Äiti tykkäsitkö sinäkin mozzarellasta kun olit pieni?, lapsi kysyy ihan viattomasti. Ööö tuota lapseni… Kaupoissa ei ollut mozzarellaa silloin kun minä olin pieni, ei ainakaan meillä päin.

Kysymys laukaisi muisteluvyöryn. Ja harva asia tekee olon näin vanhaksi, kuin se että alkaa miettimään kuinka erilaista syöminen oli silloin kun itse oli lapsi… Ihan kuin ne asiat olisivat tapahtuneet toisella vuosituhannella. Apua, itse asiassa nehän tapahtuivat! Joka tapauksessa tuntuu että noista ajoista on pakko olla kauemmin kuin niistä onkaan, niin oudolta kaikki nykyvinkkelistä kuulostaa.

Valikoima kaupoissa lisääntyi samalla kun itse vanheni, mutta varsinkin pienenä lapsena vaihtoehtoja oli hämmentävän vähän. Muutama erilainen jäätelötuutti, ei suinkaan mitään keksitaikina – suklaanpala – vaahtokarkkivirityksiä kuten nykyään. Jogurtteja oli paria merkkiä ja makua. Metsätähti oli ihaninta! Jossain vaiheessa tulivat makuviilit: vaaleanpunaista ja sokerista, melkoista herkkua!

Muuten herkut olivat aika vähäisiä. Pieniä karkkiaskeja ja -pusseja, pieniä pulloja Aku Ankka -limsaa tai Jaffaa. Ruotsinlaivalla sai ison pussin vaikka vaaleanpunaisia kengännauhoja tai vadelmaveneitä, oi onnen päivää! Ulkomailla sukulaisissa kaikki joivat isoista pulloista limua, aikuisetkin. Se oli ihan ennenkuulumatonta!

Päivällispöydässä ei paljoa vaihtelua ollut. Perunoita ja kastiketta, kastiketta ja perunoita, kastiketta perunoiden alla, kastiketta perunoiden päällä!!! Perunoiden keittämiseen menevä aika oli päivittäin käytettävä aikamääre. Nykyisin en edes tiedä, kauanko ne kiehuvat!! Sen verran yliannostuksen sai lapsena keitetyistä perunoista, että meni pitkälle aikuisuuteen ennen kuin ne alkoivat maistua uudelleen.

Lisäkekasvisten kanssa oli sama juttu: hyväksihavaittua ei vaihdettu. Kotona syötiin vain ja ainostaan kurkkua ja tomaattia, kaverin perheessä lautasella oli joka ikinen päivä hernemaissipaprikaa. Ai mikä monipuolisuus?

Ylin kuva Hai Nguyen.

Mutta aina äiti ei jaksanut keittää perunoita, ja silloin hän laittoi kattilaan sulamaan pakastekeiton. Suolainen jääkuutio lihakeittoa sihisi kattilassa, mutta se oli jotenkin huono juttu. Kyllä emännän pitäisi itse jaksaa kokata! Tästä syyllisyydestähän ei olla vieläkään ihan päästy eroon…

Ja oi sitä eksotiikkaa, kun tutustuttiin pizzaan ja hampurilaisiin. Niitä hehkutettiin ja hehkutettiin, ja voi että mikä pettymys ensimmäinen kerta olikaan! Hampurilaisessa oli kummallinen pihvi, ketsuppia ja suolakurkkusiivu!! Perunoilla kasvanut lapsi pääsi pikaruoan makuun vasta pitkälti teini-iässä.

Mutta ruoka kuin ruoka, sitä ei saanut heittää hukkaan! Syö nyt lautanen tyhjäksi, Afrikassa lapset näkevät nälkää, oli aikuisen vakiohokema. Ja me lapset tietysti pyörein silmin vastattiin, että minun puolestani tämän kesäkeiton voi lähettää sinne Afrikkaan!!

Omat lapset syövät sujuvasti paljon muitakin juustoja kuin sitä mozzarellaa, mutta lapsuudessa juusto tarkoitti punaisessa kuoressa olevaa palloedamia, ja se ostettiin palvelutiskiltä. Ei saanut mozzarellaa, ei saanut fetaa, vuohenjuustoon ei kukaan olisi koskenut vaikka sitä olisi Elannon hyllyllä ollutkin. Eksoottisia hedelmiä sentään sai: lehdissä opetetiin, kuinka kiiviä syödään, ja mietittiin pitääkö kirjoittaa kivi, kiivi, kiwi vai miten?

Nykyisin vaihtoehtoja on niin, että ei ihme että välillä menee sormi suuhun kaiken sen valikoiman edessä. Arkiruoan keksiminen on kauhean vaikeaa, siinä mielessä päivittäisissä perunoissa oli puolensa…mutta ei niitä kyllä muuten ole ikävä!

Nimim. Metsätähti

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia