Äiti, millon sä oikein tuut?
Alakoululaisen koulupäivän pituuden on suunnittelut selkeästi joku kansakoululainen.
Mitenkään muuten ei ole selitettävissä se, että 8-vuotiaat hortoilevat jo kello 12 tai viimeistään kello 14 yksinäisiin koteihinsa milloin minkäkinlaisen pysähdyksen taktiikalla.
Ekalla luokalla oli iltapäiväkerho, kiva. Tokalla luokalla ei enää ollut iltapäiväkerhoa, koska kaupungin varat loppuivat, mutta sitten peruutuspaikka vapautui. Kiva. Kolmannella luokalla 8- j 9 –vuotiaat kansalaiset ovat äkkiä kasvaneet niin isoiksi, että heidät voi surutta lähettää yksinäisiin koteihinsa kotiväkeä odottamaan. Meidän tapauksessamme se tarkoittaa sitä, että lapsi menee joko kaverille Helsingin vilkasliikenteisimmän kadun yli tai hyppää metroon ja bussiin ja päätyy kotiin. Tällä välillä olemme nähneet monta jännitysnäytelmää siitä, saako lapsen kännykkään tänään yhteyden ja jos ei saa, onko se pois päältä vai onko lapsi kolkattu.
Kotoa lapsi soittaa äidille vartin välein. Tämä siitä huolimatta, onko äiti kokouksessa vai vessassa, soittaa pitää, koska niin on sovittu. Noin tunnin pituisen yksinolon jälkeen lapsi on ihan kypsä itsenäiseen vastuuseensa ja haluaa selvästi aikuiseuraa, joka tulisi ottamaan yksinolon vastuun häneltä pois. En ihmettele tätä yhtään, koska on ihan luonnollista tuntea olonsa turvattomaksi yksin kotona Helsingissä. Kissa on siinä pieni lohtu, vaikka karvainen ja pehmeä.
Tämän voisi hoitaa myös toisin. Koulujen yhteyteen voisi rakentaa harrastuselämää: liikuntaa, taiteita, musiikkia tai askartelua, ihan mitä vaan vipinää, jolla iltapäivä täyttyisi mukavasti. Samalla lyötäisiin toinen kärpänen samalla kertaa, illat eivät enää kuluisi lasten kuskaamiseen harrastuksesta toiseen. Kaikki hyötyisivät ja eritoten ne kaikki yksinäiset iltapäivälapset, jotka eivät ihan oikeasti ole mitenkään valmiita siihen vastuun määrään, joka heille yhtäkkiä lävähti kun he eivät enää olleetkaan tokaluokkalaisia.
Tällä koulusuunnittelulla lisättäisiin myös työnteon tehokkuutta. Kun vanhempien ei tarvitsisi enää töissä miettiä mitä siellä kotona tehdään ja pitäisikö sinne lähteä katsomaan, työnteolle jäisi paremmin aikaa. Pitää vissiin pyytää jonkun kotimaisen peliyhtiön suosittelemaan tätä mallia hallitukselle, jos se edes tuottavuuteen vetoamalla menisi läpi.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 10 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Lapsia on tietysi monenlaisia, mutta meillä tyttö on viihtynyt oikein hyvin yksin kotona jo ekasta luokasta lähtien (toki olemme asuneet pienellä paikkakunnalla, eikä Helsingin vaaroja ole ollut samoissa määrin). Ekalla luokalla haimme tytölle iltapäiväkerhopaikkaa, mutta lähes päivittäin tuli pyyntöä, että eikö saisi lähteä kotiin sieltä. Tyttö ei viihtynyt siis kerhossa. Pari kuukautta yritettiin, mutta sitten vapautettiin paikka pois. Tyttö on nyt jo teini-ikäinen, ja voi miten ihanan itsenäinen ja omatoiminen nuori. Ekalla luokalla hän jo osasi käyttää uunia ja teki itselleen helppoja välipaloja/ ruokia. Toki joskus on tullut ”äiti milloin tulet kotiin”- puheluita, mutta selvästi harvoin. Olen ollut yh (olen siis edelleen), opiskelija, vuorotyöläinen, olen tehnyt töiden ohella remppaa jne, edelleen kiirettä on elämässä riittänyt. Aina olen mennyt tytön ehdoilla, ja kysellyt miten hän haluaa olla, ja kaipaako jo esim seuraa kotiin. Toki hän on nuorempana kaipaillut minua enemmän, kuin nyt, mutta silti olen sitä mieltä, että hän on aina ollut ikäisekseen erittäin itsenäinen. Asiaa on tietysti myös edesauttanut tytön rauhallinen ja järkevä luonne, joten en ole pelännyt jättää häntä yksin.
Joillakin onnellisilla loppuu työt jo klo 16. Palvelu-alalla menee sinne 19 asti tai myÖhempäân. En ollenkaan ymmärrâ kuinka lapset siinâ hoidetaan….? Kuinka toimivat suomalaiset palvelualojen työntekijät lastenhoitoa järjestettâessâ?
Asun Ranskassa ja olen kotiäiti. Koulu loppuu lapsilla vasta klo 15.30 mutta silti minun olisi mahdoton mennä töihin sillä saapuisin kotiin vasta klo 19.30. Koululla on hoitopaikka klo 18 asti ja siellä ovatkin ne lapset joiden vanhemmat työskentelevät. Suurin osa vanhemmista täâllâ ei voisi kuvitella jättävänsâ lapsiaan- edes 10 vuotiaita, yksin koulun jälkeen…lapselle palkataan jokin perhepäivâhoitaja tai isovanhemmat hoitavat jos koulun tarjoamat aktiviteetit ei sovellu työaikatauluihin.
Itse kun muistin olleeni ala-asteella niin tälläistä ongelmaa ei juuri ollut. Lapsikin osaa olla tarvittaessa yksin kotona vaikka ekasta luokasta lähtien jos siihen vain antaa mahdollisuuden eikä pelottele aiheesta koko ajan.Itseäni ainakin keljuutti ala-asteella ajatus siitä että meitä pidettiin eläiminä jota ei saa päästää kotiin yksin tuhoamaan paikkoja.Eipä tosin muutenkaan välitetty siitä että joutuu kävelemään ties mistä minne ja kuinka pitkän matkan.
Todellakin! Meitä on niin monta, lapsia ja aikuisia. Toiset pärjää yksinään, toiset ei. Meillä järjestely sujuu työnantajan mahdollistaman etätyön takia! Isä vie usein kouluun ja äiti odottaa kotona, kun lapset tulevat. Toisinaan kuulee lasten suusta: äiti, milloin sä oikein meet sinne toimistolle. Ja kun olen toimistolla, tulee soitto, äiti tuu kotiin, tekee ruokaa. Onneksi meillä tähän asti on talo ollut pystyssä vaikka emme ole olleet kotona heti 17.00 ja sitten tietysti meillä on isovanhemmat, jotka ovat olleet korvaamattomia. Jaksamista kaikille tähän syksyyn!
Toi on niin kurjaa…itse olen siinä onnellisessa asemassa että olen voinut valvoa omien koululaisten iltapäiviä …olen perhepäivähoitaja!
Mutta tuosta kerhotoiminnasta on pakko kommentoida!
Kunnan järjestämä toiminta on tietysti erikseen…ei siitä sen enempää…
Olen ollut vuosia mukana mm urheiluseura ja koti- ja kouluyhdistystoiminnassa järjestämässä iltapäiväkerhotoimintaa…
Meillä oli parhaimmillaan paikallisella koululla yli 10 erilaista harrastekerhoa…ilmaisutaitoa, sählyä, musiikkia, kuvista ym ja lapsia toiminnassa mukana pari sataa. Meitä oli 7-10 ihmisen porukka pyörittämässä vanhempainyhdistystä yli 700 oppilaan koulussa…uusia vanhempia mukaan ei meinannut saada millään…ohjaajia kerhoihin etsittiin ”kissojen ja koirien kanssa” …ja entäs jos joku kerhovetäjistä sairastui?! Silloin pakkasin omat pienet lapset autoon ja lähdin tuuraamaan tai yritin tavoittaa lapsia ja vanhempia ilmoittaakseni ettei kerhoa pidetä.
Urheiluseurassa puolestaan vapaaehtoiset ohjaajat tekevät pääsääntöisesti töitä muualla ja pääsevät vain iltaisin ohjaamaan harjoituksia..-
Suurin ongelma näissä yhdistysten ja seurojen iltapäiväkerhoissa on pula ammattitaitoisista ohjaajista päiväsaikaan…sekä tietysti raha!
Yhdistykset ja seurat pyörivät pienellä budjetilla ja ohjaajien palkka sivukuluineen on melkoinen menoerä 🙁
Vanhana kerho-ohjaajana voin kertoa, että maksakaa vaan sitä kirkollisveroa, niin niitä iltapäiväkerhoja on jatkossakin. Pidettiin aiemmin ihan 6 -luokkalaisiin asti kerhoja seurakunnan tiloissa joka arki-ilta. Ilmaiseksi.
Tiedän koulun jonka yhteydessä on päiväkoti ja nuorisotila. Nuorisotoimi järjesti yhdessä koulun kanssa lapsille iltapäivä toimintaa. Eli lapset siirtyivät samassa rakennuksessa pk.sta kouluun ja nuorisotoimintaan. Aivan loistavasti toimi. Kerhoja oli iltapäivisin paljon joista valita ja ne olivat suurimmaksi osaksi ilmaisia. Nuorisotilaan pääsivät jo kolmannesta luokasta alkaen. Tämä oli pk.seudulla. Nyt asuessani pienellä paikkakunnalla olen pöyristynyt kun täällä ei ole mitään iltapäivätoimintaa. Nuorisotilallekin pääsee vasta viidesluokkalaisesta alkaen. Kyllä on ahterista.
Niin totta joka sana! Täällä Espoossa kakkosluokkalaisi ei riittänyt iltapäiväkerhopaikkoja ja nyt 7-vuotias on yksinään kotona iltapäivät. Kolmena päivänä koulu loppuu klo 12.15. Itse ehdin kotiin klo 15.45, koska raahaudun töihin seitsemäksi ihan vain lapsen takia. Mies hoitaa sitten piempien sisarusten haun päiväkodista ja on vähän myöhemmin siksi kotona. Koulu ei järjestä yhden yhtä harrastustoimintaa iltapäivisin. Omassa lapsuudessani muistan olleeni näytelmäkerhossa, nokkahuilukerhossa, kuorossa, pesiskerhossa, kässäkerhossa. Ihmeellistä, että mitää tällaisia ei enää ole tarjolla.
Täyttä asiaa. Yksinhuoltajana töihin on mentävä, vaikka kuinka olisi lapsi vielä pieni. Tarha-aika oli yhtä juhlaa (mukamas..), aina oli lapsi varmasti siellä missä pitikin, ja siihen asti kun töistä pääsin pojan hakemaan. Ensimmäinen luokka sujui myös iltapäiväkerhon avulla. Alkoi toinen luokka…
Ensimmäinen lukukausi menikin sitten juuri niin huonosti kun voi vaan kuvitella. Milloin oli lapsella puhelin kiinni, tai ei vastausta, äiti paniikissa töissä, odotellen vain kello neljää, ja reilu tunnin kotimatkaa, että pääsee katsomaan onko kotona ketään, ja jos on, onko hengissä.
Samaan aikaan alkoivat koulun puolelta tutkimukset mahdollisen ADHD-epäilyn vuoksi. Epäilyjä vahvisti koulun jälkeinen toiminta, milloin oltiin missäkin, valehdeltiin olinpaikasta yms. Ei aikuisia valvomassa, niin impulsiivinen 8-vuotias keksii kyllä tekemistä, luvallista tai ei. Siinä joutui äiti puntaroimaan monet illat ajatuksiensa kanssa, pitääkö tässä kotiin jäädä pienille, ei-loputtomille tuille, ja missä vaiheessa takaisin työelämään, ja miten?
Meidän perheelle pelastus oli lopulta diagnoosi, Sörnäisten lasten poliklinikka, ja sitä kautta löytynyt Icehearts-järjestö. Suoraan koulusta kasvattajan hoiviin, touhuavat laidasta laitaan asioita, pääpaino liikunnassa, joka on loistava tapa purkaa liiat energiat ennen kotiintuloa. Kerran viikossa jääkiekkoharjoitukset, viikonloppuisin pelejä. Tukea myös koulutehtävissä ja jopa oppitunneilla, jos tarve vaatii.
Joka päivä muistan olla kiitollinen tästä tilaisuudesta, meidän arkemme ei näillä koulupäivillä onnistuisi mitenkään ilman Iceheartsia. Valitettavasti järjestö ei ole suuren suuri, ja pieniä koululaisia on niin monta. Joka paikassa säästetään, ja leikataan, mutta eikö uusien veronmaksajien tulevaisuuden turvaaminen ole prioriteetti myös valtiolle? Eläkeikää halutaan nostaa, etteivät työntekijät loppuisi kesken, mutta uusien tuoreiden sellaisten kasvattaminen ja heistä huolehtiminen tehty niin kovin vaikeaksi, saammeko varmasti hoivattua meidän pienemme parhaiksi mahdollisiksi aikuisiksi? Kaikilla ei ole mahdollisuutta jäädä vuosiksi kotiin vastaanottamaan koululaisia. Tässä kohtaa jo kaikuu korvissa mielipiteet ”pitikö niitä lapsia lähteä tekemään, jos…” Niin no, ehkä ei. Mutta kaatunut maito… Suomessa ei liikasyntyvyys ole vielä ongelma, ja uusia kansalaisia tarvitaan. Näistä vaan pitäisi pitää huoli siihen asti kun ovat tuottavia yhteiskunnan jäseniä.. Jotain pitäisi asian avuksi tehdä!
Tiian kommenttiin yhtyen, kauhulla odotan tulevia 10-vuotis syntymäpäiviä, kesällä viimeksi Noro-viruksen ihanuuden kokeneena, millä jätät lapsen kotiin yksin sairastamaan jos kyseessä on lämpöä ja köhää vakavampi sairaus? Palkattomia ei ole varaa ottaa, kun pelkkä vuokra imee 50% netosta… Tähän pitäisi tulla muutos, lääkäreillä pitäisi olla kyky ja valta katsoa milloin sairauslomaa myönnetään lapsen sairauden takia, iästä riippumatta, vaan sairaudenkuvan ja lapsen itsehuolehtimiskyvyn mukaan.
Allekirjoitan joka sanan ja tätä asiaa olen omassakin blogissa käsitellyt, miksi olen kotiäiti. Iltapäiväkerhoja, puistoja ym.toimintamahdollisuuksia tokaluokkalaisille täällä Porvoossa ei ole. Perheen tokaluokkalainen rantautuu kolmena päivänä viikossa kello 12 kotiin. Luonnetta ja energiaa piisaa siihen malliin, että talo räjähtäisi ilmoille, jos en olisi täällä kyttäämässä.
Sijoitushommista ja vakituisesta työstäni irtisanouduin, kun nyt neljännellä oleva muksu meni tokalle ja nyt pahnan pohjimmainen tokalla. Itsekseen pitäisi antaa kotona pyöriä 8v-vuotiaiden lasten. Kaikilla ei ole mahdollisuutta jäädä kotiin kotiäidiksi, onneksi meillä oli. Mutta kyllä siinä omat urahaaveet ym.jää unholaan. Muutama vuosi ja tämä keski-ikäinen on 50v ja kukaan ei huoli töihin enää. Todella vaikeiden asioiden äärellä tullut kipuiltua ja rukoiltua jenkkimallia Suomeen, harrastukset koulun jälkeen koulun yhteydessä.
Yhteisverotuskin olisi kovin suotava ja reilu asia helpottamaan ja tukemaan lapsperheitä eritoten , kun tämä äiti tienaa 0 euroa kuukaudessa. Sitä ihmetellään, enkö saa työkkäristä tukia ja mollataankin, kun ole yhteiskunnan rattaissa tienaamassa veromarkkoja En ole työkkärissä käsi ojossa, koska olen omasta valinnastani kotona vastaanottamassa lapsia koulusta, enkä työnhakijana vaan kotiäitinä.
Jonain päivänä mahdollisesti jos utopistinen toiveeni jenkkimallisesta koulun ja harrastusten yhteistyöstä toteutuu, on juna ajanut jo meidän ohi. Mutta toivon lapsilleni helpompaa vanhemmuutta omien lasten kanssa. Mahdollisuutta tehdä töitä hyvällä omalla tunnolla, olematta koko ajan huolissaan lapsestaan. Että lapsi on turvassa eikä yksin.
Eikä 10-vuotiaan lapsen tulisi joutua sairastamaan kovassa kuumeessa tai vatsataudissa kotona yksin. Kyllähän näistä ihmiset selviää kun on pakko, mutta paras vaihtoehto tämä ei lapselle eikä vanhemmalle ole.
Kiitos että kirjoitit tästä aiheesta. <3