Palaanko ikinä normaaliksi?
Raskaana ja synnytyksen jälkeen miettii, palaako kroppa enää ennalleen. Oikeastaan sitä pohtii jo ennen kuin tulee raskaaksi. Yhtä asiaa ei tajua miettiä. Sitä, palaavatko aivot enää koskaan ennalleen.
Äitipää, mutsidementia, vanhemmuushöperyys…tällä tilalla on monta nimeä. Oireet alkavat raskausaikana ja pahenevat lapsen ollessa maailmassa. Joidenkin mukaan oireet myös kumuloituvat: mitä enemmän lapsia, sitä lahompi pää.
Taudinkuvaan kuuluu muun muassa ajatusten pätkiminen. Tutut sanat unohtuvat, lauseet jäävät kesken. Kaupassa pitää tomaattia kädessään ja miettii että mikäs ihme se tämä on! Kaikki, mitä on sarja, menee puheessa sekaisin: lapsia kutsuu toisensa nimillä ja lauantaita sanoo maanantaiksi.
Päivämäärät, kuten synttärit, tapaamiset ja varatut ajat unohtuvat ihan varmasti jos muistutuksia ei ole noin kolmekymmentä. Kotona ja töissä siirtyy huoneesta toiseen ja ihmettelee sitten, että mitä minä täällä teen. Ulos saattaa lähteä tohveleissa tai ilman housuja.
Kaiken kaikkiaan asiat ovat jotenkin sumuisia ja niitä on niin vaikea muistaa! Sitten tajuaa. Aina se ei ollut tällaista. Joskus sitä pystyi ajattelemaan ihan skarpisti.
Lapsiin ja raskauden hormonipöllyihin vanhemmuushöperyys liittyy. Mutta onko tila pysyvä? Palaanko enää koskaan normaaliksi?!
Tutkimusten mukaan mitään virallista vanhemmushöperyyttä ei ole olemassa, mutta jokainen vanhempi tietää, että kyllä muuten on. Koska tilaa ei tunnisteta lääketieteellisesti, ei tietenkään voida sanoa, onko se parantumaton. (Paitsi ehkä kysymällä lapsettomilta ystäviltä että onkohan minusta tullut hidasälyinen ja täysin seulapäinen, mutta ehkä on parempi että jätetään kysymättä! Vastaus vähän huolettaa!)
Vanhemmuushöperyyttä selittää ensin hormonit ja sitten univaje. Niiden vaikutus on ohimenevä. Mutta unohtelu ja ihmeellinen sekoilu jatkuu vielä silloinkin, kun vauva jo nukkuu paremmin tai lapset ovat isompia. Syyksi tarjotaan sitä, että hommaa on lasten kanssa yksinkertaisesti enemmän kuin ennen heitä, ja toisen ihmisen hyvinvoinnista vastuussa oleminen kuormittaa aivoja. Ei siis ihme, että jotkut vähäpätöisemmät asiat tuppaavat unohtumaan. Ja kyllä, ilmeisesti ilmiö ei ainakaan kovin nopeasti poistu – ja liekö sitä sitten jo niin vanha, että saa ihan oikean dementian mutsidementian tilalle…
Ainoa, mikä on tehtävissä, on koittaa elää aivoystävällisesti (unta, terveellistä ruokaa, uuden oppimista ja ei liikaa alkoholia) ja käyttää muistutuksia aina ja joka asiassa. Saattoi niitä muitakin vinkkejä ehkä olla, mutta kuka nyt kaikkea muistaa…!
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 3 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kommentoi artikkelia
3 vastausta artikkeliin “Palaanko ikinä normaaliksi?”
Uusimmat artikkelit
Lapsen syntymä muuttaa ihmistä ja perhettä lopullisesti, yleensä parempaan suuntaan. Paluuta entiseen ei ole. Toisaalta paluuta entiseen ei muutenkaan ole. Aika kuluu ja kuluttaa. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.
Haha! 😂 Ihan mahtavaa! Mulla on ollu mutsidementia esikoisesta asti. Vanha duunikaveri sano, että oli varmaan raivostuttavinta aikaa olla mun kans töissä, kun aivot vaan suli pois ja kävin joka pöydästä hakemassa tilauksia ja unohdin kaikki kun käänsin selkäni ja kävelin tiskin taakse. Siellä sitte ihmettelin että -Mitähän hittoo mä täällä teen.. ainii! Kolmoseen hammasharavat. Sitte tikkujen kanssa ihmettelemään kolmos pöydän viereen, että ei perhana, nää on tullu just ja niitä tikkuja pyydettiin puoltoista tuntia sitte.
Sain kyllä aina anteeks. Onneks ihmiset ymmärsi ku sanoin olevani raskaana..
Tästä johtuen tänä päivänä kirjotain KAIKEN ylös. PostIt laput on kotona todella pop! Mun tajuttoman kokosesta peilistä saa ettiä rakoo, mistä näkee naamansa, ku se on täynnä muistilappuja.
Aivokemiallisen tasapainon palautumiseen menee synnytyksen jälkeen vähintään kaksi vuotta. Se ei helpota, ku tunkee uuden pullan uuniin just ku alkaa valo pilkottaa tunnelin päässä. Ja tää muistamisen määrä on aivan tajuton. Ennen riitti, ku muisti omat menonsa, mutta ykskin laps aiheuttaa sen, että sun pitää yrittää muistaa vähintään kolmen ihmisen menot. Lisätään tähän nyt vielä yks kääpiö ja taidan integroida A4 kokosen päivyrin ja nelivärikynän kaulaan roikkumaan.
This is the new normal. Parempi vaan tottua.