Onko sinulla joskus sellainen olo, että olet jäänyt vaikeuksien edessä yksin pelkästään siksi, että ystäväsi eivät viitsi tai jaksa auttaa?

No ikävä kyllä asia voi tosiaan olla niin.

Monilla on kokemusta siitä, että surun tai vaikeuksien kohdatessa ystävät katoavat. Tai siitä, että vaikka toisella on vaikeaa, ystävä jauhaa vain omista asioistaan.

Vaikka empatia on osittain geneettistä, se on silti asia, jonka suhteen voimme valita ilmaisemmeko sitä vai emme. Monet kokevat, että empatian osoittaminen vie liikaa voimia.

Journal of Experimental Psychology: General -julkaisussa julkaistussa tutkimuksessa nimittäin selvisi, että 65% meistä välttelee empatian osoittamista siksi, että se on raskasta. Eikö kuulostakin kamalalta!

Vaikka tietysti jokainen itsekin tietää, että kaikkia murheita ei voi ottaa kannettavakseen ja välillä on laitettava itsensä etusijalle. Mutta silti: 65% sanoo, että en voi auttaa kun se on liian raskasta.


Kuva Tim Goedhart, ylin kuva Paul Garcia.

Pennsylvania State Universityssa tehdyssä tutkimuksessa oli 1 200 osallistujaa. Tutkimuksessa osallistujille näytettiin sorrettujen pakolaislasten kuvia tai kuvia joko iloisista tai surullisista ihmisistä. Osallistujien tuli kuvailla joko kuvan ihmisiä tai kuvitella heidän tunteitaan. Osallistujat tyypillisesti halusivat kuvailla kuvia sinällään, koska kuvan hahmojen tunteisiin eläytyminen tuntui liian vaativalta.

Osallistujat kuvailivat mieluummin kuvan henkilöä tämän tunteiden sijaan silloinkin, kun kuvassa oli iloinen ihminen. 35% valitsi mieluummin kuvitella tunteita ja 65% vältti sitä.

Tutkijat huomasivat, että ihmisen auttamishalukkuuteen tosin pystyi vaikuttamaan. Mikäli he kertoivat osallistujalle, että hän osoittautui varsin empaattiseksi, osallistuja valitsi tunteiden kuvittelun aikaisempaa useammin.

Kenties me siis olisimme innokkaampia auttamaan toisiamme, jos joku kertoisi meille, että tuestamme on oikeasti apua? Tai ainakin voisimme kertoa lapsillemme, että he ovat tosi empaattisia ja hyviä lohduttamaan. Kenties sillä tavalla onnistuisimme kasvattamaan heistä ihmisiä, jotka eivät hylkää niitä, joilla on vaikeaa.

Lähde.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 11 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Mietin vaan Peruuta vastaus

11 vastausta artikkeliin “Emmä jaksa auttaa!”

  • Oppirahat maksettu sanoo:

    Olen kokenut tämän, mutta nyt myös itse samassa tilanteessa, jossa ystävän elämäntilanne on käynyt raskaaksi. Ymmärrän nyt myös paremmin omia entisiä ystäviäni. Meidän jokaisen tulee pitää huolta omasta hyvinvoinnista, eikä liikaa voi kaataa ystävien niskaan. Oma ystäväni on vuosia kärsinyt ongelmista, joihin ei usko ammattilaisten avun auttavan. Olen vuosia kuunnellut ja koittanut tsempata. Mutta hänen elämänsä vie itseltä valtavasti voimavaroja, varsinkin kun saa oikeasti olla huolissaan hänen pienistä lapsista. Siinä menee itsellä raja. Tein lopulta lastensuojeluilmoituksen. Nyt välit ovat poikki. Surun sijaan tunnen helpotusta. Toivon sydämeni pohjasta, että hän eheytyy ja vielä joskus pystyy katsomaan läheistensä näkökulmasta asiaa. Itsekin olisi pitänyt aikoinaan jo aiemmin hakea itselle apua omiin kriiseihin.

  • Plääh sanoo:

    Hohhoijaa. Melko suoraksi on mutkat vedetty siitä että ihminen kuvailee tunteiden sijaan kuvan ulkoasua siihen että hän valitsee olla auttamatta muita koska ei jaksa?!? Silloin kun omassa elämässä on paljon kannettavaa ja ystävät ja perhe + läheiset tarvitsevat myös tukea, niin ei välttämättä jaksa enää vahvasti myötäelää jonkun random valokuvan ihmisen murheissa tai ottaa muiden itselle kaukaisempien ihmisten ongelmia ja hätää omille harteilleen.
    Ymmärrän myös sen jos ystävät eivät osaa olla tukena suuren surun tai muun ison tragedian osuessa kohdalle, se on todella vaikeaa ja myös henkisesti hyvin raskasta. Kukin kantaa sen minkä jaksaa. Itse olen kiitollinen niille ystäville jotka jaksavat kuunnella ja olla tukena äärimmäisen vaikeina aikoina, mutta ei tulisi mieleenkään syyllistää niitä jotka eivät jaksa tai pysty.

    • Sannia sanoo:

      Komppaan! On vaikeaa pyytää apua, raskasta kertoa omasta tilanteesta joten lähipiiri ei välttämättä edes tajua tilanteen vakavuutta. Toisaalta ei halua kuormittaa muita ja osa aidosti pelästyy jos koittan kertoa haasteista. Ei se silti ole empatian puutetta.

      Ja joskus se omien asioiden höpöttely on arkipäiväistä kommunikointia, ele että haluan jutella mutten osaa auttaa haasteissa.

  • Nimetön sanoo:

    No nyt on tehty melkoset johtopäätökset pienestä kuvankatselukokeesta!

  • Vekkulia sanoo:

    Ystävä erosi. Olikohan kolmas vai neljäs avioliitto. Ystävä kiirehtii naimisiin ja uusiin parisuhteisiin ja vika on aina muissa. Ymmärrän silti että ero on kriisi eikä asiaa helpota huoltajuuskiista. Tunnen huonoa omaatuntoa etten jaksa pitää yhteyttä. Olen vakavasti sairas ja koen että minun on keskityttävä nyt omaan hyvinvointiini. Syyllisyys on silti.

  • Nyt kaikki oikeasti hyvin sanoo:

    Luulen että osa tosiaan pelkää ja ei osaa. Osa ei halua kokea toisen tuskaa, aivan kuin se tarttuisi. Ja toiset vain katoaa, aivan kuin olisi ilmaa tai spitalinen. Jos joku kysyi miten jaksat, ei todellisuudessa halunutkaa tietää miten jaksaa. Tähän kysymykseen oppi vastaamaan lyhyesti hyvin, vaikka sisin huusi apua. Äidin ohje oli että elä puhu siitä enään. No, sitten oppi selviämään. Keskustelemaan asiasta yksin sisällään. Mutta kaikista selvis.

  • Mietin vaan sanoo:

    Näin se liian usein tahtoo mennä. Ja se on tosi surullista, koska yleensä ihan pienikin ele tai sana lohduttaa ja auttaa sitä jolla on vaikeaa. Sekö on sitten liian raskasta verraten siihen mitä se toinen osapuoli käy läpi?

  • Totta on sanoo:

    Niin, ja ihmiset katoavat sitä nopeammin, mitä pahempi murhe tai tragedia elämässä kohtaa. Kuin pieru saharaan niin sanotusti. Sitten voi käydä niin, että ei ole tosiaan kirjaimellisesti enää ketään vierellä. Ainakin jos ei oma äiti ole enää siinä, hän on yleensä se joka viimeiseksi hylkäisi. En sitten tiedä, tuleeko ystäville siitä jotenkin parempi olo, että tietävät kyllä tasan tarkkaan hylänneensä ystävän pahimman hädän hetkellä.

    • Mummeli sanoo:

      Tämä huomattu,kun sairastuin vakavasti niin oma mies ei halunnut töidensä jälkeen tulla edes katsomaan olenko hengissä.Sairaalassa maatessani hänellä oli kiireitä ettei kovin usein edes käynyt kuin pitkin hampain.Hän pakeni sairautta kun ei osannut käsitellä asiaa muulla tavalla.Kerran kysyin häneltä yhden kysymyksen että onko hänelle noin yhdentekevää kuinka mun käy?Tunnusti pelkäävänsä.Itselle jäi pieni luottamuspula siitä onko tukena ikinä jos joudun vaikeuksiin.Olen saanut 15v.lisäaikaa.

      • Suripahde sanoo:

        Olen itse kokenut lapseni sairastuttua vakavasti, että sekä mieheni että lapsen isä olivat kovin kiireisiä… Myöskään omat vanhempani eivät tulleet sairaalalle.
        Tämä on herättänyt ajattelemaan, että ilmeisesti valitsen elämääni ihmisiä, jotka eivät kestä vaikeita tilanteita. Toistan lapsuudessa kokemaani yksinäisyyttä.

      • Yksinäinen sanoo:

        Mä olen kokenut saman eli sairastuttuani kukaan ystävistä tai tutuista ei enää kysele mitä kuuluu tai pyydä mihinkään.
        Mies pakeni töihin enkä kokenut että saan sitä tukea mitä odotan, erosimme ja hyvä niin.
        Minä olen empaattinen ja kiinnostunut kuuntelemaan toisia mutta odottaisin sitä kyllä toisinkin päin.