”’Äiti kerro taas siitä kun me oltiin pieniä!’

Huuuh…muistan suunnilleen kaksi tarinaa, joita kerron koko ajan kun lapset pyytävät minua muistelemaan. Se onneksi riittää heille, mutta mikä juttu tämä on, että en muista mitään?!?

Valokuvia katselemalla muistuu mieleen jotain juttuja. Ainakin kuvista saa jutun juurta, tässä kuvassa me oltiin siellä ja tuon mekon sait lahjaksi silloin.

Vauvakirjoista voi tarkistaa joitain faktoja ja pikku tarinoita. Ainakin esikoisen kohdalla. Kuopuksen kirjassa onkin sitten jo aika paljon tyhjää… Kyllä minä yritin laittaa sinne asioita muistiin, mutta monta kertaa se jäi aikomukseksi. Jäi jonnekin arjen jalkoihin.

Sama koskee niitä valokuviakin. Niitä on teetetty jonnekin esikoisen viisivuotispäivän nurkille, loput ovat ties missä muistikorteilla tai pilvipalveluissa. Toivottavasti eivät pyyhkiydy sieltä pois.

Äidin muistista nimittäin on pyyhkiytynyt vaikka mitä..!

Tiedän, että harva muistaa vauvavuotta kovinkaan hyvin. Minusta tuntuu että en muista paljon muutakaan. En muista mistä lapseni pitivät tai mitä tekivät. En muista hauskoja sattumuksia, muuta kuin ne pari tarinaa joita kerron sitten kyllästymiseen asti.

Ymmärrän että on joku evoluutiosyy sille, että vauvavuotta ei muista… Jos se on ollut koliikkia ja valvomista täynnä, niin harva uskaltaisi tehdä lisää lapsia jos sen kaiken muistaisi. Mutta minulla oli helpot vauvat ja lapset…eli ei tätä voi millään univajeellakaan selittää!

Onko syynä joku ihan yleinen vanhemmuuskuormitus? Vai eivätkö ihmiset yleensäkään muista lastensa lapsuutta juurikaan? En tiedä. Syyllisyyden aiheen tästä totta kai saa itselleen kehitettyä! (Jos ei muussa ole hyvä äiti niin syyllistymisessä voi olla MM-tasoa!)

Ehkä en ole ollut läsnä lapsilleni enkä siksi muista? Eikös se ole meidän nykyäitien kuulemma pahin synti että ollaan paikalla mutta ei läsnä!! Mutta silloin ei ollut älylaitteita nykyiseen malliin. Ehkä ajattelin omiani, kehtasinkin!

Jotenkin on ihan alkanut pelottaa se muistelu nykyisin. Se humiseva tyhjyys mikä pääkopassa vallitsee kun yrittää saada jostain muistonhivenestä kiinni on aika ahdistavaa.

Esikoisen syntymä oli aikoinaan muistissa niin, että pystyin varmaan vartin välein kertomaan mitä milloinkin kävi (siis olisin pystynyt jos joku olisi sitä tarinaa halunnut kuunnella!), mutta nyt kun mietin sitä, en muista kuin pari kohtausta sieltä täältä.

Suuria hetkiä vielä heikommin on mielessä se arki. Sen kerran muistan, kun vein lapsia pulkalla päiväkotiin ja kuopus tippui hankeen. Enkä edes heti huomannut! Muistan myös sen, miten nuokuin rättiväsyneenä sohvalla aina lastenohjelmien aikaan.

Mutta mitä me oikeastaan teimme? Mistä me juttelimme? Millaista elämämme oli? En muista. Mitä me söimme koko perhe? Millainen elämänrytmi meillä oli? En tiedä.

Muistavatko muut, vai onko tämä joku pahimman sortin vanhemmuusdementia? Apua?!”

Nimim. Kuka mitä häh

Muistatko sinä lastesi lapsuuden hyvin? Vai onko se ammottava muistiaukko? Kerro kommenteissa!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 17 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Mietippä Peruuta vastaus

17 vastausta artikkeliin “Apua, miksi en muista lasteni lapsuutta?!”

  • Hyvämuistinen sanoo:

    Muistan asioita omasta lapsuudesta noin 2v alkaen. Nyt myös muistan omien lasten lapsuusajan hyvin, mutta mies ei muista mitään. Ei siis juuri mitään. Hänellä on adhd – olen miettinyt johtuisiko siitä. Ei ole kerennyt keskittyä asioihin, niin niitä ei myöskään muista ? Oma ajatus vaan, en tiedä onko tuulesta temmattu.

  • Mm72 sanoo:

    Me rakensimme samaan aikaan kun odotin 2 lasta, se oli 2011..
    Ensimmäinen oli syntynyt 2010.
    Pääsimme vuonna 2012 muuttamaan, jolloin samalla minulla todettiin munuais syöpä.
    Siitä selviydyttiin, tuli muita fyysisiä sairauksia, fibromyalgia, määrittemättömät nivelkivut, myasthenia gravis, joka kylläkin varmistettiin vasta 2019, ym. Meni liikunta kyky lähes kokonaan, tuli vaikea masennus, siitä seurasi osasto hoitoa ja sähköhoitoa, jonka seurauksena hävisi 20 vuotta elämästä.
    Itku tulee aina kun yritän muistella, tai kun muksut kertovat jotain ”muistatko äiti”.

  • Mietippä sanoo:

    Mulla on traumaattinen lapsuus ja jollain muistin alueella ongelma. Muistan myös asioita eritavoin kuin joku muu perheenjäsen. Joskus muistamattomuus on huono juttu ja äiti onkin myöntänyt, että oltiin vahinko lapsia ja meille on huudettu paljon yms. En viitsi mennä edes kaikkiin yksityiskohtiin, mutta muuten onneksi he sentään jaksoivat pitää jonkinlaiset rajat ja arjessa hyvän rytmin. Itse taas olen lapset halunnut ja tykkään heistä niin paljon, että vaaliin kaikkia muistoja mitä vain heistä voin. En tiedä onko äidille helpompaa olla muistamaton kun hän olisi halunnut antaa ulospäin kuvan uhrautuvasta hyvästä äidistä. Kaikki sanoivat aina että teillä on kaikki niin hyvin, mutta todellisuudessa siskoni ja minä olemme molemmat saaneet trauma diagnoosit. Äiti elää vieläkin kieltämyksessä ja on yrittänyt keksiä minulle kaikkia muita diagnooseja vaikka yksi kaupungin kokemeimmista Psykiatriseista on minut laajasti tutkinut. Ehkä hän ei halua kohdata syyllisyyden tunteita. Jos lapsi jostakin haluaa puhua hän voi kuitata sen sanomalla ettei muista. Ja kun olin perheessä kiusattu niin ei mukamas muisteta. Kyllä minä muistan hyvin kaiken mitä ollaan tehty. Vasta nyt nelikymppisenä olen kunnolla nostanut kissan pöydälle ja sisaruksetkin myönsivät miten asiat ovat. Miettikää miltä tuntuu olla oman perheen kiusaama ja sitten vielä koulukiusattu.

  • Ihminen ja äiti sanoo:

    Esikoisen vauvavuodesta muistan paljonkin mutta kuuden seuraavan vauva-ja taaperovuodet ovat yhtä sumua. Yksittäisiä juttuja muistan sieltä täältä, mutta kovin hajanaisia ovat muistot. Mukaan mahtuu niin paljon: vakavaa sairastumista, läheisen kuolemaa jne.etten pidä ihmeenä muistamattomuutta.

  • Tätä olisi hyvä tutkia sanoo:

    Tässä ketjussa moni kertoo vastaavaa.
    Kysyn ihan hyvin aikein ja puhtaasta kiinnostuksesta, minkä ikäisiä lapsenne nyt ovat? Miten lapsenne pärjäävät koulussa? Onko heillä erityisentuen tarvetta? Jos he ovat jo aikuisia, mitä heistä tuli? Millaiset välit teillä on lastenne kanssa nykyään?
    Erityisesti kiinnostaa lasten sosiaaliset taidot ja oppiminen. Onko koulusta/päiväkodista noussut esiin huolta lapsen kehityksestä?

    Se on selvää, ettei kukaan ole tahallaan elänyt niin sumussa, ettei muista juuri mitään.

    • Nimetön sanoo:

      No minäpä vastaan, kun kukaan muu ei ole tähän tarttunut. Tiedän, että omillani on ollut hyvä ja vakaa lapsuus, vaikken itsekään muista juuri mitään. Toki kuvia on otettu paljon ja ne auttavat muistamaan, mutten muutenkaan muista asioita menneestä kovin tarkasti.

      Lapset 14, 20 ja 21, meillä tosi läheiset välit, samoin sisaruksilla keskenään. Kukaan ei ole ollut erityisen tuen tarpeessa, vanhin on diblomi-insinööriopiskelija, keskimmäinen insinööriopiskelija ja nuorinkin pärjää koulussa tosi hyvin. Kaikki harrastavat urheilua ja vanhimmat ovat käyneet eritystehtävän omaavan lukion.

      Muisti on meillä jokaisella erilainen. Se, etten muista paljoa ilman kuvia tai fecen muistoja, ei tarkoita, että olisin huono äiti. Tai lapsillani ollut huono lapsuus. Päinvastoin.

  • Nimetön sanoo:

    ”Mutta mitä me oikeastaan teimme? Mistä me juttelimme? Millaista elämämme oli? En muista. Mitä me söimme koko perhe? Millainen elämänrytmi meillä oli? En tiedä.”

    Surullista. Ja aika pelottavaa, jos ei noita perusjuttuja muista. Ruoka ja elämänrytmi unohtunut. Ehkä niitä ei ollut? Oliko arjenhallinta ihan hukassa?
    Lapsilla varmaaan palautuu mieleen jotain isompana. Vaikka sinä et olisi ollut läsnä, he olivat. He elivät, kokivat ja muistavat.
    Olisiko sinulla joku sukulainen tai ystävä, joka osaisi kertoa, mille elämänne näytti ulkopuolisen silmin? Mutta älä sitten suutu kertojalle.

    Tuo on kuitenkin jo mennytt, sitä ei voi korjata. Mutta tästä hetkestä eteenpäin voit toimia toisin.

  • Apuva. sanoo:

    Olen tuntenut juuri tästä aina silloin tällöin huonoa omaa tuntoa :/ Esikoisen vauva-ajasta muistan melko paljon, keskimmäisen vauva-ajasta todella vähän – ja kolmanne synnyttyä en muista kahden ensimmäisen lapsi-ajasta tuolta aikakaudelta kuin pieniä välähdyksiä. Olen miettinyt, olenko ollut huono äiti, kun en muista. Tosiasiassa olen tainnut olla vaan ”äiti on vähän väsynyt” – ja kuormittuneet aivot ovat sitten karsineet omasta mielestään turhia asioita käsittelystä veke?

  • Muistamaton sanoo:

    Aivan sama ongelma😀

  • Aivosumu sanoo:

    Erikoista on, että anoppini tuntuu muistavan kaiken lastensa lapsuudesta. Itse en muista lasteni lapsuudesta juuri mitään
    Mietin, onko ärsyketulva ja ajateltavat asiat ajassa niin valtavia, ettemme siksi muista…

  • Lumi sanoo:

    Sitten pitää olla nuustustaan huolissaan,jos alkaa kertoa samoja ikivanhoja juttuja. Koska ei muista mitään uusia asioita mitä tapahtuu esim 2 viikkoa sitten.
    Ihmisen muisti on sellainen,ettei se voi säilyttää kaikkea esillä. Se kuormittuisi.
    On ihan normaalia ettet muista. Pääasia että muistaa ne asiat joiden kuuluukin jättää nuistijälki pitkäkestoiseen muistiin. Kuten esim sinulla lapsen tipahdus pulkasta. Sehän tallentui koska luonto tallennuttaa tuollaiset,että äiti muistaisi vähän katsoa välillä.
    Ihan normaalia. Luuletko että minäkään muistan? Lasteni syntymät,hyvin. Missä asuimme,millaisia olivat vahvoina. Mutta leikki- ikä on jotenkin liki kokonaan pyyhkiytynyt. Paitsi se kun vanhempi poika levitteli kerran vehnäjauhoja ympäri kotia,sillä välin kun vein roskapussia. En tosiaan muista,mitä teimme tai söimme. En leikkejä,en muista edes nukuinko miehenikään vieressä,en ulkosaunakäyntejä,en sitä käytiinkö perheenä jossain joskus.
    Sen muistan että tein jotain ruokaa monesti päivään,leivoin leipää ja pullaa. Lasten atooppisen ihottuman muistan kyllä,siinä oli paljon työtä.

  • Mamix6 sanoo:

    Harvoin kommentoin, mut nyt on pakko. En muista tai ainakaan en muista kuka lapsista se oli? FB muistuttaa ihan oudoista asioista, esikoinen käynyt Virossa luokkaretkellä jne, synnytyksistä muistan väläyksiä ja en taaskaan ole varma kenestä puhun. Valokuvat auttaa muistamaan, mut jos joku kysyy millon oppi kävelemään tai hampaita tms ni en todellakaan muista. Kiva kuulla että on muitakin 😂

  • Hajamielinen äiskä sanoo:

    Ethän vain itse pidä rimaa liian korkealla tässä? Ei ne muistot tarvitse olla erityisen tarkkoja tai muuten erityisiä. Toisaalta ei kaikkea voi muistaa kuitenkaan. Ihan pikku jutut on hauskoja ja lapsethan alkaa aika pienenä saada niitä muistoja itsekin. Oliko lapset päiväkodissa ja jos niin missä? Kävittekö hiekkalaatikolla, rannalla, ajelulla tms. Oliko lapset mukana kauppareissuilla tai kotitöissä? Oliko tapana lukea iltasatu, milloin lapset alkoi nukkua yönsä omassa huoneessaan? Ja vastausten edellisiin ei oikeasti tartte olla lausetta pitempiä. Ja jos nyt ei satu muistumaan mieleen minkä värinen oli lapsen eka polkupyörä niin ehkä muistat missä sitä ensimmäisen kerran kokeiltiin tai saiko lapsi sen ehkä lahjaksi tai mistä se ostettiin tms. Ja sen muistelun ei tarvitse olla mikään erillinen hetki. Siinä muun jutustelun lomassa voi muistella niitä yksittäisiä pikkujuttuja (olet aina tykännyt/et pienenä tykännyt kun…) Ohi ajaessa voi osoittaa jonkun tutun paikan jossa joskus kävitte. Tai ehkä muistat jotain muuta, ei välttämättä juuri lapsia itseään koskevaa siltä ajalta kun he olivat pieniä mistä olisi kiva kertoa? Ja ihan totta, ne parikin tarinaa kyllä riittää jos tuntuu ihan toivottomalta pinnistellä muita muistoja mieleen. Paljon on niitäkin joiden lapsuutta ei kukaan koskaan muistellut heidän kanssaan – vähäkin on paljon parempi kuin ei mitään.

  • Helpottunut sanoo:

    Voi kun helpotti tietää, että en ole ainoa, joka ei muista 😄 Eihän sitä oikein ole ääneen kehdannut myöntää. Omassa päässä vain on miettinyt, että miten ihmeessä kaikki muut muistaa, mutta itse muistan vain pienen murto-osan, yksittäisiä tapahtumia. Ehkäpä en siis olekaan muistamattomuudessani yksin 😉

  • Tiina sanoo:

    Muistan hyvin vaikka mitä esikoisen vauvavuodesta 15v takaa. Samoin vähän nuoremman kuopuksen vuodesta. Muistan myös paljon hassuja juttuja, paljon ei hassuja, lempilelut, parhaat tarhakaverit yms. En ole ikinä ajatellut, että joku ei muistaisi.

  • Ansku sanoo:

    Voin niin samaistua tähän. Toivoin kuopuksen kohdalla, kun ikäeroa edelliseen oli kuitenkin se 9v, että nyt muistan varmasti kaiken jne, mutta mitä sitä. Nyt kun koittaa muistella vauva-aikoja, muistuu mieleen joitain hetkiä sieltä täältä mutta suurin osa on vaan pyyhkiytynyt jonnekin mielen syövereihin.. Onneksi on valokuvat.

  • Nimetön sanoo:

    Ihan sama homma. Muutamia muistikuvia on ja valokuvat kyllä auttavat mutta ei herranen aika…. miten voi niin upea ja ihana aika pyyhkiytyä pois lähes tyystin. Häpeällistä myöntää omille lapsille etten muista, kertakaikkiaan….