Nykyisin äitejä kannustetaan olemaan aktiivisia ja omatoimisia synnytyksessä, ja valmistautumaan siihen etukäteen. On synnytystoiveita ja -suunnitelmia, on kaikenlaisia apuvälineitä ja valmiiksi tehdyt soittolistat.

Aktiivisuus ja valmistautuminen on hyvä juttu, kuten myös se, että enää ei synnyttämään tulevaa naista suorilta pistetä sänkyyn pötkölleen ja tuikkaista epiduraalia selkään. Harmi vaan, että kaikessa tässä aktiivisuusinnostuksessa unohtuu se, että ei synnytystä oikeasti voi kontrolloida.

Ensimmäisellä kerralla olin valmistautunut. Olin nuori ja hyvässä kunnossa. Raskauden aikana tein päivittäin reippaita kävelylenkkejä ja joogasin. Istuskelin leveässä kyykyssä pitkiä aikoja joka ikinen päivä, kuuntelin synnytykseen valmistavia rentoutusäänitteitä ja tein hengitysharjoituksia. Ostin öljyä välilihan hieromista varten. Söin terveellisesti, totta kai.

Laskettu aika tuli, ja laskettu aika meni. Viikko 42 alkoi lähestyä. Kävin kontrollissa, ja siellä todettiin, että sinä jäät nyt tänne, synnytys pitää käynnistää. Ei lapsivesien menoa, ei mahdollisimman pitkää odottelua kotona, ei mitään, mitä olin olettanut.

Synnytys käynnistettiin, ja supistukset olivat niin kovia, että en meinannut pärjätä edes osastolla. Sain kipulääkettä, joka sai minut oksentamaan. Pyörryin kivun takia osaston ruokasaliin, ja minut päädyttiin kärräämään synnytyssaliin. Tuskista huolimatta olin vasta sentin, pari auki.

Koko synnytys meni lisää ja lisää epiduraalia ja ilokaasua pumpatessa, enkä pyörtyilyltäni todellakaan edes muistanut mitään tekemiäni hengitys- ja mielikuvaharjoituksia. Kyykkyasennon treenaaminen meni ihan hukkaan, kun epiduraali meni jalkoihin niin, että ne eivät kantaneet. Kipua se ei tosin vienyt.

Lääkitys, asento, oma kroppani tai mikä lie johti siihen, että supistuksissa ei ollut enää tehoja ponnistusvaiheessa. Omalla vakaalla tahdollahan sitä vauvaa ei ulos saa, vaan kohdunkin pitää olla mukana hommassa. Imukuppiin siinä lopulta päädyttiin, ja itse olin niin väsynyt, että vauva kärrättiin hoitajien huoneeseen ja minä nukuin melkein puoli vuorokautta tajuamatta mistään mitään.

Seesteinen luomusynnytys jäi haaveeksi. Kenties vika oli minussa? Toisella kerralla ajattelin valmistautua paremmin kuin ensimmäisellä. Ehkä en ollut tarpeeksi rento? Jospa en ollut treenannut tarpeeksi? Pitää vaan tsempata enemmän niiden avautuva kukka -mielikuvien kanssa!

No eihän se auttanut. Tunteja kestänyt ponnistusvaihe, virhetarjonta, litra menetettyä verta, sellaiset avainsanat. Eipä taaskaan auttanut oma tahto.

Kannustan edelleen jokaista tulevaa äitiä miettimään toiveitaan etukäteen ja valmistautumaan synnytykseen, mutta tärkein valmistautumisneuvo on se, että synnytystä ei voi kontrolloida. Suurin osa niistä menee hyvin, ja yleensä vähän huonomminkin menneistä selviää, mutta itse sitä ei voi etukäteen päättää, millainen synnytys on edessä. Vaikka kuinka meditoisi, joogaisi, hieroisi ja öljyäisi, asiat voivat mennä ihan toisin kuin on suunnitellut.

Eikä se toisin mennyt synnytys sen huonompi ole. Ei omistanikaan mitään traumoja jäänyt, älkää turhaan pelätkö kauhukokemuksia googlaavat ensisynnyttäjät!

Nimim. Liisa

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

6 vastausta artikkeliin “Voiko synnytystä kontrolloida?”

  • pyhäsyntymä sanoo:

    Siinä olet oikeassa että synnytystä ei voi kontrolloida. Koska synnytys on kuin luonnonvoima meissä, ja luonnonvoimia ei voi hallita.
    Synnytys on kuitenkin kokonaisvaltainen tapahtuma, joka tapahtuu niin kehon, mielen kuin hengen tasolla.
    Jos kannamme pelkona, tiedostettuja tai tiedostamattomia, voivat nämä vaikuttaa synnytykseen. Kuten ”synnytyksessä kävi juuri niinkuin pelkäsin”, pelko on alitajuisesti mielessä ohjaamassa tapahtumia.

    Yksikään synnytykseen valmistautuminen ei mene hukkaan. Öljyäminen, jooga ja muut keinot ovat jo raskausaikana ihana keino hemmotella raskaana olevaa kehoa ja vahvistaa yhteyttä omaan kehoon. Paras valmistautuminen synnytykseen on kuitenkin psyykkinen – omien pelkojen kohtaaminen ja niiden työstäminen ja rentoutumisen harjoittelu. Lisäksi unelmien synnytyksen visiointi on todella tehokasta. Vetovoiman laki tehoaa tässäkin tapauksessa.
    Vaikka synnytys ei menisi niinkuin oli suunniteltu, niin oma valmistautuminen niin henkinen kuin fyysinenkin ei ole mennyt raskausaikana hukkaan.
    Jokaisesta elämämme kokemuksesta voimme kuitenkin löytää ajan kanssa voimavaran ja vahvuuden, hyväksyessämme ja käsitellessämme kokemuksen ja sen tuoman viisauden.

    Onneksi nykyään naiset haluavat yleisesti ottaen valmistautua synnytyksiinsä paremmin, sekä kertoa toisilleen positiivisia ja vahvistavia kannustuksia raskaana ollessa.

  • Kolmas kerta sanoo:

    Kateellisena olen kuunnellut tuttujen tarinoita nopeista luomusynnytyksistä. Sellaisesta minäkin haaveilin joskus. Esikoinen oli yllätysiso 4,7kg pötkäle. 10 åäivää meni lasketusta yli. 2vrk käynnistyksen ja kärvistelyjen jälkeen kiireellinen sektio. Onneksi sektioon mentiin ajoissa. En uskalla edes ajatella, miten olisi käynyt, jos poikaa olisi väkisin alettu imukupilla repiä alakautta.

    Toista raskautta seurattiin tarkemmin, tehtiin painoarviota yms. Viikolla 38 käynnistettiin. Ja taas sama 2vrk sessio edessä. Olin aina kuvitellut, että kipukynnykseni on korkea, mutta kaikkea muuta. Tuli epiduraalit ja spinaalit tutuiksi, useamman kerran ehdin saada kaikkea mahdollista. Tyttö tuli, lopulta alakautta, kilon veljeään pienempi.

    Olen tilannut taas kolmannen kohdalla nopean alatiesynnytyksen, mutta en odota enää mitään. Avoimin mielin. Otetaan vastaan mitä tulee. Tärkeintä että lapsi on terve.

  • Marple sanoo:

    Onhan näitä kertomuksia niin monta kuin äitiäkin. Omatkin tulevat mieleen näitä lukiessa. Minulla on kuusi raskautta, joista kaksi puolenvälin keskenmenoa. Kolme alatiesynnytystä ja yksi sektio. Kaksi ekaa synnytystä meni luomuna Jorvissa. Altaaseen en kummallakaan kerralla päässyt, koska lapsivesi meni jo kotona. Ilman kivunlievitystä synnytykset kestivät ja kestivät, ensimmäinen kaksi vuorokautta ja toinen vuorokauden. Ei muuta traumaa, kuin armoton väsymys. Ja ensimmäisen lapsen kanssa kohtutulehdus, koska omituisen muotoisesta repaleistukasta oli jäänyt paloja kohtuun. Luomut saivat riittää, ja kolmannen lapsen kohdalla hakeuduin Naistenklinikalle suunnitelmana epiduraali. Raskaus meni kaksi viikkoa yli ja menin käynnistykseen. Lähettivät kuitenkin kotiin, koska synnytysosasto oli ylibuukattu. Aamuyöllä synnytys sitten tutkimusten jälkeen alkoikin, sain epiduraalin, mutta lapsi oli iso ja ponnistusvaihe yli tunnin. Piti tikatakin paljon, ja pelottavaa oli myöhemmin ajateltuna lapsen hapenpuute ponnistusvaiheen aikana. Vaikea sanoa jäikö siitä jotain vaikutuksia lapseen vai ovatko syyt olleet muut. Eihän sitä voi tietää. Sen verran rajuja synnytykseni ja jälkimainingit olivat, että kuudes lapseni sai syntyä sektiolla. Siinä välissä oli kaksi menetettyä lasta. Sanoin syyksi synnytyspelon, koska vain se kelpasi syyksi. Ei kaikenmaailman komplikaatiot, jälkiongelmat, pelko lapsen menettämisestä tai vaurioitumisesta ja toipumisen hitaus. Lapsi syntyi Lappeenrannassa, ja jotain ongelmia siinäkin oli, koska yhtäkkiä verta oli kaikkialla, ilmeisesti verenimijäimuri ei toiminutkaan. Aikamoista touhua synnyttäminen on, koskaan et voi tietää, miten se menee ja miten käy.

  • yhden lapsen äiti sanoo:

    Oma synnytyskokemukseni oli traumaattinen – en toivo vastaavanlaista kenellekään. Pelkopolilla kävin keskustelemassa raskausaikana jo synnytyspelostani. Pelkoni oli, että vauvalle käy jotain synnytyksessä. En pelännyt kipuja en myöskään sitä, että minulle kävisi jotain, mutta vauvan menetys synnytyksessä oli suurin pelkoni. Pelkopolilla lopputulema oli kuitenkin, että alatiesynnytys on ainoa oikea tapa. Synnytykseni alkoikin luonnollisesti, supistukset alkoivat aamulla, illalla sairaalaan jossa kätilö tutki ja totesi että voidaankin siirtyä synnytyssaliin, kohdun suu on auki jo 8 cm. Sen jälkeen kaikki meni pieleen. Vauvalle asetettiin anturi päähän joka mittaa sykettä. Kätilö totesi että odotellaan hetki vielä että vauvan pää laskeutuu synnytyskanavassa ja sitten ponnistetaan. Olin mieheni kanssa hetken kahden huoneessa, kun vauvan sydän äänet yhtäkkiä hävisi – tämän jälkeen kätilö ja pari lääkäriä tuli huoneeseen, sydänäänet yritettiin saada takaisin tuloksetta ja lopulta mentiin hätäsektioon. Lopputulos: Apgar pisteitä 2, vauva ei hengittänyt , hapenpuute kestänyt n. 10 min. Ensimmäiset kuukaudet synnytyksen jälkeen meni pelonsekaisissa tunteissa, mitä vaurioita vauvalle mahdollisesti jäi. Nyt meidän ainokainen on 5 vuotta ja toistaiseksi kaikki ok eli lopulta toivottavasti pääsimme säikähdyksellä. Mutta kauan kaivattu raskaus päättyi juuri niin kuin pelkäsin – epäonnistuneeseen synnytykseen. Tässäkään tapauksessa ei millään lailla olisi voinut valmistautua tai ehkäistä sitä, mitä tapahtui.

  • sinivuokko sanoo:

    Kuin minun synnytyskokemukseni 🙂 Kaikkea ei voi todellakaan harjoitella/hallita! Hienoa,että näitäkin kokemuksia tuodaan realistisesti esiin sillä eihän tuonkaan jälkeen ole huonompi äiti tai ihminen.Luonto vaan hoiti homman toisin kaikesta varautumisesta huolimatta.

  • Quattro mami sanoo:

    Synnytin esimmäiset lapseni (kaksoset) 27 vuotiaana. Joogasin, harjoittelin hengitystä ja venyttelin. Olin etukäteen suunnitellut, miten kuuntelen musiikkia, hengitän oikein ja kaikki menee hyvin. Vaan ei mennyt, kuin Strömsössä 🙁 Jouduin täydelliseen vuodelepoon vko 27 (vauvat meinasivat jo tulla) ja osastolle vko 34 (toksemia). Synnytys käynnistyi itsestään, muuten olisi käynnistetty seuraavana aamuna. Kivut olivat aivan järkyttävät. Kätilö toi kaurapussia, joka ei auttanut yhtään, tuntui vain, että kivut pahenivat. 7 tuntia minua pidettiin osastolla kärvistelemässä, kunnes siirrettiin saliin. Tässä vaiheessa olin unohtanut kaikki joogat ja venyttelyt, olin vain, että kipulääkettä ja vähän äkkiä. Minun huonoa tuuria: kätilö oli luomu, ei mitään kipulääkettä tarvita. Tässä on synnytetty vuosisatoja ilman lääkkeitä. Sain lopulta ilokaasua, jonka oksensin pitkin synnytyssalia. Seuraavaksi tämä luomu keksi, että laitetaan aqua-rakkuloita selkään, koska kivut olivat pahimmat selässä. Jumatsukka, että se sattui. Helpotusta oli hetken ja sitten laitettiin uudet aqua-rakkulat. Koska toivottua helpotusta ei tullut, en suostunut siihen, että niitä törkitään vielä kolmannen kerran. En saanut epiduraalia, koska oli a) liian aikaista, b) liian myöhäistä. Avautumisvaihe oli kestänyt jo lähes 10 tuntia ja lopulta ne vaaditut sentit auki. Vaan, kun en osannut ponnistaa, eikä ollut enää voimiakaan. Minä olin väsynyt kivusta ja valvomisesta. Rukoilin vain, että tämä on pian ohi. Kätilö pisti minut sänkyyn pitkälleen ja sanoi, että ponnista. Miten sinä ponnistat pitkällään?! Aivan luonnoton asento! Kätilö nosti sängyn päätyä ja olin sitten puoli-istuvassa asennossa. Minä yritin parhaani mukaan ponnistaa ja hengittää. Henkilökuntaa tuli paikalle lisää (kätilö, lastenhoitaja). Lopulta 13 tunnin väännön jälkeen syntyi vauva A. Ponnistusvaihe 2 h 10 min. Toinen lapsi, vauva B syntyi 14 minuuttia ensimmäisen jälkeen. Istukka oli repaleinen ja siitä jäi osia kohtuun. Menetin 1 ½ litraa verta (Hb 68). Olin hämärän rajamailla, en edes kunnolla tajunnut, että vauvatovat todellakin lopulta syntyneet. Minut kärrättiin osastolle ja vauvat lastenteholle. Pyörryin osastolla ja kätilö päätti konsultoida päivystävää lääkäriä. Sain lisäverta 2 pussia ja alkoi olokin jo vähän helpottaa. Kaiken tämän jälkeen pääsin 10 päivän jälkeen vauva B:n kanssa kotiin, vauva A jäi vielä vähäksi aikaa kasvamaan. Summasummarum, koska istukka oli repaleinen, eikä kätilö katsonut tarpeelliseksi synnytyksen jälkeen ultrata.. jouduin 2 viikkoa synnytyksestä uudelleen sairaalaan. Kohtu alkoi vuotaa, verta tuli kuin härän kurkusta. Jouduin päivystyksessä kaavintaan ja Hb 86. Mutta tällä tarinalla on uskokaa tai älkää onnellinen loppu. Toivoin isoa perhettä ja 10 vuoden jälkeen sain vauvan. Pelkäsin synnytystä ja olin paniikissa. Neuvolasta minut ohjattiin pelkopolille, jossa käytiin edellinen synnytyskertomus (synnytyksessä oli tehty hoitovirhe, mutta liian väsyneenä, en jaksanut viedä asiaa eteenpäin, vaan tyydyin kohtalooni). Aivan upea kätilö selitti, miten tuleva synnytys menee. Hän sanoi, että lupaa, että minusta pidetään huolta ja minua kuunnellaan ja autetaan. Kun synnytyksen aika koitti pelkäsin, että käy samalla tavalla…Ei käynyt. Sain toivomani kivunlievityksen, kätilö kuunteli, opasti ja ohjasi. Ponnistusvaihe 8 min. Neljäs lapsi (reilu 2 vuotta kolmannen jälkeen) syntyi suunnitellusti sektiolla, kun hän oli jalkatarjonnassa. Myös tämän raskauden aikana kävin pelkojani läpi neuvolassa. Nämä upeat terveydenhuollon ammattilaiset olivat omalta ja suurelta osalta mukana siinä, että sain kokea synnytyksen ihmeen ilman traumoja. Kiitos siitä heille <3