura asialle yhdesä jälkeenpäin. Tyyliin olipa äiti hassu kun… Keksi itse sopiva pieni juttu jonka voit turvallisesti mokata ja nauraa asialle. Olen toisinaan ottanut jopa oikeasti noloja sattumuksia esiin ja jutellut lapselleni, että niin kävi ja pelotti tai hävetti ja nyt vaan naurattaa, ei ole mitään hätää jos mokaa vahinkoja sattuu… Voi olla, että olet jopa kaikki nämäkin käynyt läpi ja kokeillut. Kanattaa kuitenkin muistaa ettet ole yksin, meitä muitakin arkojen lasten vanhempia on. Ei myöskään ole paha asia jos haet apua ammattilaiselta lapsellesi jos tilanne niin vaatii. Äitinä tiedät itse onko jo niin. Koulussa on kuraattoreja, lapsille on omia terapeutteja jne. Ei tarvitse yksin tehdä kaikkea. Oikein iso halaus sinulle ja lapsellesi. Olette molemmat ainutlaatuisia!