Rakkaus omaan lapseen voi joskus herätä vasta paljon syntymän jälkeen, ja voi tuntua että se ei herää ikinä, ja sekin on ihan okei, kunhan lapsella, ja perheellä, on hyvä olla, muistuttaa Avaudu tästä -lomakkeella kirjoituksensa lähettänyt lukija nimimerkillä Rakkaudeton äiti:

”Äidinrakkaus on jotain mistä puhutaan ylistäen ja tietynlaisella pyhyydellä. Mutta mitä jos sitä ei ole? Siitä ei saa puhua ja se on hävettävää. Olenko todella niin huono äiti, että en pysty rakastamaan lastani?

Esikoisemme on nyt reilun vuoden ikäinen ja oli hyvin toivottu ja odotettu. Raskausaika oli melko rankka fyysisesti ja synnytys päätyi hyvin yllättäen hätäsektioon. Traumaattinen synnytys ja sektion jälkeiset kivut aiheuttivat sen, että ensimmäiset viikot menivät ihan vain toipuessa, sekä henkisesti että fyysisesti. Ihmettelin kun sitä tulvivaa rakkauden tunnetta ei tullutkaan mutta tiesin, että välillä siinä voi kestää hetki.

Sitten alkoivat ilta- ja yöhuudot. Vauva ei nukkunut kunnolla yöllä eikä päivällä. Yritimme kaikkemme ja lopulta saimme muutaman yön nukuttua kahden tunnin pätkissä. Se tuntui taivaalliselta, mutta yön pimeinä hetkinä, kun vauva vain huusi, kävi kyllä mielessä mitä kamalampia ajatuksia vauvasta. Ollaanko tehty elämämme kamalin virhe? Mihin vauvan voisi viedä? Heitänkö vain ikkunasta ulos? Tämä on kidutusta! Nyt ymmärrän myös niiden vanhempien ajatuksia, jotka ravistelevat vauvaansa. Sekin kävi mielessä. En tietenkään koskaan tehnyt pahaa vauvalle, ne olivat vain ajatuksia ja tunnistin sen jo silloin.

Kuuden kuukauden iässä tehty unikoulu ja yöimetyksen lopettaminen pelastivat mielenterveyteni ja parisuhteemme. Suhde vauvaan parani vähän, ja tunteet olivat parhaimmillaan neutraaleja. Ihmettelin kuitenkin voiko tässä mennä näin kauan ennen kuin rakkaus omaa lasta kohtaan herää. Isovanhemmat, tädit ja sedät kaikki ihastelivat kuinka ihana ja valoisa lapsi on. Itse pysyin hiljaa. Kun lapsi täytti vuoden, huomasin, että omat voimat alkavat loppua ja otin yhteyttä neuvolapsykologiin. Kerroin ensimmäistä kertaa puolisoni lisäksi toiselle ihmiselle tunteistani, tai niiden puuttumisesta ja se oli todella vaikeaa. Minun piti myöntää itselleni, ja toiselle henkilölle, että en rakasta lastani. En pysty sanomaan, että hän olisi kallein aarteeni, enkä kaipaa häntä ollessani erossa hänestä.

Huolehdin toki hänen tarpeistaan, leikin, halailen ja pussailen häntä, mutta toimin periaatteen mukaan: ”fake it ´till you make it”. Tunnepuoli on siis suurelta osin epäaitoa. Psykologin kanssa keskusteltuani olen tullut siihen tulokseen, että on ihan ok, että minulla ei ole nyt sen suurempia tunteita. Ne heräävät, jos heräävät, pääasia on, että meidän arki sujuu. Nyt on toiveikas olo.

Haluan tällä kirjoituksella ottaa puheeksi äitiyden suurimman tabun ja kertoa muille saman asian kanssa kamppaileville, että he eivät ole yksin ja apua voi saada.”

Nimim. Rakkaudeton äiti

Artikkelikuva Steve Gale.

Psst. Huono Äiti valmisruoat löydät ruokakauppojen valmisruokahyllyiltä!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 10 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Vastaus henkilölle love Peruuta vastaus

10 vastausta artikkeliin “Äidinrakkaus ei aina herää – ja siitä saa puhua”

  • Nimetön sanoo:

    Hyvä, että äitiyden eri aspekteista puhutaan. Aika harvoilla varmaan tulee heti synnytyksen jälkeen se paljon puhuttu hurmos, eikä sitä tullut itsellenikään. Näistä vain ei puhuta. Meilläkin alku oli vaikea imetys- ja uniongelmineen, ja alkuaika oli sumussa paniikissa selviytymistä. Kun lapsi kasvoi tunteet voimistuivat ja voimistuvat kokoajan. Mutta enemmän pitäisi puhua siitä, että ihan pienten lasten kanssa oleminen ja hoitaminen on aika puuduttavaa, vasta kun lapsi kasvaa ja persoonaa tulee siin jne., hommasta tulee kiinnostavampaa. Äitiys on täynnä valtavan määrän tabuja, joita on syytä murtaa, jotta äidit ja perheet voisivat paremmin, eivätkä luulisi olevansa huonoja, jos vanhemmuus ei ole jatkuvaa autuutta.

  • Kaikkia meitä ei ole tarkoittu elämään ihanassa "vauva-arjessa" sanoo:

    Oma lapseni ja ainokaiseni oli myös toivottu. Moni ystäväni oli tullut raskaaksi, vaikka itse olin odottanut pitkään että raskaustesti olisi positiivinen. Monet itkut sai puolisoni kuulla, kun sain ilouutisia ystäviltä ja huusin vain ”miksi koskaan ei ole mun vuoro”. Loppuraskaus oli aivan kamala ja synnytys päätyi hätäsektioon ja menetin verta aivan liikaa ja oltiin osastolla mun takia tuu tuu yli viikko. Maitoa tuli alkuun liikaa reilusti omien tarpeiden ja olin jo päättänyt ruveta maidon luovuttajaksi. Sitten tuli stoppi! Vauva ei vain syönyt rintamaitoa ja sen tulo lakkasi 3.5 kk jälkeen. Sitten tuli olo että koska tää vauva arki on sitä ihanaa aikaa mitä kaikki sanoo sen olevan. Ei tullut. Vasta 3- 4 vuoden ikäisenä kun poikani oli osasin olla ”normaali” äiti ja alkamaan nauttia arjesta. Nyt hän täyttää 9 ja ihan sumua oli ne 4 vuotta ja tunsin etten tunne mitään ja elän kuin robotti.

  • Kysymysmerkki sanoo:

    Antoiko psykologi mitään vastauksia mistä johtuu? Voiko olla menettämisen pelkoa? Pelkääkö alitajuisesti menettämistä tai omaa väsymistä niin ettei uskalla rakastua? Sehän olisi vain suurempi pettymys itselle jos rakastat ja sitten et enää jaksakkaan, ihan hirveää olisi myöntää, että en jaksa rakastani rakastaa tarpeeksi, liian väsynyt. Ja syy jokin tyhmä väsymys jolle et kuitenkaan voi itse mitään.. Pelkään itse tuota samaa, pelkään että kadun enkä jaksa.
    Mutta onhan se jo tervettä että tunnistaa sen ja hakee vastauksia.

  • Jokaisen äidin sydämen läpi on miekka käyvä sanoo:

    Mun toivottu esikoinen syntyi kans aika vaikeasti, vauva-aika meni vuoronperään lapsen kanssa parkuessa. Oli refluksia, oli isovanhemman mielisairautta, homeinen asunto ym. Ihan vähän oli ilonpilkahduksia lapsesta. Kun esikoinen oli 4-vuotias ja odotin toista lasta, silloin rakastuin lapseeni.
    Kuitenkin varmaan tuo alun vaikeus vikuutti lapsen tunne-elämää ja itsetuntoa. Teini-ikä meni meidän huutaessa toisillemme hänen huoneensa oven läpi ja nyt hänen ollessaan parikymppinen meillä vanhemmilla on suuri huoli hänen syrjäytymisestään.
    Joskus mietin, että onkohan tää laimea äidinrakkaus vaan itsesuojelua. Raastaa se silti. Voimia.

  • Omat lapseni ovat tärkeintä sanoo:

    Hyvähän on, että siitä puhutaan. Itse lapsena tuon kokeneena sanoisin, että feikkaus menee aikansa läpi, kyllä se tunteen puuttumattomuus kuitenkin huokuu. Ajan kanssa sitä kuitenkin huomaa, ettei itsekään välitä saati rakasta synnyttäjää ja olenkin pyytänyt, ettei hän ottaisi minuun koskaan yhteyttä. Onneksi minulla oli upea mummu ja isä 🙂

  • Ei niin ruusunpunainen äiti sanoo:

    Itselle oli yllätys, että lapsi oli ”vain” vauva, ei mitään ihmeellistä. Tai onhan se ihmeellistä, vauva, mutta se, että on oma ei herättänyt mitään suurta. Imetin ja hoidin tietysti, kun pääsin kotoa, en kaivannut, mutta tulin aina takaisin ja vakuutin ikävöineeni, on kiinnostavaa seurata kehitystä jne. Nyt, kun toinen on kolme vuotta hämmästelen vain, miten voin olla jollekin niin tärkeä ja maailman paras. Ja nyt lapsikin tuntuu erityiseltä, ei valtavan ihanalta, mutta hauskalta seuralta, se alkoi joskus vuoden ja kahden välillä. Kaiken tämän jälkeen meille on tulossa toinen vauva. Että katsotaan miten nyt käy.

  • Hiljaa hyvä tulee. sanoo:

    Meillä 4 lasta.Yhdenkään kanssa ei ole mitään jo mahassa tai heti syntymän jälkeistä suurta rakkautta.Hoidettu on ja sitten, kun lapsen persoona on alkanut tulla esiin on heihin tykästynyt.Jokaiseen omalla lailla.Kaikissa on joku oma juttunsa miksi he ovat tärkeitä kukin omalla tavallaan.Anna itsellesi aikaa ja tutustu lapseesi.

  • IFeelU sanoo:

    Kyllä itse neljän lapsen äitinä olisin tässä kohtaa itselleni armollinen. Itsellä ensimmäisen lapsen kohdalla rakkauden herääminen, sen tunnistaminen kesti hyvinkin sen puoli vuotta, vaikka lapsi oli toivottu. Olin tyytyväinen, iloinen ja ehkä onnellinenkin, hoidin ja imetin vauvaa, mutta se todellinen äitiyden ja rakkauden tunne tuli vasta paljon myöhemmin. Toista lasta odottaessani (paljon surullisemmissa merkeissä; lasten isä oli kertonut löytäneensä uuden naisen) pelkäsinkin, että en pysty uutta vauvaa samoin rakastamaan. Pelko oli täysin turha, synnytin yksin, mutta rakastin vauvaa ensi hetkestä. Kirjoittajalla ilmeisesti ensimmäinen lapsi ja hyvin haasteelliset ja raskaat kuukaudet takana. Väsymys vie voimat ihan jokaiselta. Tunteet tulevat, kun pahin väsymys väistyy ja antaa niille tilaa. Ammattiapu auttaa (auttoi ainakin itseä kriisitilanteessa) jäsentämään omia ajatuksia. Vahvasti uskon, että evoluutio pitää huolen omistaan; jokaisen vauvan on tärkeintä varmistaa oma eloonjäänti, äiti ei saa haluta/voida raskautua uudelleen, ennen kuin edellinen lapsi on sopivan ikäinen. Ja sitten se vaisto/rakkaus/tyhmyys on niin suurta, että kaikkea paskaa uhmaten käy samaan uudelleen❤️.

  • Nimetön sanoo:

    Eihän sille mitään voi.
    Meillä on kaksi toivottua lasta ja molempien kanssa heti kun lapsi oli syntynyt niin mieleeni tuli vain että minun pitää päästänä nukkumaan ja tuntui ärsyttävältä että lasta alettiin tunkemaan heti paitani alle. Miten jaksaisin hoitaa kun olen niin väsynyt ja rikki?
    Se että rakkaus hulvahtaa heti täysillä taitaa olla harvinaista. No mieheni rakastui esikoiseen sillä sekunnilla kun tytär syntyi. Miehen on helppo antautua rakkauden vietäväksi kun ei ole rekan alle jäänyt olo.
    Toisen kohdalla meni pitempään että tunne oli rakkautta.

    • love sanoo:

      Olen eri mieltä, vauvva ei tunnista vaikka kokisit vain esittäväsi. Tuo on väsymystä ja hormoneita, rakkaus on kyllä siellä, vaikka itse et tunnetta tunnista. Itse rakastuin lapsiin päivä päivältä enemmän kun alun vauvan hauraus ja riipuvaisuus alkoi vähetä. Erityisesti esikoisen avuttomuus ja hauraus ahdisti. Kun lapset alkavat näyttää enemmän persoonaansa ja tuottamaan puhetta, rakkauden tunteet on helpompi tunnistaa.