Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Anopin on erittäin vaikeaa kunnioittaa minua. Ollaan oltu miehen kanssa ensi vuonna 10 vuotta yhdessä, ollaan naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Eli meillä on se oma perhe-elämä. Silti tuntuu ettei minua hyväksytä tähän yhtälöön ja aina kun on mahdollisuus niin ”kävellään yli”. Yhteisestä omaisuudestammekin puhutaan kuin olisi vain miehen – ”on se Jaska vaan ostanu niin hienon talon” jne, vaikka tasan tarkkaan tietävät, että yhteisiä hankintoja ovat.

Jo mennessämme naimisiin kävi tapahtuma jota en vain pysty unohtamaan vaikka kuinka yritän. Halusin, että vieraat näkevät minut ensimmäisen kerran astellessani alttarille isäni kanssa ja ainoa ohje jonka annoin oli ettei kukaan saa tulla tilaan jossa odottelen. Tämän sanoin suoraan anopille kyseisessä tilassa ja 5-10min myöhemmin hän paukahtaa sisään ovesta ohjaten sinne noin 20 juhlavierasta. Jopa palkkaamamme valokuvaaja oli varsin hämillään tapahtuneesta ja itselle kiehahti kivat vihat päälle juuri ennen vihkimistä. Se oli se yksi ainoa sääntö minkä esitin häihin liittyen ja sitäkään ei voitu kunnioittaa. Onneksi sain häiden ajaksi ajatukset ohjattua muualle, mutta muisto törkeästä käytöksestä on painautunut mieleen aika kunnolla.

Molempien lasten nimiäisissä on myös ollut töykeää käytöstä. Viime kerralla anoppi keskeytti puheeni varmaan arviolta 10 kertaa omalla ”tärkeällä” höpötyksellään. Inhottavaa, kun on miettinyt puhetta ja koittaa muistaa sen juhlaväen edessä, ja samalla toinen kokee että on jotenkin ok jatkuvasti keskeyttää.

Tänä syksynä omalla äidilläni ilmeni vakavia terveydellisiä ongelmia, joista olen ollut aika tunteellinen. Appivanhemmat olivat meillä kylässä ja avasin asiaa heille. Itsellä tuli itku kertoessani, kun on niin herkkä aihe. Edes tähän en saanut mitään reaktiota. Ei mitään empatiaa – vaikka muutama sana takaisin tai halaus tms olisi kelvannut, ihan mitä vaan mitä normaalisti tarjotaan, kun toinen herkistyy. Tai siis yksi reaktio anopilta tuli – hän kun istui viereisellä tuolilla, niin kun minulta tuli itku hän nousi ylös ja istahti kauemmas. Mieheni vielä erikseen tuli paikalle nenäliinan kanssa ja sanoi äidillensä, että on nyt ollut vähän rankka syksy. Silti sieltä ei tullut yhtään mitään kommenttia. Tuli vain olo, että tästä voi varmaan tulkita melko suoraan kuinka paljon minua arvostetaan miniänä. Siivosin sitten pöytää ja vähän ajan päästä tokaisin anopille ”anteeksi, että nyt lannistin tunnelmaa”, takaisin tuli vain ”ei se mitään”. Olin tosi hämilläni tästä.Tilaa uutiskirje tästä

Viimeisimpänä ja tuoreimpana on nyt ollut taas yhdet juhlat jotka olen järjestämässä. Kyseessä mieheni syntymäpäiväjuhlat (täyttää pyöreitä), joten olisin aika kauhea ihminen ellen kutsuisi appivanhempia ja tottakai haluan pitää heidät varsinkin lasteni elämässä käytöksestä huolimatta. Suunnittelin siis juhlaa ravintolassa pienellä porukalla (reilu 20 henkeä). Varasin oman kabinetin ja tilasin juhlaväelle yhteisen menun ja viinit etukäteen. Saataisiin viettää rento ilta rakkaimpien kanssa. Ainoa asia jota olen juhlien järjestäjänä ilmoittanut oli ,että haluan asian pysyvän yllätyksenä miehelleni. Juhlat kun on osa lahjaani hänelle. Tästä olen ilmoittanut kutsujen yhteydessä, erikseen viesteissä sekä yhteisessä whatsapp-ryhmässä – ”kyseessä yllätysjuhlat, ei saa kertoa miehelleni”. Ja aluksi kaikki kuittasikin, että se sopii. No nyt kun mieheni alkoi itse pohtimaan pitäisikö hankkia tarjottavaa ja kutsua sukua kahville viikonloppuna, niin minäpä laitoin heti varoituksena viestiä juhlaväelle asiasta ja pyysin keksimään tekosyyn jos kahvittelukutsu tulee (mies ei sitten turhaan ostaisi kakkuja yms meille kotiin). Oikea syntymäpäivä on viikolla, joten sinäänsä olisi helppo sanoa ettei ole tajunnut varata viikonloppua mahdollisille synttärijuhlille.

Yllätys, yllätys, ongelmaksi tuli taas anoppi, joka suoraan ilmoitti ettei aio valehdella pojalleen ja hän kokee että juhlista tulee kertoa etukäteen. Olin taas ihan puulla päähän lyöty. Minä aloin suunnittelemaan yllätysjuhlia monta viikkoa sitten, toimin järjestäjänä, maksan ravintolan, kutsun heidät mukaan ja olen monta kertaa varmistanut että kaikki ymmärtävät pitää asian salassa, niin nyt anoppi ilmoitti suoraan ettei kykene siihen. Tuntuu että olen jatkuvasti hänelle joku ovimatto ja on kiva keksiä uusia keinoja miten minun yli voisi kävellä. Inhottaa ja itkettää. Koska en halua, että anoppi menee kertomaan kaiken miehelleni, niin minun oli siis pakko itse sanoa kotona että olen järkkäämässä jotain sinä viikonloppuna, en kerro enempää ja mies ei nyt saa kutsua ketään silloin meille. Joo, ei tarvinnut paljastaa kaikkea, mutta olen vaan tosi vihainen kun halusin, että koko asia olisi ollut täysi yllätys. Eipä ole enää, koska kyllähän mies tossa arvailee, että jotain juhlaa tulossa. Miehen siskon kanssa juttelin asiasta ja hänkin ymmärsi harmitukseni, eikä tajunnut miksi yllätystä ei olisi voinut äitinsä puolesta pitää.

Alan vaan olemaan aika loppu tähän. Joka kerta kun perheessämme on joku tärkeämpi tapahtuma, niin halutaan sabotoida.
Tämän syksyn täysi empatian puutos koskien äitini terveyttä ja nyt viimeisin yllätyksen pilaaminen oli jotenkin liikaa. En vaan ymmärrä miksi pitää olla niin kylmä. Näiden tärkeiden juhlien lisäksi kun ihan arjessakin on pieniä piikkejä jatkuvasti. (Ja appiukkokin tosin osaa myös. Hän on muunmuassa käynyt asunnossamme vara-avaimella ilman lupaa yms. Nykyään heillä ei ole avaimia.)

Vinkkejä/vertaistukea? Ja minulle vaihtoehto ei ole poistaa kyseistä henkilöä elämästämme, koska haluan pitää miehen vanhemmat ja lasten isovanhemmat läheisinä.”

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 26 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle Nimetön Peruuta vastaus

26 vastausta artikkeliin “Anoppini sabotoi perheemme elämää”

  • Nimetön sanoo:

    Sinulla itselläsi ei toimi rajat. Sallit huonon käytöksen. Et voi muuttaa anoppiqsi, mutta voit valita, missä määrin kukqkin on elämässänne.

    Oletko myöskään koskaan sanonut mitään ääneen? Että tuo sattui, tuollainen ei käy, meillä ei sitä ja tätä? Jos et, niin sitten on aikuiseksi kasvamisen paikka sinulla.

  • Katja sanoo:

    Ymmärrän tilannettasi oikein hyvin, kuulostaa aivan tutulta kaikki mitä kerrot. Itse itkin anopille omaa vakavaa sairastumistani ja hän halaamisen sijaan sanoi että kyllä hänelläkin kolottaa sieltä ja täältä ja oli huolissaan vain että palaanhan pian töihin. Vara-avaimet otin pois kuten sinäkin koska meidän kotiin mentiin luvatta kun olimme poissa ja selattiin postit. Meillä tuo antamieni selvien ohjeiden rikkominen kohdistui lapsiin. Jos ohjeistin lasta kylään viedessä että tänään ei meillä ole karkkipäivä, lapsi vietiin salaa varta vasten karkkikauppaan. Sanoin aina että toisen lapsen vatsa ei kestä yletöntä määrää herkkuja joten älkää antako. Antoivat joka kerta ja sitten lapsi oksenteli kotona. Turvaistuinta ei käytetty kun ”ei sitä ennenkään sellaisia ollut”. Ja paljon paljon muuta vastaavaa ohittamista ja törkeää vallankäyttöä.

    Minä jaksoin 20 vuotta ajatella kuin sinäkin että en voi muun perheen vuoksi katkaista välejä. Sitten päädyin siihen että tämä on minun elämäni ja tuo eukko aiheuttaa siihen niin paljon pahaa oloa että minun ei tarvitse sitä ottaa vastaan. Ei edes perheeni vuoksi. En siis enää pidä anoppiin yhteyttä, en osallistu mihinkään, en kutsu heitä kylään. Lapset saavat olla isovanhempiensa kanssa tekemisissä ja ovatkin nyt kun ovat jo isompia, mutta katkaisin hänen mahdollisuudet kyykyttää itseäni ja määrätä meidän perheen elämästä. Aluksi jälki oli rumaa ja otteet kovenivat, minua alettiin mustamaalata puolisolleni täysin voimin ja perättömistä asioista. Olin onneksi tehnyt hyvän henkisen pohjatyön itseni kanssa joten tiesin pahanpuhumisen olevan reagointia siihen että appivanhempien ote meistä alkaa lipsua. Tiesin odottaa paniikkia ja epätoivoisia keinoja. Niitä tulikin, olipa anoppi jopa tirauttanut miehelleni itkut kun en kutsunut häntä lapsen syntymäpäiville. Hiukan koomista toki että se oli ensimmäinen koronakesä eikä juhliin kutsuttu ketään. Tässäkin anoppi toki oli ollut eri mieltä, olisi vaan pitänyt juhlia.

    Sääli sinällään että asiat menivät näin, mutta paljon parempi on olla nyt. Mikään ei anoppia muuta, niinkuin ei kukaan toinen ihminen toivomalla muutu paremmaksi. Ei sinun anoppi eikä minun anoppi. Joten valinta jää lopulta itselle: haluaako jatkaa näin vai asettaa rajat.