”Äidin itsemurha toi surun, johon ei voinut valmistautua”
”Se lokakuinen pimeä ja sateinen ilta toi elämään yht’ äkkiä kasan sellaisia tummia varjoja ja sävyjä, joita en osannut edes pelätä. Olin aina ollut persoona, joka ennakoi ja pelkäsi elämää. Mutta tähän en ollut valmistautunut edes pahimmassa painajaisessa. Työpaikan ovikellon soidessa en tiennyt, että se soitto jakoi elämäni kahteen osaan. Aika ennen ja jälkeen sen hetken 💔.
Äidin itsemurha. Yhtäkkiä seisoin keskellä surua, johon en ollut voinut valmistautua. Se ovikellon sointi työpaikan eteisessä jätti jäljet, joita parantelen lopun elämääni. Sen viestin myötä tulvi elämääni luvattoman paljon tunteita, joita toisinaan jopa pelkäsin. Ainut tunne, mitä en osannut tuntea, oli häpeä. Vaikka siihenkin kysymykseen jouduin vastata, että tunnenko häpeää? En! Miksi tuntisin häpeää siitä, ettei meille läheisille annettu mahdollisuutta auttaa ja puuttua, eihän tätä muuten olisi tapahtunut! Häpeän tilalla minulla suurin ja painavin kysymys oli se, että keneen enää voisin luottaa, jos oma vanhempikin kykenee tälläiseen tekoon?
Istuin tuntikausia laiturilla, josta Äiti elämänsä päätti. Tuijotin tummaa vettä, sinistä taivasta ja itkin. Puhuin, kävin vertaisryhmässä, kirjoitin sosiaaliseen mediaan. Itkin, huusin ja toivoin, että painajainen päättyisi. Surusta huolimatta toin näkyväksi sitä tunteiden kirjoa, jota en toivoisi kenenkään joutuvan käymään läpi.
Kuva Adrien Olichon.
Vertaistukiryhmässä puhuin lisää, ja surin niitä ihmisiä, jotka pystyivät puhumaan aiheesta vain siellä. Ryhmä piti sisällään isiä ja äitejä, lapsia ja sisaruksia, jotka olivat menettäneet jokainen, itselleen yhden tärkeimmistään. Toiset jopa useampia.
Pienin askelin päiviin alkoi tulla enemmän valoa. Edelleen ajoin toisinaan hautausmaata kohti, mutta käännyinkin kesken matkan takaisin. Heitin kynttilän menemään, ja annoin vihan tunteen vallata. Nekin kuuluivat matkaan. Vahvoina ja väkevinä, mutta tärkeinä matkan varrelle.
Nyt, reilun kahden vuoden jälkeen, ajatuksissa on vielä paljon samaa, kuin surun alkutaipaleella. Edelleenkin jaan elämäni kahteen osaan. Aika ennen ja jälkeen poliisin tuomaa suruviestiä. Suru kulkee edelleen mukana jokaisessa päivässä, mutta painaa jo paljon vähemmän. On huomattavasti helpompi kantaa. Tummien sävyjen rinnalle on tullut jo niin paljon valoa, että valon puoli on vahvempi. On ollut helpottavaa huomata, miten suuri voima omalla kohdalla on ollut sillä, että olen uskaltanut jakaa tähän astisen elämäni suurinta surua ääneen. Haluankin muistuttaa Sinua, joka olet vasta alussa, ettet kantaisi mukanasi häpeän taakkaa.
Antaisit luvan itsellesi suruun, mutta jättäisit häpeän. Uskoisit, että olitte riittäviä rakkaallenne, ja kyllä hän sen tiesi.
Itselleni matkan tärkein oppi on ollut se, että kaikesta mukana kulkevasta surusta huolimatta, vaikka elämä ei koskaan enää palaa ennalleen, se voi surusta huolimatta silti olla hyvää ❤.
Sydämestäni toivon voimaa ja rohkeutta Sinulle, joka käyt näitä tunteita läpi.”
Oletko kokenut järkyttävän tapahtuman, kuten läheisen kuoleman? Älä jää yksin. Suomen Mielenterveysseuran valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää vuoden jokainen päivä ja yö, vuorokauden ympäri vuoden jokaisena päivänä, numerossa 09 2525 0111.
Kriisipuhelimeen voi soittaa nimettömänä ja luottamuksellisesti. Lisää tietoa kriisipuhelimesta, ja esimerkiksi ruotsinkielisen tai arabiankielisen kriisipuhelimen numerot, löydät täältä.
Apua sinulle joka mietit itsemurhaa, tai jonka läheinen miettii itsemurhaa, tarjoaa Suomen Mielenterveysseuran Itsemurhien ehkäisykeskus. Kaikki yhteystiedot löydät täältä.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 12 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Lisää sinua kiinnostavaa luettavaa:
Vastaus henkilölle Näkymätön Ninni Peruuta vastaus
12 vastausta artikkeliin “”Äidin itsemurha toi surun, johon ei voinut valmistautua””
Uusimmat artikkelit
Itsemurhan tehneiden läheisiä varten on oma järjestö Surunauha ry (www.surunauha.net ; http://www.facebook.com/surunauha ), joka tarjoaa vertaistukea yksilötukena ja ryhmässä valtakunnallisesti. Tärkeää ettei jää yksin!
Veljeni tappoi itsensä n. 20 vuotta sitten. Hän oli 15. Minä vähän vanhempi.
Minä jäin ihan yksin. Kaverit eivät osanneet suhtautua, parhaansa yrittivät. Teinejä hekin olivat. Vanhempani unohtivat minut, olivathan he menettäneet lapsensa. Mitä sitä elossa olevaa lasta huomioida, kun voi kietoutua surunsa ja pistää kaikki energia siihen, ettei kuolleen lapsen haudalla ole puolikastakaan havua ja elävä tuli kynttilässä. Sehän se on se olennaisin asia maailmassa.
Jotain perheterapiaa saatiin, jossa voivoteltiin kuinka kauheaa on menettää lapsi. Varmasti onkin. Kukaan vaan ei hoksannut että mä en ollut menettänyt lasta, vaan veljeni. Muutaman kerran jälkeen en enää suostunut menemään sinne, minut leimattiin hankalaksi. Se terapia vain lisäsi ahdistusta. Sen jälkeen en saanut apua, kukaan ei kuunnellut, eikä halunnut ymmärtää.
Vuosia meni, ja sain oman lapsen. Putosin syvään aukkoon. Kaikki käsittelemättömät asiat viidentoista vuoden ajalta tipahtivat niskaan. Onneksi jälkitarkastuksessa oli viisas lääkäri, joka laittoi lähetteen terapeutille. Sieltä matka jatkui psykoterapiaan. Sain vihdoinkin apua, mutta vuosia myöhässä. Nyt on tilanne parempi, mutta syvät arvet on vieläkin. Eivätkö ne kokonaan parannu koskaan. Tämän kanssa on elettävä.
Meille jäi häpeä. kun olin noin 12 isäni teki itsemurhan. Siitä ei puhuttu. Se vaan katosi ja se siitä.
Olen 49-vuotias äiti kolmelle melkein jo aikuiselle lapselle. Olen huono vaimo ja huono tytär. Huono ystävä ja huono työkaveri. Mutta ennenkaikkea huono äiti. Ja yrittänyt itsemurhaa useasti 10 v sitten. Nyt yritin taas ja olen suljetulla pakkohoidossa. En pidä äitinä itsemurhaa pahana, haluaisin kuolla koska tuotan pahaa oloa ja vain ongelmia läheisilleni. Koen olevani taakka joka pitää poistaa. Kun pääsen suljetulta pois, otan uudestaan 80 % viinaa ja lääkkeitä ja lähden joko autotielle tai junanraiteille. Olen äiti, mutta en ymmärrä miksi minun pitäisi olla tappamatta itseäni vain sen vuoksi että olen äiti? Eikö äidilläkin ole oikeuksia? Miksi olisin sen kummempi kuin kukaan muukaan ihminen? Miksi minua syyllistetään vain tittelin vuoksi joka on ”äiti”? Ei se tee minusta parempaa ihmistä eikä se voi olla mikään syy olla tappamatta itseäni. Miksi meitä äitejä aina syyllistetään??????? Miksei meillä ole samanlaisia oikeuksia omaa elämää kohtaa kuin niillä joiden otsaan on polttomerkitty ”äiti”??????
Kellään ei ole oikeutta tappaa itseään. Se on äärimmäisen itsekäs ja ajattelematon teko. Omia rakkaimpia ihmisiä kohtaan.
Useasti sitten taas pitkän ajan päästä kun voi taas mieleltään paremmin, kun saa taas pään pinnalle ja kipinän elää… Sen tajuaa miten todella sairas on ollut silloin kun on itseltään halunnut hengen riistää.
Äärettömän itsekästä ja lyhytnäköistä, sairasta!! Ei kukaan terve ihminen halua omille rakkaimmilleen tuollaista elämä mittaista tuskaa aiheuttaa!
Minusta on ajattelematonta syyllistää psyykkisesti sairasta ihmistä itsemurhayrityksistään tai -ajatuksistaan. Kukaan ei tee itsemurhaa vastuuttomuutta tai ilkeyttään, vaan siksi ettei kykene tai jaksa enää elää. Tuska ja toivottomuus on silloin tasolla, joka estää normaalin arvioinnin teon merkityksestä muille ihmisille. Termi ”pakkohoito” kuvaa sitä, että ihminen on menettänyt kyvyn tehdä järkeviä päätöksiä omaa tai toisen terveyttä ajatellen ja todellisuudentaju katsotaan oleva häiriintynyt.
Minäkin kannan mukanani syvää kipua läheisen itsemurhasta, enkä silti hyväksy tuomitsevaa ja syyllistävää suhtautumista, joka itsemurhan tehneisiin ja sitä yrittäneisiin kohdistuu ulkopuolisilta tahoilta.
Omaisten reaktioille annettakoon täysi vapaus tuskansa keskellä, mutta yleisen suhtautumisen soisin olevan kypsempää.
Kuinka vaatia sairastuneelta asenteen ja tekojen muuttamista, jos itse tuomitsijakaan ei kykene omien asenteidensa muuttamiseen, vaikka edellytysten pitäisi olla sairastunutta paremmat….
En missään tapauksessa kannusta itsemurhaan ja todella hyvä että olet tällä hetkellä hoidossa. Mutta jos päätät itsellesi jotain tehdä niin älä nyt helvetti soikoon mene autotielle, sillä voit viedä useamman viattoman hengen mennessäsi! Se olisi kaikkein suurinta itsekkyyttä! Junaradallakin voit aiheuttaa onnettomuuden tai vähintäänkin traumatisoit kuljettajan. Itsemurhan voi tehdä monellakin tavalla tuhoamatta samalla jonkun toisen, täysin ulkopuolisen elämää…
Ihminen, jolla on niin suuri tuska sisällä että on päättänyt lopettaa elämänsä, ei kykene ajattelemaan noin loogisesti.
Äitini teki itsemurhan kun olin vielä lapsi. Siitä on nyt 30 vuotta, enkä edelleenkään pysty ajattelemaan asiaa herkistymättä. Olen ajatellut, että asia olisi pitänyt aikanaan paremmin käsitellä ja siihen olisi pitänyt saada tukea. Pahinta on, jos tapahtuneen kanssa jää yksin, niinkuin minulle kävi. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin pahasta olosta huolimatta. Nyt aikuisena olen alkanut kärsiä henkisesti ja sen jäljet johtavat tuohon tapahtumaan. Toivottavasti jonain päivänä pystyn jättämään sen taakseni.
Veljeni teki itsemurhan 1v 5kk sitten .
Hän oli minulle erittäin rakas ja läheinen . Vaikka jollain tavalla osasin odottaa tätä uutista niin se jysähti pommin lailla ja sen pommin vaikutukset ovat olleet elämässäni niin suuret etten kenenkään soisi tätä kokevan . On todellakin elämä ” ennen ja jälkeen ” itsemurhan . Sen myötä menivät myös ystävyys suhteet uusiksi. Mikään ei ole kuten ennen. Suruni on vielä niin raskaana taakkana etten koe vielä millään tavalla sen helpottuneen. Veljeni oli juuri täyttänyt 40v ja hänen lapsensa silloin 8v ja 10v . Tämä on ollut niin suurta tragediaa koko tapahtuma ja tiedän ettei veljeni koskaan olisi halunnut minulle tai perheelleen mitään pahaa. Se ajatus saa minut jaksamaan . Hän ei haluaisi meidän kärsivän tekonsa tähden. Oli hänen oma oikeutensa päättää elämänsä pituus. Sairaus vei mukanaan. Olen nähnyt miten se hänet muutti. Nyt hän on vapaa. Minä yritän hänen tähtensä. Päivä kerrallaan ja toisinaan tuntikin kun oikein ikävä raastaa.
Sinä joka olet kokenut tämän saman , muista ettet ole yksin. Vertaisryhmissä saa valtavasti tukea. Toivon että jaksat hakeutua vertaisten pariin. Itse pääsin sinne suoraan ensiavun kautta samana päivänä kun veljeni kuoli.
Kiitos teille kaikille jotka uskallatte puhua ääneen läheisen itsemurhasta.
”–ettei meille läheisille annettu mahdollisuutta auttaa ja puuttua, eihän tätä muuten olisi tapahtunut! Häpeän tilalla minulla suurin ja painavin kysymys oli se, että keneen enää voisin luottaa, jos oma vanhempikin kykenee tälläiseen tekoon?–”
Tässä kertomus kolikon toiselta puolelta: Olen 50+ -ikäinen nainen. Minulle on lyhyessä ajassa tapahtunut monta murheellista asiaa. Olen kertonut aikuisille lapsilleni ja veljelleni, miten pahassa jamassa olen ja että tarvitsisin tukea. Vastaukseksi olen saanut luentoa aiheesta ”monella muulla on vielä huonommin”, valittelua siitä miten kiireisiä ja kuormittuneita he ovat sekä syyttelyä, että yritänkö syyllistää heitä. Olen kerran elämässäni yrittänyt itsemurhaa. Silloin minut pelasti ex-mieheni. Kukaan ei tee itsemurhaa huvikseen eikä ilkeyttään. Joskus tuska on niin hirveä, että on valmis tekemään mitä vain, että se loppuisi. Olen kuitenkin päättänyt elää.
Ihanasti kirjoitettu surullisesta aiheesta.
Poikani teki reilu vuosi sitten itsemurhan, minäkään en tunne häpeää. Itsemurha oli hänen päätöksensä ja meidän tulee kunnioittaa sitä.
Itsemurhasta puhutaan ihan liian vähän ja sitä häpeillään turhaan.
Avoimesti puhuminen katkaisee siivet juoruilulta.
Olen itsekin huomannut että puhuminen ja vertaisten tuki auttaa.
Suru tulee kulkemaan aina mukana, sen kanssa on vain opittava elämään.
Onneksi on paljon kauniita muistoja.
Hanna Ekolan Sano suruasi rakkaudeksi kirjassa on paljon lohduttavia runoja.