”’Anteeksi äiti, anteeksi’ teinin itkuiset sanat herättää minut. Sydän lähtee laukalle ja valtava adrenaaliryöppy sinkauttaa minut sängystä. Unihiekat kaikkoaa silmänräpäyksessä, kun aivoni hälyttävät henkeä uhkaavasta tilanteesta. Valot päälle ja itkevä nuori syliin. ”Rakas, mitä nyt?” kysyn ja samassa silmieni edessä on hento käsi. Mun rakkaan käsi, jossa ihon on vielä niin sileä ja pehmeä. Käsi jota vuodet eivät ole vielä ehtineet parkita. Käsi jossa suonen suuntainen viilto ja auki ammottava haava, jonka keskellä sykkii kauniisti valtimosuoni.

Mun hengitys lamaantuu ja rinnan ympärille kiristyy rautavyö. Hyvä Jumala. Järki huutaa taustalla, ei hätää, ei verta, suoni on ehjä. Takerrun halaamaan lastani ja silittämään hänen hiuksiaan. ”Rakas, ei hätää, hengitä, äiti auttaa, kaikki järjestyy”. Ryhdistäytyminen, puhelin käteen ja lasten ja nuorten päivystyksen numero. Numerosta vastaa äänitetty viesti, jossa kehotetaan painelemaan valintanumeroita. Pidän toisella kädellä pakonomaisesti lapsestani kiinni, en pysty irroittamaan. En halua että lapseni viedään minulta pois. Kyyneleet kuumottaa silmäluomien takaa mutta eivät vapaudu. Järkiminä lukitsee tunteet taka-alalle, estää minua romahtamasta.

Puhelin hälyttää taustalla ja sama viesti valinnoista pyörii uudelleen ja uudelleen. Aika toimia. Huudan isoveljen hereille ja kehoitan heitä pukemaan. Ääni huutaa mielessä, haava ei vuoda, ei hengen hätää. Hengitä ja vie hänet lääkäriin. Puhelin soittaa edelleen eikä kukaan vastaa. Perkele.

Nuoret seisovat eteisessä täysin lamaantuneena odottaen ohjeita. ”Lähtekää autolle, tulen perässä”. Ovi sulkeutuu. Nojaan eteisen lipastoon ja huomaan koko kehoni tärisevän. Käännyn lapseni huoneen suuntaan ja pysähdyn ovelle. Verta lakanoissa, tyynyissä ja lattialla olevassa pyyhkeessä. Lattialla vaaleanpunainen kulmakarvaveitsi. Oksettaa ja vatsaa kouristaa.

Kuva Cristian Palmer. Ylin kuva Zhen Hu.

Ryhdistäydy. Mene autolle. Hengitän syvään ja lähden. Samaan aikaan kuuluu taustalla soittaneesta puhelimesta ”Haloo, lasten ja nuorten poliklinikka”. Vihdoin. Juostessani rappuja alas anna tympääntyneen kuuloiselle naiselle selvityksen, miksi olemme tulossa. Sydäntä riipaisee, kun ääni sanoo: ”Ai hän on niin ahdistunut, että teidän on pakko tulla?” Kyllä! Mun rakas on niin ahdistunut, että on yrittänyt helpottaa oloaan viiltämällä valtimosuonta. Luojan kiitos onnistumatta siinä. Äitiin sattuu, eikä tuo tympääntynyt naisihminen linjan toisessa päässä pysty kuvittelemaan tätä tuskaa.

Selviydymme sairaalaan, kaikki ovat hiljaa kun astumme sairaalan ovista sisään. Tuttu haju saa minut yökkäämään. Ohjaan lapseni poliklinikalle ja jäämme odottamaan. Silitän lapseni käsivartta, kun hän makaa sylissäni. Mun piiperöinen. Mun ihana älykäs lapseni. Minua pidempi nuori jonka murrosiän tuomalla viisaudella uskoo tietävänsä elämästä kaiken. Mutta joka kaikkien elämän paineiden alla on romahtanut niin pieneksi ja särkyväksi.

Tuijotan rumia oranssin ja keltaisen värisiä seinälaattoja ja mietin miten pinkit odotushuoneen penkit ikimaailmassa on laitettu samaan tilaan. Itkevien, hylkeen lailla yskivien vauvojen ääntä, hoitajien kiireisiä askeleita, kärpänen lampussa. Miksi kärpänen on tullut sairaalaan? Onkohan niillä oma vastaanotto. Älytöntä ajatuksen virtaa, yrittäen peittää koko kehossa tuntuvaa tuskaa. Pitkät minuutit ja ärsyttävästi raksahteleva seinäkello. Täysin hiljaa sylissä makaava lapseni. Ja mun päässä kaiken keskellä pyörii kysymys, montako kertaa voidaan selvitä säikähdyksellä.

Tässä aulassa olen kuunnellut piiperöiseni humalaista kirkumista ja riehumista. Rukoillut lapseni armollista sammumista ja henkiin jäämistä. Nyt jo tuttuja hoitajia, jotka ovat juosseet tuomaan lapselleni ranneketta hissille, kun ensihoitajat ovat tuoneet häntä teho-osastolle lääkeyliannostuksen vuoksi. Tässä aulassa minua ja lastani on tuijoteltu paheksuvasti. Tässä samassa paikassa olen itkenyt suruani, pelkoani ja ahdistusta. Montako kertaa voi selvitä säikähdyksellä?

Vihdoin lapseni vuoro. Pidän hänestä kiinni kun kävelemme. Olet rakas. Kaikki järjestyy. Äiti ei lähde minnekään. Tutkimushuoneessa meitä vastassa on tutun näköiset silmät maskin takana. Sama lääkäri on hoitanut nuortani aiemminkin. Itsetuhoisuuden seurausten vuoksi. Ystävällinen ääni ja lempeä katse rohkaisee, ei hätää, tästä selvitään. Tilanteen kartoitus, haavan puhdistus ja liimaus. Varmistus pärjäämisestä kotona ja ohjeita muuttuvien tilanteiden varalta. Lähdemme kotiin. Lääkäri taputtaa minua olalle ja sanoo: ”Meni läheltä, mutta selvisitte. Ja selviätte. Voimia.” Olen aivan turta. Lähden ajamaan kotiin.

Isoveli lupaa olla piiperöisen tukena, kun äiti menee töihin. Aivan. Aamuherätykseen neljä tuntia. Pääsemme kotiin, nuorelle nukahduttava lääke, peittely isoveljen viereen. Huokaisen syvää, mutta paino rinnan päältä ei häviä. Käperryn omaan sänkyyni, halaan tyynyä. Tekisi mieli itkeä. Mutta keho suojaa. Se on lukinnut tunteet syrjään. Nyt ei ole niiden aika. Nyt on selviydyttävä. Järjesteltävä piiperöisen asiat, hoidettava tukiverkoston kanssa hänen ympärilleen turva, mikä pitää hänet hengissä ja auttaa häntä kulkemaan kivinen kasvun tie kohti aikuisuutta. Äiti ei hylkää. Äiti rukoilee. Äiti rakastaa.

Kuva Isaac Quesada.

Vanhemman tuska ihmisten asenteiden edessä; mielenterveysongelmaiset ovat heikkoja yksilöitä. EI, he ovat taistelussa joka hetki, taistelussa jokaa vaatii valtavasti voimaa. Itsetuhoinen nuori koittaa selviytyä tuskasta, jota harva meistä ymmärtää. Hän ei ole huonosti kasvatettu tai lellitty piloille. Masennus tai muut mielenterveyden haasteet eivät ole oma valinta. Se voi osua kenen tahansa kohdalle.”

Nimim. Äippä

Nuoren itsetuhoisuus on hätähuuto

  • Hätätilanteessa soita 112
  • Tietoa nuoren itsetuhoisuudesta ja kuinka sinä voit auttaa löytyy esimerkiksi Nuorten Mielenterveystalon tai Nuortenlinkin sivuilta
  • MIELI ry:n Kriisipuhelin tarjoaa apua myös silloin kun olet huolissasi läheisestäsi, Kriisipuhelin päivystää 24 tuntia vuorokaudessa joka päivä numerossa 09 2525 0111. Voit soittaa nimettömästi ja luottamuksellisesti.

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 25 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle saara Peruuta vastaus

25 vastausta artikkeliin “”Anteeksi äiti, anteeksi””

  • Muumi sanoo:

    Olen tämän kokenut..
    Mutta apu tuli liuan myöhän.
    Hän oli vasta 11 viotias…
    Nyt mennyt yli 4 vuotta,kuin olisi eilen tapahtunut..
    Viisaat sanovat että minulla postraumaattinen tila.
    Sitä en tiedä,mutta sen tiedän, että elämäni aurinko sammui 3.10.2018

  • Syvällä sydämessä sattuu sanoo:

    Käynyt tuon helvetin läpi nuoreni äitinä. Suljetut osastot tulivat tutuksi lapseni kautta. Illalla nukkumaan mennessä ei tiennyt onko lapseni hengissä aamulla. Itsemurhayritykset olivat toistuvia lähes vuosikymmenen ajan. Nuoruusvuosista meni osastoilla enemmän aikaa kuin hänen omalla asunnollaan asuen. Lääkkeihin lääkärit hukuttivat lapseni. Yrittivät sillä tainnuttaa äärimmäisen reagoinnin ja käyttäytymisen. Tappelin lääkäreiden kanssa liikalääkityksistä, hoitoon pääsystä, ja että pitäisivät huoli suljetulla, eivätkä potkisi kotiinsa uutta yritystä tekemään. Lopulta saimme epävakaahoidosta apua. Vähän kerrassaan maa jalkojen alla alkoi kantaa. Vähitellen pääsin eroon omasta paniikistani, enkä lähtenyt summassa jälestämään perään ambulanssia, jos sattumalta näin kaupungilla ajavan ambulanssin. Nyt nuori on jo elämässään kiinni oleva aikuinen. Eläkkeellä, mutta tekee samalla myös töitä itse hankkimassaan työpaikassaan osa-aikaisena. Itsetuhoisuutta ei ole ollut hoidon jälkeen. Epävakaahoitomalli oli mikä pelasti lapsemme. Ja rakkaus.