Hyvät äidit nauttivat lastensa seurasta. Me huonot emme… Sietämättömintä kaikista puuhista on leikkiminen. Lapsen silmät kimmeltävät ilosta, leikki tempaa hänet täysin mukaansa ja minä, no minä istun siinä apaattisena heiluttaen Kylo Ren -hahmoa minuuttien mataessa eteenpäin aivan liian hitaasti.

Fyysiset leikit vielä menevät. Leikkipuisto on ihan jees paikka. Voin keinua, voin pyörittää karusellia ja voin kiipeillä kiipeilytelineissä.

Teoriassa suhtaudun positiivisesti myös hippaan, vaikka en oikein haluaisi juosta (onneksi aikuinen on nopeampi kuin lapsi) ja piiloleikkeihin, vaikka en enää niiden koukuttavuutta tavoitakaan.

Mutta kaikki muu! Ongelma on siinä, että minua ei kiinnosta. Kuulostaa kauhealta, tiedän. Toinen ongelma on se että en enää osaa leikkiä. Lapsena osasin, mutta aikuisena siihen ei enää pääse mukaan.

Voin kyllä tepsuttaa muumihahmoja tai barbeja edestakaisin, laittaa nuket juomaan kahvia tai päristellä autoradalla, mutta niin tehdessäni sisälläni olevassa tyhjyydessä kaikuu huuto: miksi. MIKSI OI MIKSI?!

En keksi mitä hahmot sanoisivat. En tiedä mitä niillä pitäisi tehdä. En osaa leikkiä edes hahmoilla, joilla on valmis tarina, kuten vaikka Star Wars -tyypeillä. Jos lapsi iskee eteeni hiekalla täytetyn kahvikupin, ahdistun enemmän kuin cocktailkutsuilla joilla en tunne ketään. Mitä tälle pitää tehdä? Miten tästä juodaan? Kuuluuko hiekat kipata pois nyt vai kohta, vai eikö ollenkaan?

Miksi lapseni luulee, että osaan leikkiä? Miksi hän haluaa leikkiä kanssani vaikka olen aivan surkea? Ette usko miten huonot jutut Muumeilla on kun minä puhun ne. Siis todella huonot.

Lapsen iloa on totta kai kiva katsoa, mutta se ei tee leikkimisestä sen mukavampaa. Ja sehän on ihan kamala asia.

Entä mitä meille aikuisille käy, kun emme enää osaa leikkiä? Mihin se taito katoaa? Pitäisikö tästä olla huolissaan? Ja mikä pahinta: pitäisikö meidän leikkiä väkisin, aina kun vain mahdollista? Siitä huolimatta että ei yhtään huvita?

Nimim. Onko pakko jos ei tahdo?

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 5 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

5 vastausta artikkeliin “Pliis ei leikitä!”

  • Yhden lapsen perhe sanoo:

    Jaan tuskasi. Leikkiminen ei kauhesti kiinnostele. Ja tunnen siitä suunnatonta syyllisyyttä. Olen yrittänyt hiljentää tätä tunnetta peleillä, askartelulla ja leipomisella. Silti ainokainen kärttää niitä nukkeleikkejä, joissa minun pitää ”puhuttaa” ja sitten tapahtuu jotain ja sitten vaihdetaan nukkeja. 😂
    Tuntuu surulliselta, ettei lapsella ole sisarusta, jonka kanssa voisi kotona leikkiä. Mutta nämä pelimerkit on meille annettu 😢

  • Yh-89 sanoo:

    Tuttu tunne. Mulla on nyt 3-vuotias tyttö joka haluaisi jatkuvasti äidin leikkeihin mukaan. Mutta kun mä en osaa. Olen kyllä yrittänyt sen ziljoona kertaa mutta joka kerta ahdistun juurikin siitä etten tiedä mitä tehdä. Ainoa leikki joka meiltä sujuu yhdessä, on lääkärileikki jolloin mä olen potilas ja tyttäreni siinä sitten hoitaa minua. Yksinhuoltajana kun muutenkaan tuota aikaa ei ole, niin välillä pelkkä ajatus leikkimisestä alkaa ahdistaa. Joten niin kuin aiemmin kerroin, tuttu tunne. Mutta en mä ainakaan olisi huolissani.

  • em sanoo:

    Luulin että minusta tulisi kiva ja leikkivä aikuinen. Ei tullut.
    Tuttu lastenpsykiatri päästi piinasta ja sanoi: ”älä leiki, jos ei leikitytä. Tee lasten kanssa niitä juttuja, joista itse tykkäät. Lapset hoitavat leikkinsä itse”

    Sittemmin tulin siihen tulokseen, että lapsen leikki on pyhä asia, siihen ei pidä aikuisen sekaantua paitsi korkeintaan satunnaisesti ja kuriositeettina. Mutta enimmäkseen, jos ja kun lapsella on rauhallinen, keskittynyt, oma leikki menossa, pitäisi aikuisen pysyä hiirenhiljaa jossain omassa nurkassaan ja nauttia tilanteesta.

    (tietysti voi olla tilanteita, joissa pitää vähän puuttua tai auttaa leikin käynnistymisessä)

  • Johanna sanoo:

    Tämä aikuisten pakkoleikittäminen on ihan viime vuosina tullut juttu, ei ollut vielä 20 vuotta sitten, siihen asti sanottiin että leikki on lasten työtä. Aikuiset ovat sen kehitysvaiheen (toivottavasti) jo ohittaneet ja leikkinsä leikkineet. Leikki kuuluu lapsille, se kehittää mielikuvitusta ym. muuta hyvää, eikä siihen todellakaan tarvita aikuista sekaamaan, korkeintaan kauppaan saat tulla asiakkaaksi, vain jos teet juuri niin kuin lapsi käskee. Ei minulla lapsena käynyt mielessäkään että vanhempi tulisi leikkimään, sehän olisi ollut lähinnä vaivaannuttavaa kun ei ne osaa, ja kavereiden kanssa tai yksin on ne omat jutut jotka ei kuulu aikuisille. Ennen sanottiin että vanhemman ei kuulu olla lapsen kaveri, nyt pitäisi olla jopa leikkikaveri. Lasten pitää antaa olla rauhassa eikä koko ajan olla häsläämässä, ja lapsen pitää osata leikkiä yksinkin.

    • mummi sanoo:

      Olen kahden nyt jo aikuisen lapsen äiti enkä ole koskaan osannut leikkiä.Asuimme vielä maalla eikä leikkikavereita ollut yllin kyllin.Olen saa mieltä Johannan kanssa ettei n. 20v sitten edes odotettu ,että vanhemmat olisivat osallistuneet leikkiin ja silti lapseni leikkivät todella paljon ja katsoivat lopulta aika vähän lastenohjelmia.Nyt kahden pienen pojan mummina en ”osaa” vieläkään ,mutta vielä ei ainakaan kovaa painettakaan ole tullut.