16-vuotiaallani ei ole ollut kavereita kolmeen vuoteen 

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Se yksinäinen lapsi, jolla ei ole enää kavereita. Minulla on sellainen lapsi. Lapsi on selvästi introvertti, mutta kaipaisi silti tosi kovasti edes sitä yhtä hyvää kaveria. Tyttö ei viihdy porukassa, vaan tuntee olonsa pelkästään ulkopuoliseksi. Tyttö haluaisi viettää aikaansa sen yhden tai sen toisen hyvän ystävän kanssa. Lapsena tytöllä oli vielä kavereita. Hänellä oli kaverinaan esim siskokset, jotka aina riitelivät keskenään. Toinen oli vuotta vanhempi kuin tyttöni ja toinen vuotta nuorempi. Tyttö yritti aina sovittaa siskosten riitoja. Koitti olla se neutraali siinä välissä, joka ei ota kummankaan puolta, vaan ainoastaan tukee molempia. Ja ihan todella hän onnistui selvittämään siskosten riidat. Siis joskus 6-10 vuotiaana. Kaikesta päätellen hän siis on sosiaalisesti erittäin lahjakas. Eli edes siitä ei ole kyse, kuten jonkin toisen lapsen kohdalla saattaa olla.

Kaverit alkoivat karista, kun hän oli noin 13-vuotias. Hän olisi vielä halunnut leikkiä, kun kaverit jo alkoivat teiniytyä. Jopa ne vuotta nuoremmat kaverit. Hän oli siis harvinaisen pitkään ”lapsi”. Nykyään hän on 16-vuotias nuori ja varsin aikuismainen teini. Hänellä ei ole ollut kavereita enää suunnilleen kolmeen vuoteen. Ei yläasteella, eikä myöskään nykyään toisella asteella. Hän ei vaan halua sopeutua siihen normi teinielämään, vaan hän haluaisi löytää ystävän, joka on kuten hän. Enkä tietenkään vaatisikaan sellaista. Jokaisella saa olla omat kriteerinsä ystävyydelle. Kyllä, hän saattaa olla ujo tekemään tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Mutta KYLLÄ hän on oikeasti yrittänyt nyt toisella asteella. Aina, kun hän tapaa jonkun mukavan ihmisen, niin se ihminen ei sitten enää vastaakaan hänen viesteihinsä.

Äitinä en enää tiedä mitä tehdä. Haluaisin, että lapseni saisi elää normaalia nuoruutta kavereiden kesken, mutta se ei selvästikään ole mahdollista. Tyttö on aina ollut pikkuvanha ja ikäistään enemmän… No vaikea selittää. Ehkä enemmän aikuinen, kuin muut saman ikäiset? Tyttö haluaisi viettää ihan tosi paljon aikaa minun kanssani, koska minä olen se ainoa ja tärkein ihminen hänelle. Minä olen myös ihan tosi introvertti, ja koska joudun työpäivän aikana olemaan ihmisten kanssa, niin koen raskaaksi sen, että minun pitää vielä sen jälkeen olla jonkun ihmisen kanssa pitkiä aikoja. Ja siis kyllä, en koskaan ole kieltänyt viettämästä aikaa tyttäreni kanssa. Olen hänelle ihan aina läsnä, vaikka se olisikin minulle kuormittavaa. Todellakin siis pitän tyttäreni tarpeet omieni edelle. Ja myös haluan tehdä niin. Koska lapseni on minulle se maailman kaikista tärkein asia. Silti tunnen surua joka kerta, kun tyttäreni haluaa olla minun kanssani. Koska se tarkoittaa sitä, että hänellä ei ole muita, kuin minä. Se on ihan helvetin surullista.

En tiedä, että mikä tämän avautumisen tarkoitus oli… Ehkä vain haluan kertoa näistä asioista ääneen. Joku varmasti tulee kertomaan jotain vinkkejä, millä pääsee yksinäisyydestä, mutta luulen, että niitä on jo kokeiltu. Kun ongelma ei ole siinä, että tyttö ei osaisi olla ihmisten kanssa. Ongelma on siinä, että hän ei osaa löytää kaveria, joka olisi tarpeeksi samanlainen, kuin hän.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 26 kommenttia, jätä oma kommenttisi.