Liki puoli vuotta kulunut kuuluisasta avioliittoleiristä ja on peiliin katsomisen paikka. Muuttuiko arki auvoisaksi kainalossa kyhnäämiseksi ja vallitseeko kotona lämmin, rakkautta tirskuva ilmapiiri? Ei taida, sanoo Kolmen Pojan Äiti:

”Oppeja saatiin, vinkkejä viljeltiin ja kissoja nosteltiin pöydälle urakalla. Hetkellisesti sitä jopa muisti ne kommunikaatiossa sakanneet kukkaset, osasi arvostaa toista ja katsoi joitain asioita sujuvasti sormiensa läpi. Mutta kun iski tummanpuhuva syysarki, lentsukierteet ja peruskuviot laskupinoineen sekä työstresseineen, niin aika pikaisesti se kuonanpurkukohde olikin sitten se oma puoliso. Jos ärsytti, turhautti, kiukutti, väsytti, nälätti, ahdisti, masensi, tylsistytti tai oli muuten patoutuneita fiiliksiä, niin ne oli yllättävän helppo kipata sen lähimmän niskaan. Vanha koira urautuu helposti, jos ei ole jatkuvasti valppaana ja tietoisesti kiinnitä joka hetkellä käytökseensä huomiota.

Jos toisen tapa reagoida lasten toikkarointiin vaikutti omasta mielestä liian kovalta, niin neutraali maininta siitä kuulostikin toisen korvissa rankalta arvostelulta. Tipat tiskipöydällä olivat hillitön huolimattomuusefekti yhteisestä kodista ja ne toisen pienet puutteet olivat yhtäkkiä taas elämää suurempia vuoria, joiden yli/ali tai ympäri ei tuntunut pääsevän sitten millään. Välillä iski tunne että toinen puhui mongolian kieltä siinä missä toinen koitti sönkätä aussienglantia. Ymmärrys ja viestit eivät kohdanneet.

Vaikka se selkeä puhuminen ja kysyminen on ajatuksena niin hirvittävän simppeli, niin käytännössä siitä tuleekin kumman kinkkistä. Kun molemmat ovat kotona niin oletetaan sen toisen pesevän lasten hampaat, puhdistavan kurahousut seuraavaa päivää varten tai vievän koiran iltapissalle. Ja jos ajatustenluku ei onnistu, niin vedetään joku rousku nenään ja mutistaan marttyyripartaan kun ”aina minä”. Samaan aikaan takaraivossa kolkuttaa omatunto, joka muistuttaa että näytämme jatkuvasti mallia jälkikasvulle siitä miten ihmisten maailmassa käyttäydytään.

Olisi niin supernastaa ja helpottavaa todeta, että oivoi, noin meillä alkoi mennä alamäkeen mutta sitten löysimme kultaisen langan timantein koristellusta taikalaatikosta. Keksimme taikasanan, heilautimme supersauvaa joka loihti kaiken kyräilyn ja epäkohdat pois, toi tilalle selkeyden ja liitti orastavan railon väliltämme taas tiiviisti yhteen. Että käperryimme yhdessä sohvannurkkaan kertaamaan kesäisiä muistiinpanojamme ja hihittelimme leirin aikana varastetuille kahdenkeskisille hetkille. Mutta koska sitä Roomaakaan ei pykätty päivässä, niin ihan niin iisiä ei ole säröilevän perheonnen korjaaminenkaan. Vaatii sitä jokapäiväistä tahtotilaa, aitoa kuuntelemista, välittämistä, kiinnostumista uudelleen ja uudelleen. Yhteen hiileen pitäisi jaksaa puhaltaa vaikka kurkku olisi kipeä ja hiiletkin kostuneet. Jos omassa kengässä hiertää kivi, niin onko se toisen vika?

Jos hanskat tekis mieli tipauttaa mättäälle ja ruksi on melkein kaikessa jo kokeilemisen arvoisessa yrittämisessä, niin millä käytännön tipillä kokeillaan seuraavaksi? Toki uskon, että hetkellisesti piristäisi karata intiimille aatamieeva-reissulle paratiisisaarelle siemailemaan kookosnektaria, mutta jos nyt pitäisi kokeilla jotain inhorealistisempaa kikkaa niin lähdetään sillä liikkeelle. Enemmän kuin mielellään otetaan vastaan poppaskonsteja liimata äitiä ja isää lähemmäksi toisiaan siellä nukkekodin keittiössä. Ja mitä nyt kuulopuheita olen pistänyt merkille, niin taitaa hampaat kiristyä muuallakin.”

Terveisin Kolmen Pojan Äiti

PS. Tässä avioliittoleiri, osa 1 ja tässä avioliittoleiri osa 2 eli siis ne aiemmat osat täynnä upeita aikuisten leirikokemuksia….

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

7 vastausta artikkeliin “Avioliittoleiri osa 3 ja liitto natisee liitoksissaan”

  • Kahden lapsen äippä sanoo:

    Kaikilla on joskus huono päivä, mutta eipä sitä omaa oloaan saa kipata toiselle missään muussakaan suhteessa, miksi pitäisi sille lähimmälle?
    Ensin pitää opetella tunnistamaan omat tunteet ja omat olotilat ja sitten opetella sanoittamaan niitä ääneen, ”nyt mua ärsyttää, mä en kestä kuunnella just nyt”. Ja toisen pitää kestää sitten sinne asti, että jaksaa kuunnella. Ja tietenkin on myös keskustelua lykänneen vastuulla jörjestää se aika, että tulle kuunneltua sen toisen asia.
    pelisäännöt pitää sopia, kuka tekee mitäkin ja kenen vastuulla on mikäkin. Ihan kaikessa kommunikaatiossa kompastuskivet ovat siinä, kun oletetaan, että toinen tietää/tajuaa, vaikka ei ole varmistunut siitä. Eli kysymyksiä peliin, ”mä nyt varmistan vielä, että…”, ”sanoinko, että…”, ”Mitä me sovittiin, sovittiinko me jotain?’ Ja se kaikkein vaikein, ”mitä sä ajattelet, jos…”

    Perhepalaveri rutiiniksi viikoittain, jossa tsekataan (kuten missä tahansa yrityksessä!) tulevat asiat ja vastuuhenkilöt. Jatkossa toimii myös perheen yhdistävänä tekijänä, kun lapset kasvavat ja alkavat mennä menojaan…

  • Satu sanoo:

    Hyviä vastauksia! Miettikääpä oletteko ensinnäkään rakastuneet toisiinne. Onko mitään kipinää jäljellä, vai onko sitä koskaan ollutkaan? Mulle joskus neuvottu, että se suhteen alkuaikaon ne juuret mistä koko suhde saa voimansa. Kun niitä hetkiä ja tunteita muistelee, katsoo sitä raivostuttavaa puolisoa ja tuntee sen saman lämmön, halun ja rakkauden edelleen, voi riemuita ja tietää että tämä onnistuu vielä. Jos ei tunne mitään, on melko varmaa se ettei ainakaan parempaa ole luvassa. Koskekaa myös toisianne usein, ihan vaan kesken ruoanlaiton pieni rutistus tai suukko poskelle on aina hyvästä!

  • Anni sanoo:

    Pyytää anteeksi. Mahdollisimman nopeasti sen jälkeen kun on purkautunut tiskivuoresta tai kivistä eteisen lattialla. Katsoa läpi sormien. Itselle isoin opetus on ollut yli kymmenen avioliittovuoden jälkeen, että ne asiat mitkä hiertää siinä toisessa, johtuukin lähes aina itsestä – omasta suhtautumisesta ja siitä miten haluaa asiat nähdä. Esimerkki: Ajattelin aina että mieheni on todella surkea keskustelemaan. Joten torppasin helposti kaikki meidän keskustelut jo valmiiksi, että ei tästä mielenkiintoista tule. Oletin, että miehelläni pitää leikata terävämmin kuin kaikilla muilla tutuilla yhteensä. Hänen pitäisi suurinpiirtein jatkaa lauseitani. Kun aloin suhtautumaan keskusteluihimme samaan tapaan kun suhtaudun keskusteluun vaikkapa mielenkiintoisen työkaverin tai ystävän kanssa eli kuuntelevammin, ymmärtäväisemmin ja anteeksiantavammin, niin yhtäkkiä me keskustellaan iltaisinkin niin pitkään, että yöunet jää liian lyhyiksi.

  • Tuisku sanoo:

    Onko elämä pelkkää perheen pyöritystä, kun puhutaan parisuhteesta? Täytyy miettiä välillä kuka tuo kumppani on, rakastaisinko häntä ilman perhesidettä ja mitä nyt tekisimme jos olisimme kahden? Ehdottomasti perhe arjen lisäksi pitää vaalia niitä yhteisiä juttuja, olla se punainen lanka siinäkin. Suunnitella se reissu missä voi coocos mojitoa siemailla oman kullan kainalossa, kaksin. Perhe arki eletään perheen kautta, sokeria ja suolaa sinne väliin ja paljon. Itse olin ns parisuhde keskustelussa missä oli useita pariskuntia mukana, ei kriisissä vaan perheleirin yhteydessä, niin poikkeuksetta KAIKKI miehet toivoivat parisuhteelta yhteistä aikaa ja tekemistä vaimon kanssa. Vaimot ihmeissään ja selittelemään. Emmekö halua aikaa miestenmme kanssa?? Miksi? Ihmettelin. Mutta toimii meillä, pitää rapsutella, antautua ja helliä ja välillä vähän ottaa etäisyyttä yksin ja yhdessä. Vaikka ei aina haluaisikaan. Kiva on saada takaisinkin ja siitä kehästä ei sit tee mieli hypätä pois kun odottelee niitä makupaloja

  • -S- sanoo:

    Ihan vaan kauniisti sanominen. Siis sanoa sille toiselle, että laittaisitko sinä tänään, kun minä en jaksa. Se toinen ei ehkä ole muuttunut siellä leirilläkään ajatustenlukijaksi, eikä väsyneenä jaksa hän(kään) tehdä enempää kuin mitä pyydetään. Kauniisti pyytämällä saa enemmän aikaan kuin kiukuttelevalla murjotuksella. Juu, tiedän, kuulostaa kauniilta mutta se arki on jokaisessa suhteessa, ja se on se, mikä pitää kestää. Sanoisin, että meillä se ”liima” on ollut siinä, ettei rakkaus ole loppunut vielä samana päivänä molemmilta. Toistaiseksi se toinen on rakastanut niinä päivinä kun toiselta on ”ollut vähissä”.

  • Annabella sanoo:

    Hyväksyä tosiasiat. Oppia hyväksymään puutteellinen puoliso. Antaa armoa itselle (ja varsinkin sille toiselle…) koska: After all tomorrow is another day 😉

  • Kaitsu sanoo:

    Ehkä olen vähän nega mutta poppakonsteja ei taida olla. Jos aidosti rakastaa niin hyviä hetkiä vaan on enemmän. Ei se yrittämällä tule vaan on luontevaa. Ehkä se auttaa että ei oleta toiselta mitään. Kuulostaa hullulta mutta sitten ei ahdistu.