Eikö kiusaamiselle kerta kaikkiaan voi tehdä mitään?

Koulukiusaaminen puhuttaa aina, ja syystäkin. Tässä Huonon Äidin lukija pohtii, eikö sitä mitenkään saa kitkettyä ja miksi ei:

”Mulle on 80-luvun lopulla sanottu matikan tunnin päätteeksi, että mulla on kamalan paksut reidet, kun istuin oikein lössähtäneenä penkilläni. Mua on nimitetty alle viisi kertaa kyseisenä vuotena läskiksi tai yliravituksi. Ehkä kerran tai kaksi kiilattu ruokajonossa, ja sanottu etten tarvitse ruokaa.

En ollut erityisen pullea lapsi, mutta riittävän pyylevä, jotta siihen pystyi tarttumaan puolihuolimattomasti. Muistan edelleen sen haukkujan pisamaisen naaman ja punaisen polkkatukan, nimen ja sukunimen, missä hän asuu sekä millaisia leviksiä se nimittelijä käytti. Muita en siltä luokalta oikeastaan edes muista, en nimiä enkä kasvoja.

Mua ei siis oikeastaan ole koskaan kiusattu, silleen rankasti, ja silti muistan äärimmäisen selvästi nuo pienetkin hetket. Sen häpeän, pettymyksen, katkeran yksinäisyyden tunteen ja epätoivon siitä, että jos seuraavanakin päivänä haukuttaisiin.

Miten helposti pari pientä sanaa nujertaa, syö itsetuntoa ja saa katsomaan peiliin aivan väärällä itsekriittisyydellä.

Siksi olen järkyttynyt ja sydänverissäpäin hämmentynyt, että millaisella asenteella jotkut vanhemmat nykyään porskuttavat jälkikasvunsa kasvattamisen suhteen. Olin juuri vanhempainillassa alakoulussa. Normaali peruskoulu, normaalia jopa paremmalla alueella, jos nyt sille linjalle haluaa lähteä vertailemaan. Ei ole diskriminaatiotukea, halvimpia vuokra-asuntoja vieressä ja on jos jonkinlaista taidepainotusta. Niitä hyväosaisia, viksuja lapsia siis.

Kuinka viksulta käytökseltä sitten kuulostaa alati luokalla jatkuva kavereiden kusipäiksi, ällöttäviksi rumiksi paskoiksi tai rumiksi haukkuminen?! Luokan ryhmäviestiketjut ovat täynnä kuvia keskisormista, haistatteluista ja kirosanoin voimistettuja haukkumanimiä. Vallan viehättävää ja sivistynyttä, niinkö?

Opettaja on nostanut kädet jo liki ilmaan, eikä tiedä kuinka jatkuvaan kiusaamiseen puuttua, että olisiko vanhemmilla ideoita? Mistä herranduudelit mallinsa oppivat? Tokitoki, on netti ja on some ja on paha maailma, mutta onko kodilla mitään vastuuta? Eskari-ikäiset huutelevat iloisesti bussissa vittua ja akattelevat vieraita aikuisia, niinkö kodin kultaista käytöskirjaa tulkitaan?

On tönimistä, on repun piilottamista ja tavaroiden varastelua. Jos ei ole oikeanmallisia vanseja tai viimeisintä Iphonea, niin on köyhä paskasäkki, jota ei tarvitse ottaa peliin tai ryhmätyöhön mukaan. On siinä arvomaailma kyllä ketuillaan, jos kaverit mitataan sillä perusteella, että kuka ostaa eniten energiajuomaa välitunnilla.

En ole naiivi tai hitaalla käyvä höpönassu, joka kuvittelee kaikkien lasten olevan ikuisesti viattomia, pyyteettömiä tai arvostavan vain herranrauhaa, mutta jotain rotia pitäisi olla mitä suustaan päästään ja kuinka muita kohtelee. Jos valtaosa vanhemmista oli sillä linjalla, että ”ne nyt vaan ovat tuommoisia ja tottuneet tuohon jo päiväkodissa”, niin ihan itsestäänkö nämä lapset teini-iässä saavuttavat toisten kunnioituksen taidon?

En voi olla ajattelematta, että minkälaisen muistijäljen jättää, kun joutuu kerran päivässä lähtemään itkien välitunnilta luokkakavereiden nöyryyttäessä tai kuulemaan ilkkuvia ilkeilyitä paitsi koulussa, niin myös pitkin iltaa puhelimen piippaillessa.

Jos minä muistan läski-kuiskaukset vuosikymmenten takaa, niin minkälaisen taakan saavat nykypäivän koulukiusatut? Pienissä kouluissa kiusataan. Jättikomplekseissa kiusataan. Lähiöissä kiusataan ja maalla kiusataan. Vetää niin surulliseksi, ja samalla tahtoisi marssia barrikadeilla paremman tulevaisuuden vuoksi. Koulukiusaamisen lopettaja ansaitsisi Nobelin ja VIP-taivaspaikan.”

Nimim. Jo riittäisi!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.