”Olen menettänyt hyvän ystäväni hänen lapselleensa. Nyt joku sanoo että olen mustasukkainen, sairas ja omistushaluinen, mutta en ole. Olen surullinen. Olen surullinen siitä, että yli 20 vuotta kestänyt ystävyys lensi romukoppaan samaan aikaan kun raskaustesti näytti plussaa. Eikö muka ystävän menettämisestä saisi olla harmissaan?

Olemme saman ikäisiä, alle 30 v naisia ja ystäviä ollaan oltu jo päiväkoti-ikäisistä. Jaettiin aina samat leikit, diskoon pukeuduttiin mätsääviin asuihin, teininä kokeiltiin ekaa kertaa yhdessä tupakkaa ja alkoholia, baariin mentiin nuorina aikuisina ensimmäistä kertaa yhdessä. Kun sydänsuruja tuli, tarjosi aina toinen olkapään jota vasten itkeä. Jaettiin monet kokemukset, reissut, onnen hetket ja vastoinkäymiset. Toiselle saattoi soittaa vaikka keskellä yötä ja tiesi, että sai varmasti tarvitsemansa avun.

Kun ystäväni sai lapsen, olin onnellinen hänen puolestaan. Hän oli aina halunnut olla äiti ja pieni tyttö täydensi perheonnen. Mutta samalla loppui kaikki muu. Oli enää olemassa vain lapsi ja perhe eikä mikään muu asia mahtunut siihen kuvioon. Hyvin pitkään olin onnellinen ystäväni puolesta: ihanaa kun hän on saavuttanut yhden unelmansa! Mutta mitä harvemmaksi kävivät keskusteluhetket hänen kanssaan, sitä vähemmän osasin enää olla toisen puolesta onnellinen.

Kuva John Tuesday. YLin kuva freestocks.

Päivittäiset viestittelyt hiipuivat pikkuhiljaa, niissäkin toistuvana teemana oli vain lapsi ja mitä hän oli tehnyt. Itse koitin lapsettomana samaistua kertomuksiin, mutten tietenkään osannut. Kehuin vain, kannustin ja tsemppasin. Joustin kaikessa, ajattelin että kyllä me varmaan voidaan lenkillä käydä ensi viikolla yhdessä. Ai ei? No ei se mitään, mennään ensi kuussa. Ai ei silloinkaan onnistu? No hei tehdään niin, että laita sinä minulle viestiä kun voidaan mennä lenkille tai kahville, järkkään aikaa!

Ajattelin, että kyllä kohta maailmaan mahtuu muutakin kuin se lapsi. Kohta voidaan puhua myös muista asioista kuin lapsen kävelemisestä tai heidän kotinsa loputtomasta sotkusta, vähistä yöunista ja uhmaiästä. Nyt lapsen saannista on reilu vuosi ja laitamme viestiä toisillemme kerran kuussa tai harvemmin. Välillä tuntuu kuin olisimme vieraita toisillemme.

En tiedä mitä hän ajattelee tilanteesta, ajatteleeko mitään, mutta itse tiedostan että ystävyytemme on muuttunut kaveruudeksi, hyvänpäivän tuttujen jutusteluksi. Alkuun laitoin hänelle viestiä vielä mitä kuuluu ja miten menee, soitinkin toisinaan mutta koskaan ei ollut aikaa jutella kunnolla tai vastasi viesteihin muutamalla sanalla ja sen jälkeen totesi että kertoo lisää kuulumisia paremmalla ajalla. Sitä parempaa aikaa ei koskaan tullut.

Kuva Keisj4.

Jos hän laittaa minulle viestiä, hän usein tarvitsee jotain, kuten kyytiä. Silloin kiinnostaa minunkin kuulumiseni, mutta muuten ei. En jaksa yksipuolisena ylläpitää tätä ystävyyssuhdetta, eikä se ole mielestäni kenenkään velvollisuuskaan. Mitä ystävyyttä se on, jos toisen voi työntää elämästä pois ikään kuin odottamaan sopivaa hetkeä olla taas tekemisissä?

Ymmärrän että lapsi vaatii paljon ja vie aikaa, mutta lapsella on myös hyvä ja rakastava isä. Onko liikaa että isä vahtisi lasta yhden puhelun ajan tai muutaman tunnin verran jotta käytäisiin yhdessä kahvilla? Tai lenkillä, voi lapsen ottaa sinnekin mukaa vaunuihin, ei se minua häiritse.

Surullista on että tästä olotilasta ei voi kertoa kellekään koska silloin olet vain automaattisesti katkera, vihainen, mustasukkainen idiootti, joka haluaa riistää äidin lapselta. En tiedä mitä sanoja täytyisi käyttää että ihmiset uskoisivat ettei asia ole niin. En ole myöskään toivonut että ystäväni lähtisi viikonlopuksi ryyppäämään tai Balille kuukaudeksi kanssasi, vaan toivoisin vaikka yhtä puhelua, yhtä kahvihetkeä, yhtä pientä lenkkiä, jossa hän kysyisi mitä MINULLE kuuluu. En jaksa olla yksin vastuussa ystävyydestämme enkä viime aikoina ole enää tehnytkään mitään sen eteen. Nyt emme ole jutelleet muutamaan kuukauteen enkä aiokaan olla häneen yhteydessä. En myöskään enää suostu hänen kuskiksi tai mitä ikinä hän minulta sitten seuraavaksi pyytääkään.

Kuva Lucian Andrei.

Haluaisin vain ystäväni takaisin. Voiko se olla liikaa vaadittu? Onko äideillä joku etuoikeus hylätä kaikki ystävyyssuhteensa ja muiden pitää vain hymyillä ja nyökytellä että joo-o, näin se nyt menee kun lapsi pamahti maailmaan? Kaipa hänellä sitten on nykyään ystäviä, joilla myös on lapsia, joiden kanssa soitella puheluita, lenkkeillä ja istua kahvilla. Tämä tekee minut hyvin surulliseksi.

Moni sanoisi että kun lapsi kasvaa niin sitten on aikaa ylläpitää ystävyyssuhteita. Edelleenkin kysyn, mikä ystävyyssuhde se muka on, että toinen ihminen laitetaan ikään kuin hyllylle odottamaan muutamaksi vuodeksi, että sitten taas soitellaan kun on aikaa? Minä en ainakaan kohtele ystäviäni niin, enkä suostu itsekään niin huonosti kohdeltavaksi. Jos vuoden päivät olet koittanut yhtä tärkeimmistä suhteistani tekohengittää eikä se vain riitä, voin yhtä hyvin lopettaa yrittämisen.”

Nimim. Lapseton

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 33 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle karhuäiti Peruuta vastaus

33 vastausta artikkeliin “”Äitiys vei ystäväni””

  • Ansku sanoo:

    Juuri laskin että olen menettänyt ystävän 4 kertaa joten uskon pikkuhiljaa tottuvani tähän.
    Toki olen jo 50v niin ei tätä sorttia varmaan enää tapahdu. Jäin toki kaipaamaan näitä ihmisiä.. muistelen välillä.

  • Eiei sanoo:

    Moni täällä kirjoittava pyytää ymmärtämään äitikaveria. Sitähän aloittaja pelkästään tekee. Yrittää vain ymmärtää.

    Höpöhöpöt sanon näille äitikiireillekin. Itse olin vahvatahtoisen vauvan totaali-yh ja silti väitän, ettei yksikään ystävistäni jäänyt paitsioon. Aikaa riittää, jos oikeasti haluaa! Tekstarin lähettäniseen menee minuutti, ja pikapuhelunkin voi soittaa vaikka ruokaa tehdessä. Kyläilemäänkin voi pyytää.

    Jätä kuplassa elävät ”kaverit” ja etsi uusia. Se on minun neuvoni.

  • karhuäiti sanoo:

    Hassua, itselleni kävi päinvastoin: kun sain lapsen, moni ystävä ”katosi”. Minulle ei enää soitettu eikä viestitelty, eikä tultu käymään, eikä kutsuttu mihinkään mukaan. Ikävintä oli kuulla, että ystävän polttarit oli pidetty ilman minua, vaikka häihin meidät oli kutsuttu. Kun kysyin suoraan miksi minua ei kutsuttu, niin sain vastaukseksi: ”että et sä olisi kuitenkaan tullut kun sulla on se vauva”…

    Kun menin jumppaan missä ollaan ystävän kanssa käyty vuosikausia, ihmeteltiin mitä teen siellä, kun ”sulla on se pieni vauva”.
    Ihmettelyä, silmien pyörittelyä, kummaksuntaa ja syyllistämistäkin tuntui tulevan joka tuutista, jos olin missään (missä ennen vauvan syntymääkin) ja vielä ilman vauvaa…

    Olisin kovasti kaivannut vauva-aikana ”ei vauvallisia ystäviä” ihan niinkuin ennekin, että hetken olisin saanut olla jotain muutakin kuin äiti.

  • Itsenäinen ystävä sanoo:

    Kuulostaa enemmän riippuvuudelta kuin ystävyydeltä jos ystävyyssuhde ei kestä vuoden/parin etäisyyttä.
    Minulla on useampikin ystävä jotka ovat olleet ystäviäni jo lapsuudesta. Ei ne ystävyydet kaatuneet siihen jos yksi otti etäisyyttä omien opiskeluidensa ajaksi, neljän vuoden kuluttua jatkettiin siitä mihin jäätiin, ei ystävyys kaatunut siihen, että yksi lähti vaihtoon ja jäi ulkomaille vielä pariksi vuodeksi lisää. Ei ystävyys kaatunut siihen, että yksi sairastui masennukseen, yksi muutti maalle.
    Eikä taatusti yksikään ystävyyteni ole kaatunut siihen, että tuore perhe elää vauvakuplassa.

    Kaikkien noiden kavereiden kanssa ollaan tunnettu kolmisenkymmentä vuotta ja tullaan toivottavasti tuntemaankin vielä kymmeniä vuosia. Mitä muutama vuosi erossa toisesta merkitsee verrattuna niihin kymmeniin vuosiin jotka ollaan oltu ja tullaan olemaan ystäviä?

  • Nimetön sanoo:

    Saa harmittaa.

    Mutta lapsen sijaan kyse voisi olla myös vanhemman kuolemasta, avioerosta, omasta sairaudesta tai hengellisestä kriisistä. Elämä tuo suuria muutoksia (sinullekin) ja se myllertää ystävyyssuhteet. Joskus niistä päästään yli, joskus ei. Jos haluat päästä yli, siinä voi auttaa sinnikkyys, optimismi ja suora mutta ystävällinen puhe.

  • Helsinkiläinen sanoo:

    Etsi uusi ystävä. Kaverisi ei pysty juuri nyt olemaan ystäväsi, ja tilanne tuskin palaa koskaan entiselleen. Sinulle on tullut elämään ystävänkokoinen aukko, kaverillesi taas on tullut elämään kaiken täyttävä vauva. Kaverisi tuskin mahtaa asialle mitään, sen verran vahvat biologiset vietit tässä asiassa jyräävät. Älä laita elämääsi tauolle, vaan etsi uusi ystävät itsellesi.

  • Poikkeusolosuhteet sanoo:

    Eikös viimeisen vuoden ajan ole ollut myös suositus olla vierailematta liikoja? Itsellä on ennestään jo lapsia, mutta tämä vauva vuosi on kyllä ollut hyvin eristäytynyttä. Jos edes aikoo nähdä jotakuta, jollekin lapsista tulee flunssa. Tai ystävä on sairaana.
    Ja jokaisen vauvan kanssa on erilaista. Osa nukkuu suurimman osan päivästä, osa 15 minuutin pätkissä.
    Aikuiselle vuosi on hujaus, kyllä se vielä harvemmalla menee.

  • Lapseton sanoo:

    Kuulostaa julmalta, mutta älä jää roikkumaan tähän äiti-ystävään. Oma lapsuudesta alkanut yatävyyteni päättyi, kun uusi äiti pyysi minua olemaan soittamatta, koska puhelin tuntui aina herättävän lapsen uniltaan. Sovimme, että hän soittelee/kirjoittelee silloin kun aina ehtii. Olen tätä yhteydenottoa odottanut nyt 10 vuotta. En suuttunut hänelle tms, vaan aidosti jäin odottamaan, että hän soittelee/kirjoittaa kun on aikaa. Koitin parin kuukauden jälkeen ottaa yhteyttä, että onhan kaikki hyvin ja olenko loukannut häntä jotenkin. En koskaan saanut vastausta ja kadulla hän vain käveli ohi, kun myöhemmin osuimme samaan paikkaan. En vieläkään ymmärrä mitä tein väärin. Aluksi ahdistuin tästä asiasta todella pahasti, mutta pakko oli elämää jatkaa ja todeta, että asia ei ehkä koskaan selviä.

  • Onneksi on muitakin kavereita sanoo:

    Minulla kävi niin että kun raskaustesti näytti plussaa ja kerroin uutisen ystävälle jonka kanssa on yhteinen harrastus ja vietetty todella paljon aikaa. Hän ei edes onnitellut. Totesi vaan että ”aijaa”. Lisäksi tämän jälkeen on laittanut ”vitsillä” viestiä että ”pentusi pilaa harrastuksemme” ja että hän ”oli ensin ja nyt tulee tuo rääpäle viemään hänen aikaansa pois”. Ystäväni on siis mustasukkainen syntymättömälle lapselleni! Noita asioita on vaikea ottaa vitsinä vielä tuon uutiseen suhtautumisen jälkeen. Hänestä oli mietitty kummiakin, mutta romutti itse omat mahdollisuutensa siihen. Minua harmittaa että menetin hyvän ystävän, mutta toisaalta ehkä se todellinen karva sitten paljastuikin tämän myötä. Olen odottanut että hän ottaisi asian puheeksi jos se häntä ahdistaa tai mietityttää, koska olemme aina puhuneet kaikesta. Mutta hän on kuin koko raskautta ei olisikaan ja suhteemme murenee käsiin, ainakin minun puolestani. Ei paljon enää jaksa kiinnostaa.

  • Mami sanoo:

    Saa harmittaa. Mielestäni hyvä ystävyys kuitenkin nimenomaan kestää myös vaikeiden ja kiireisten elämänvaiheiden aiheuttamat tauot ja katkokset. Usein on harmillisesti niin, että nämä uuvuttavimmat vaiheet eivät satu ystävyyden molemmille osapuolille aivan samanaikaisesti, ja silloin sen, jolla resursseja olisi ja joka haluaisi enemmän nähdä, on vain pakko joustaa ja ymmärtää sitä, jolla resursseja ei juuri silloin ole.

    Oman kokemukseni perusteella vanhemmaksi tulon jälkeen kyse ei edes ole siitä, onko aikaa tavata ystäviä ja vaikka harrastaa. Aikanahan kyllä saa aina jotenkin sunplimalla järjestettyä varsinkin, jos puoliso hoitaa oman osuutensa normaalisti.

    Itse olen vain huomannut sen, että pienen lapsen vanhemmuus on minulle niin intensiivistä, kun joku aivan jatkuvasti tarvitsee minua ja haluaa minulta jotain silloin, kun kotona olen, että en jaksa enkä halua käyttää vapaa-aikaani mihinkään muuhun kuin hiljaiseen akkujen lataamiseen. Ja joskus jopa paneutuneen viestin kirjoittaminen tuntuu liialta. Ei vain ole henkistä resurssia siihen läheskään yhtä usein kuin aiemmin oli. Kyse ei ole siis ajasta vaan voimavaroista.

    Ihmiset ovat erilaisia siinä, mitkä asiat syövät voimavaroja eniten ja mistä asioista puolestaan sitä voimaa saa takaisin. Siksi toiset voivat olla sekä lapsiperheen vanhempia että aktiivisia ystäviä ja harrastajia ja toiset taas eivät.

    Mun neuvoni olisi, ettei kannata tätä muuttunutta ystävyyttä hylätä kokonaan. Harvakseltaan ottaa yhteyttä niin, ettei tarvitse kuitenkaan itse kuormittua siitä. Joskus voi tulla vielä päivä, jona te molemmat haluatte lämmittää ystävyytenne uudelleen ja olette taas läheisempiä, ehkä jopa enemmän kuin koskaan aiemmin.

    Elämä on niin järjettömän pitkä ja vaiheikas matka, jonka aikana jokainen muuttuu paljon. Tavataan kumppaneita, erotaan, saadaan lapsia (tai ei), koetaan menetyksiä ja sairautta, hoidetaan ikääntyviä vanhempia ja surraan heidän takiaan, paiskitaan töitä, vaihdetaan alaa, kärsitään burnout, muutetaan jne. On epärealistista odottaa, että kaikissa elämänvaiheissa aikuinen pystyisi säilyttämään ystävyyssuhteensa aina yhtä intensiivisinä.

    Ja sitten tuosta kuluneesta ajasta vielä… Se ensimmäinen reilu vuosi lapsen synnyttyä on kaikkein rankin ja mukaansaimaisevin vaihe. Todennäköisesti ystäväsi tällä hetkellä vasta kokoilee itseään kokemuksen jälkeen ja yrittää hahmottaa sitä, kuka on ja mitä haluaa nyt, kun hän on äiti ja on selvinnyt vauvavuodesta. Anna aikaa.

    • Aasiihaa sanoo:

      Olipa hienosti kirjoitettu, samaistun tähän täysin.
      Lasten syntymien jälkeen olin muutamia vuosia sellaisessa omassa kuplassa. Vasta kun lapset on olleet isompia, on jaksanut nähdä kunnolla ystäviäkin ja on ollut ihana huomata että siellä ne vanhat ystävät ovat odottaneet minua ♥️ Eläneet elämäänsä mutta kun olen itse ollut valmis, minut on otettu vastaan kuin en koskaan olisi missään ollutkaan. Nyt kun juttelemme nuoruudesta, huomaan miten erossa olenkaan ystävistäni ollut, on paljon asioita jotka on tapahtuneet ystävilleni ensimmäisten lasteni ollessa pieniä joista en tiedä tai muista. Kauhea ajatus mutta silloin on tosiaan keskittynyt niin siihen perhe-elämään.

      Ja pakkohan se on ymmärtää että perhe muuttaa ihmistä. Vaikka ystävät ovat tärkeitä niin kyllähän sitä vaan joutuu priorisoimaan perheen edelle. Jotkut ovat perhekeskeisempiä kuin toiset.

  • Katsotaanpa toisesta suunnasta sanoo:

    Hei,
    se miksi olet tullut hylätyksi ystävyyssuhteessa, kun kaverisi sai vauvan, saattaa olla kiinni niin monesta asiasta.

    Yksi tavallisimmista ongelmista on, että isä jatkaa elämäänsä entisellään, mutta äiti on vauvan vanki. Tuoreen äidin olo voi olla hämmentynyt, pettynyt ja umpiuupunut. Tällaista on niin nolo kertoa, kun kuuluisi vaan hehkuttaa yhteistä onnea ja perhe-elämää. Että en pääse muualle kuin ruokakauppaan, kun mies ei ota koppia arjesta kunnolla, on kamala järkytys ja tulee ihan puskista. Eihän tämän näin pitänyt mennä! Oma itsetunto on nollilla ja alakulokin vaivaa. Silti sitä esittää pirtsakkaa ja kiireistä. Valittelee korkeintaan univelkaa…

    Yritä vielä vähän ottaa kontaktia ja saada selville, onko kyseessä ongelma parisuhteessa ennemmin kuin ystävyyssuhteessanne. Saattaisit olla ihan pelastus ystävällesi, jos hän onkin tällä hetkellä parisuhdeongelmissa, mutta ei ole pystynyt siitä vielä kertomaan.

    Itse olin tässä samassa pisteessä kauan aikaa sitten. Vasta 20 vuoden avioliiton jälkeen erosin, mutta ystävyyssuhteeni olivat tietenkin hiipuneet jo kauan aikaa sitten. Sisareni ja sukulaisiini välit sain lähenemään, mutta muita en ole tohtinut enää edes yrittää lämmittää.

    Jos jotain elämässä olisi pitänyt tehdä toisin, niin omia puolia olisi pitänyt paremmin pitää silloin kun lapset olivat pieniä.

    • Pöh sanoo:

      Mulla oli tämmöinen tilanne. Ystävä kylässä ollessaan alkoi kovaan ääneen ihmetellä miten mieheni ei hoida tarpeeksi lasta. Kyllähän minä sen tiesin ja olin tehnyt kaikkeni tilanteen muuttamiseksi. Kommentit ystävältä vaan vitutti niin paljon, etten sen jälkeen paljon viitsinyt pyydellä kylään.

  • Tuulis sanoo:

    Elämä ja prioriteetit tottakai muuttuvat lapsen myötä, mutta jokainen päättää itse mitkä asiat elämässä lapsen lisäksi ovat tärkeitä ja joille antaa aikaa, edes silloin tällöin. Vaikka olisit totaaliyh ilman tukiverkkoja, voit aina kutsua ystävän kylään jos lapsen kanssa lähteminen tuntuu vaikealta. Ystävä ei välitä sotkusta tai silmäpussien koosta joten ne ovat tekosyitä. Itse olen lapseton ja ystävälläni on kaksi lasta, hän on kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja totaalisesta väsymyksestä lasten uniongelmien takia, silti ystävyytemme ja yhteydenpitomme ei ole muuttunut miksikään vuosien varrella. Käyn heidän luonaan säännöllisesti ja hän järjestää myös aikaa ilman lapsia jotta pääsemme esim shoppailemaan tai viihteelle yhdessä silloin tällöin. On siis minusta ihan oikein tuntea tulleensa ystävän hylkäämäksi, varsinkin jos itse on yrittänyt ymmärtää ja antaa aikaa ja ollut aktiivinen yhteydenpidossa. Jossain kuitenkin menee raja ja ystävyys ei toimi vain yhteen suuntaan. Joko annat olla ja jatkat elämää tai otat kissan pöydälle ja sanot suoraan miltä sinusta tuntuu. Tsemppiä!

  • Voivoi sanoo:

    Anna aikaa. Ystävä ei mihinkään katoa. Ehkä saat hänet takaisin, ehkä et. Pelkäksi hyödyksi ja kuskiksi älä suostu. Etsi uusia kavereita. Ehdota kaverillesi silloin tällöin ”tyttöjen aikaa” eli aikaa ilman lapsia. Tsemppiä

  • Odota vain sanoo:

    Vuosi on aika lyhyt aika ja siihen pitää saada mahtumaan paljon lapsen elämässä..
    Minun ensimmäinen lapseni on nyt 12.
    Kun hän syntyi pääni oli kuin sumussa kokoajan, en jaksanut käydä suihkussa tai joskus edes pukea. Hyvä että sain pakolliset hommat hoidettua.
    Lapsi vei minut täysin. Lapsen isä jatkoi elämäänsä kuten ennenkin ja minä hoidin kaiken, sain toisinaan omaa aikaa käydä kaupassa tai nukkua. Muuhun ei voinut ilman lasta lähteä. Olin täysin uupunut. Luulin sen kuuluvan äitiyteen, en kehdannut sanoa kellekkään siitä. Pidin vain etäisyyttä, en olisi muutenkaan kyllä jaksanut tavata ketään. En voinut myötäelää toisten kriisejä. En jaksanut omianikaan.
    Erosin lapsen isästä jokunen vuosi myöhemmin ja oloni parani. Aloin enemmän tapaamaan ihmisiä js jaksoin asioita.
    Et tiedä mitä kaikkea ystäväsi nyt käy läpi. Hän tarvitsee tilaa tähän elämän vaiheeseen. Hyvä ystävyys kyllä kestää. Minäkään en pidä yhteyttä kovin aktiivisesti lapsuuden/nuoruuden ystävääni mutta aina kun tapaamme on se kuin emme olidi olleet erossa ylipäätään.

  • Ystävyydestä kaveriksi sanoo:

    Onneksi olet vielä nuori ja ystävä havahtuu huomaamaan että kaipaa muutakin seuraa kuin perhettä viimeistään silloin kun lapsi menee päiväkotiin tai kouluun. Tai sitten sinä olet jo tuolloin löytänyt uusia ystäviä.
    Itse sain lapsen yli 35-vuotiaana, ja yritin väkisin pitää yhteyttä parhaaseen ystävääni, jolla ei ollut lapsia. Tein aloitteita, soitin ja laitoin viestiä. Pyysin häntä jopa lapseni kummiksi, mutta hän kieltäytyi. Hän tunnustikin minulle pian, ettei kestä nähdä minua onnellisena äitinä, kun hänellä on itsellään ollut lapsi haaveissa mutta hän ei ole lasta kyennyt saamaan. Minulla oli kuulemma kaikki mikä häneltä puuttui. Hän tunsi kateutta ja surua. En tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Olin pahoillani hänen puolestaan. Yritin jonkin aikaa pitää yhteyttä, mutta sitten yhteydenpitomne harveni. Kunnes yli nelikymppisenä hän saikin oman lapsen. Tapaamme edelleen, ehkä kerran vuodessa mutta välillemme on jäänyt ylittämätön muuri. Ystävyys mureni erilaisten, ja ennenkaikkea eriaikaisten elämäntilanteiden takia.

  • Nimetön sanoo:

    Saattaa olla, että ymmärrät sitten, kun (jos) sinulla on oma lapsi. Minun lapseni on jo teini-ikäinen, eli nyt jo ymmärrän asian molemmat puolet. Äitiys vie monilta äideiltä järjen. Normaali ymmärrys ja maailmankatsomus unohtuu. Se on evolutiivisesti erittäin hyvä asia. Yksilön, tai etenkin yksilön puolison/ kaverin kannalta hankala tilanne. Mutta tosiasiassa se auttaa uutta äitiä kestämään ja jaksamaan sen kaiken, mitä (pikku)lapsiarkeen kuuluu. Omasta mielestäni tässä vaiheessa, kun olen jo lähemmäs 40 vuotta, reilu vuosi, tai edes yksi vuosikymmen on yllättävän lyhyt aika. Jos olet todellinen ystävä, niin teidän ystävyys kestää pahimmillaan 15 vuotta tällaista aikaa, kun toinen ei ehdi tai jaksa perheensä lisäksi mitään muuta. Joillekin se tulee vahvemmin, toiset jaksaa pitää yllä ystävyys- ja muita suhteita vanhemmuuden lisäksi. Oli asia miten vain, niin sitä pitäisi ensin ymmärtää, sitten vasta tuomita. Lapsettomalle muutama vuosi on ikuisuus, lapselliselle se on yksi hetki elämässä. En tiedä haluatko itse koskaan saada lapsia, mutta jos saat, niin on ihan mahdollista, että sinulle käy samoin. Sitten ymmärrät 🙂 Minulla tuo aika kesti siihen asti, että lapsi oli noin reilu parivuotias. Sen jälkeen maailma avautui taas ihan uutena 😅 Tai vanhana, miten päin sen nyt ottaa..

    • Argh sanoo:

      Mikään ei ole raivostuttavampaa, kuin vedota tuohon ”kun ei sulla ole lapsia, niin et sä tajua” -mantraan. Eihän meistä kukaan voisi elää, jos ymmärtääkseen toista pitäisi kokea kaikki samat asiat.

      • Vela sanoo:

        Juuri näin! Lapseton ei voi tajuta koskaan mitään.

        Ymmärrän alkuperäistä kirjoittajaa todella hyvin. Hänelläkin varmasti on omat velvollisuutensa, joiden ohella on yrittänyt ylläpitää ystävyyttä, mutta koska kyseessä on esimerkiksi työ (eikä lapsi), niin sitä ei lasketa. Jos esimerkiksi minä onnistuin pitkien työpäivien, kotitöiden, lemmikkien hoidon ja harrastusten lisäksi löytämään päivistäni vartin verran tilaa ystävän puhelulle, niin varmasti se onnistuu myös pienen lapsen vanhemmalta edes kerran viikossa.

      • Helsinkiläinen sanoo:

        En tunne ketää äitiä, joka sanoisi ymmärtäneensä jo ennen lasten saamista sen, miten raskas vauvavuosi onkaan sekä henkisesti että fyysisesti. Jos lapsia saaneet eivät siihen pystyneet, niin mitä taikaihmisiä ne (vielä) lapsettomat ovat, kun he mielestään pystyvät?

        En minä vaan ennen lapsia ymmärtänyt, mitä on elää 6 kk putkeen niin pahassa univelassa, että tavarat eivät pysy käsissä ja seisaalleenkin voi nukahtaa.

        • Zombi sanoo:

          Myös minulla oli unihäiriöinen esikoinen ja ensimmäiset pari v oli aivan järkyttävä univelka. Olin niin zombi että hyvä kun muistin oman nimeni. Ja päätä särki tauotta. Sitä on vaikea ymmärtää jos ei ole kokenut.

        • Kaksi koiraa myös meillä lasten lisäksi. sanoo:

          Täytyy sanoa että olen täysin samaa mieltä! Minua henkilökohtaisesti ärsyttää lapsettomien suusta että ”kyllä mekin ehdimme ja tiedämme mitä kiire ja vastuu ja väsymys ovat.” Lapsen saaminen muuttaa kaiken, osalla siihen sopeutuminen vie paljonkin aikaa toisilla se on nopeampaa.
          Mutta kukaan, joka ei ole vastuussa toisesta avuttomasta ihmisestä ei voi tietää millaista se on. Miten kokonaisvaltaista ja väsyttävää se on.
          Minua ainakin loukkaa että lastani/lapsiani ja heidän hoitoaan ja heidän kanssa olemista verrataan lemmikin hoitoon. Nämä kaksi asiaa eivät ole millään tasolla verrattavissa.

        • Hulda sanoo:

          Miksi sen lapsettoman pitäisi ymmärtää, kun ethän sinäkään ymmärtänyt silloin, kun sinullakaan ei ollut niitä lapsia?!

          Huomaatko, kuinka juuri tällainen vastakkainasettelu ajaa kiilaa ystävien väliin? Lapseton ei ymmärrä lapsellista ja lapsellinen ei enää muista ymmärtää lapsetonta. Molemmat haluisi vain tulla kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin ovat ja siinä elämäntilanteessa jossa ovat. Eihän tässä pitäisi olla tosiystävien kesken kummankaan enemmän tai vähemmän, oikeammassa tai väärässä – eihän?

          ”Kyllä sä ymmärrät sit kun sulla on niitä omia lapsia”
          Niin, ehkä ymmärränkin sitten enemmän, mutta nyt minulla ei niitä ole ja olen silti ihminen. Se, joka tuon kommentin sanoo, asettaa itsensä sen lapsettoman yläpuolelle. Se siinä sattuu.

          Minua niin kovasti kiinnostaa mitä siellä synnärillä joillekin täyspäisille naisille tehdään, kun sieltä ulos tullessaan ovat seonneet.. Onko siinä epiduraalissa jotain ylimääräistä? Kaikki äitiytyvät naiset eivät muutu kuin toisiksi ihmisiksi esikoisensa jälkeen, toisista ei ole enää mitään muuta kuin lasta jäljellä.

  • Ystävyys kantaa sanoo:

    Eri elämäntilanteissa ystävyys muuttaa muotoaan. Minä otin etäisyyttä yhteen ystävääni, kun lapseni olivat pieniä. Hänkin sai myöhemmin lapsen mutta jotenkin maailmamme eivät kohdanneet. Pidimme tosi harvoin yhteyttä. Nyt parinkymmenen vuoden jälkeen olemme taas läheisiä.

  • Kurja juttu sanoo:

    Ikävää sanoa näin, mutta ymmärrät sitten jos joskus saat lapsen.

    • Muutakin kuin äiti sanoo:

      Minulla on 5v lapsi ja en ole kyllä koskaan ymmärtänyt ihmisiä joille ei jää mukamas aikaa muuhun kuin lapseen… Aina olen ystäviä kerennyt näkemään. Aikaa on juuri niille asioille joille sitä haluaa antaa. Elämä on valintoja. Itse en haluaisi olla se äiti, joka tajuaa siinä kohtaa kun lapset lentää pesästä, että itse on ollut 20v pelkkä äiti ja oma elämä on valunut sormien läpi. Kyllä sitä pitää osata nauttia, mennä ja tehdä, olla välillä vain sinä, eikä pelkkä äiti. Sitten jaksaa kotonakin paremmin 😊

    • Hulda sanoo:

      Kuinka juuri tämä kommentti on se, jota lapsettomalle ei niin kannata toitottaa. On kuin veitsenisku selän läpi sydämeen.

      Vaikka kommentin asiasisältö onkin totta, että ei voi tietää äitiydestä ja vanhemmuudesta kokemustasolla, kun ei sitä kokemusta ole, on se aivan turha ja ilkeä. Kuin lapselle sanottu ”ymmärrät sitten kun kasvat hieman isommaksi/aikuiseksi”.
      Ei tuollaiset vastaanottajaa lohduta!
      Kommentti asettaa sanovansa toisen yläpuolelle, mikä lisää harmitusta. Se kasvattaa kuilua sanovan ja vastaanottajan välille. Kommentti ei sisällä minkäänlaista empatiaa, sympatiaa, ymmärrystä toisen ihmisen tilannetta kohtaan, jossa hänelläkin on täysi ja arvokas elämä sellaisenaan, ilman vahemmuuskokemusta.

      Pahempaa vielä, jos vastaanottaja itse haluaisi lapsen tai lapsia, kärsii lapsettomuudesta tai kipuilee muutoin asian kanssa. Ehkä ei koskaan saa tai voi ”ymmärtää sitten kun in niitä omia lapsia”. Tuo kommentti on isku vyön alle, muistutus vastaanottajalle tämän surusta tai tilanteesta, arvottomuudesta ilman sitä toivottua pikku kääröä.

      Kommentti on tarpeettoman julma myös vapaaehtoisesti lapsettomalle, joka ei koskaan halua ”ymmärtää sitten kun on niitä omia lapsia” -olotilaa. Vastaanottajan omaa näkemystä tai kokemusta ei tuollaisen kommentin sanoja ota laisinkaan huomioon.

      Tuo kommentti on juuri niitä asioita, jotka erottavat kavereita ja ystäviä entisestään. Kuka lapseton lopulta hinkuu lapsellisien kavereittensa tai ystäviensä seuraan kuulemaan elämän maagisesta ihanuudesta vanhempana, kun omalle tilanteelle tai kokemukselle ei tule edes keskustelutasolla ymmärrystä tai hyväksyntää.

      Loukkaavaa ja epäempaattista.

      • epä-äiti sanoo:

        Vähän ot itse aiheeseen, mutta minä sain kuulla tätä kommenttia vielä silloinkin kun minulla jo oli yksi lapsi! 😀 Puolisoni synnyttämä, joo joo, mutta olin paikalla läpi raskauden sen alullesaatosta alkaen, mukana synnytyksessä, vaihtamassa vaippoja vastasyntyneelle, ruokkimassa ja kylvettämässä, koko helahoidon. Ja sitten tulee niin omat kuin puolison sukulaiset ynnä vielä pomoja ja neuvolantätejä pätemään, miten en tiedä lapsista mitään KUN EI OLE OMAA. Voi luoja. Seuraavan muksun synnytin itse niin jo loppui vinkuminen.

        • Nimetön sanoo:

          Eihän mies tiedä tuolla ajatuksella koskaan mitään vanhemmuudests kun ei itse koe raskautta eikä sunnytystä! Kyllä ihmiset on toopeja.
          Ja kahden lapsen äitinä tiedän että ei ollut hajuakaan vanhemmuudesta ennen omia lapsia. Sen lisäksi tiedän että vanhemmuus ei tehnyt minusta tippaakaan viisaampaa tai parempaa ihmistä kuin lapsettomista.

    • Jepjep sanoo:

      Mä en ymmärrä tätä kommenttia vaikka mulla on lapsi. Jo vauva-aikana jos mies ei pystynyt hoitamaan vauvaa niin tapasin ystäviäni vauvan kanssa. Nykyään kun lapsi on isompi, mun ystävät ovat lapselle tärkeitä ja näen ystäviäni (lapsettomia ja perheellisiä) lapsen kanssa, mutta pidän huolen, että tapaan säännöllisesti myös ilman lasta. Lapsiarjen keskellä mikään ei oo niin voimia antavaa ja rentouttavaa kuin aika aikuisessa seurassa.

  • Satu sanoo:

    Äitinä tulee mieleen monta ajatusta. Voiko olla että kaverisi on masentunut, jolloin yhteydenpito on haastavaa perustasollakin. Tuolloin ystävä joka sinnikkäästi pitää yhteyttä on varmasti aarre.

    Tai ystäväsi voi olla itse niin hämmentynyt uudesta elämäntilanteesta, että ei osaa enää olla ystävä. Lapsi pyöräyttää elämän päälaelleen ja suurelle osalle äideistä käy se perinteinen, että unohtaa äidiksi tullessaan itsensä. Kuka minä olin ennen äidiksi tuloa. Mistä minä itse nautin ja saan iloa elämään. Kaveri ehkä tiedostaa, ettet aina halua puhua lapsista, mutta voi olla vaikea keksiä mistä muusta sitten puhuisikaan. Tilanne voi olla niin hämmentävä ystävällesi, että arjen pyörityksessä helposti jää laittamatta viestiä.

    Ymmärrän tilanteesti, koska olen itse se kaveri joka pitää yhteyttä toisiin, jo ennen äitiyttä. Pikkuhiljaa ystävyyssuhteet hiipuu koska ei vaan jaksa olla se osapuoli joka on yksin yhteydessä.

    Toivottavasti sinulla on muita kavereita joiden kanssa tapailla.